Mainitaan ensin Justin Timberlake. Hän on tietysti ollut Suomessakin suosittu artisti ensimmäisestä soololevystään Justified (2002) lähtien, muttei kuitenkaan samanlainen megatähti kuin isoimmilla markkina-alueilla, joilla hänestä oltiin vakavissaan tekemässä tämän vuosituhannen Michael Jacksonia, eikä ihan perusteettakaan.
Mainitaan sitten Idols. Se rantautui Suomeen sopivasti Timberlaken menestyksen jälkimainingeissa. Näin ollen, jos Idols-menestyjä sopi edes jossain mielessä Timberlake-viitekehykseen, pyrki tuotantoporras ottamaan tämän huomioon. Antti Tuisku avautui tuoreessa Rumban haastattelussa siitä, miten hän sai ohjelmassa kisatessaan kuulla Timberlake-vertauksia koko ajan, ja fair enough: kun ensimmäisen kerran kuulin En halua tietää -biisin - radiosta, ilman spiikkauksia - luulin sitä suomalaisen laulajan esittämäksi versioksi Cry Me A Riveristä.
Samaan aikaan kun Timberlake piti vuosien levytystaukoa, oli Suomen Idolsin toinen kausi melkoinen floppi. Ilkka Jääskeläinen, anyone? Mutta syksyllä 2006 Timberlake palasi entistä ehompana jo klassikoksi määrittyvän FutureSexLoveSoundsin myötä, ja seuraavana keväänä televisiokansa jännitti kolmatta Idols-kautta, jonka mieleenpainuvimmat esiintyjät olivat "hevi-Ari" Koivunen ja "taskukokoinen teini" Anna Abreu, jossa oli oikeastaan enemmän potentiaalia R&B-tähdeksi kuin Tuiskussa vuonna 2004.
Lisäksi hänellä on portugalilaista sukujuurta, joten hei, latinokulma! 2007 ei edes ollut latinopopin kuumimpia nousuhdanneaikoja, vaikka toisaalta tuntuu, että Suomessa mikä tahansa kesä on latinopopin noususuhdanneaikaa. Abreun ensimmäisellä omalla hitillä End Of Love kuullaan dramaattista haitarisimulaatiota, mietteliästä kosketinnysväystä ja timberlakemaista rytmiikkaa. Laulajaa ei uskoisi niin nuoreksi, ja aika harva suomalainen poplaulaja on koskaan vetänyt engelskaa ihan noin uskottavasti. Periaatteessa en ymmärrä, miksei End Of Love olisi voinut olla vaikka maailmanhitti. Käytännössä tietysti ymmärrän: vaikka tuohon aikaan suomalaisella popilla kai oli vielä jotain 2000-luvun vaihteen synnyttämiä kosketuskohtia euromarkkinoiden ydinmaille, ei näitä kansallisia Idols-hittejä varmaan edes yritetty viedä mihinkään. Ja olisihan se saksalainen sanonut, että mitä vittua, on meillä omakin Idols.
End Of Love on ilman muuta levyn paras biisi, ja heti kakkossingle Ivory Tower henkii ratkaisevasti enemmän Hyvinkäätä. Siinäkin Abreu loistaa laulajana - biisi vaatii vähän erilaista, sanotaanko keuhkoisempaa tatsia kuin End Of Love, mutta tämä ei tunnu ongelmia aiheuttavan. Tuotanto vaan muistuttaa enemmän jotain Roxetten albumiraitaa. Näiden lisäksi levyllä on joitakin keskinkertaisia balladeita ja kömpelö Bad Girl, ja jokerikorttina pari portugalinkielistä "biittiballadia", jotka piristävät kokonaisuutta olematta mitenkään ihmeellisiä lajissaan. Näitä Idols-menestyjien levyjä tehtiin niin nopeaan tahtiin, että mukaan on vähän väistämättäkin eksynyt ratkaisuja, jotka tuotantoporras on hyväksynyt silleen että "no laittakaa se nyt sinne, levyn pitää olla miksattavana ensi viikolla".
Ei Anna Abreu mikään oikeasti hyvä poplevy ole, mutta ei se ole huonokaan. Itse päätähti pitää seremoniat hanskassaan ja laulaa koko ajan paremmin kuin olisin muistanutkaan. Hänellä on ihan karismaa. Ei tämä ole millään muotoa Jani Wickholmia tai Ilkka Jääskeläistä, eikä tämä ole edes alkupään Tuiskua. Tämä on ihan relevantinpuoleista maailmanpoppia, jossa mikään ei särähdä kovin pahasti korvaan nytkään. On outoa, ettei Anna Abreu ole kyennyt hyppäämään kovin hyvin nykyisten striimausmarkkinoiden kelkkaan, ottaen huomioon, että 10 vuotta sitten hänen musiikkinsa oli silloisessa Suomessa parhaiten kartalla sen suhteen, miten tämä homma toimii.
62/100
End Of Love -video
maanantai 25. syyskuuta 2017
Alamaisema
Salamaisema-blogin alkuperäinen idea oli käsitellä sellaista varjoon jäävää loistavaa suomalaista musiikkia - tai jos käsittelisin pinnalla olevaa musaa, ottaisin ainakin jonkin sellaisen erikoisen kulman, lainatakseni tuttavani Mikko Kuuselan sanontaa. Ei minulla sitten kuitenkaan ole ollut muilta tekemisiltäni paljoakaan aikaa keskittyä juuri tähän, vaikka aion kyllä penkoa niitä varjojakin myös jatkossa. Mutta elämä virtaa eteenpäin, blogit jos mitkä ovat luontaisia alustoja hetkellisten mielijohteiden toteuttamiselle, ja minulle ne ovat ensisijaisesti juuri sitä. Jatkossakin tulee ilmestymään silloin tällöin Salamaisema-kirjoituksia, joissa käsitellään uutta tai vanhempaa sellaista suomalaista populaarimusiikkia, että siitä voi sanoa paljon ja pitkään.
Mutta koska minua näköjään kiinnostaa myös kotimaisen popin niljainen alavatsa, päätin lanseerata Salamaiseman alaisuuteen rinnakkaisblogin Alamaisema, joka toimikoon vastakohtana pääblogin pyrkimykselle nostaa esiin liian vähälle huomiolle jääneitä uusia tai vanhoja merkkiteoksia. Alamaisema-kirjoituksissa kuuntelen aikanaan suosittuja suomalaisia levyjä, joista ei tullut klassikoita. Semmoista popmusiikin vastinetta Tyynessämeressä kelluvalle loputtomalle muovijätteen pyörteelle.
Pelin säännöt: kuuntelen levyn kerran, kirjoitan siitä, tekstin lopussa on linkki parhaaseen biisiin ja koko levylle arvosana Nuorgam-verkkomediasta tutulla 0-100 -asteikolla, joka on ainoa järkevä musakritiikin arvosteluasteikko.
Etenen artistien mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Taustamateriaalina toimii Timo Pennasen korvaamattoman arvokas Sisältää hitin -tietokanta , joka auttaa niin albumien listamenestyksen määrittelyssä kuin aakkosjärjestyksen kanssa.
Mutta koska minua näköjään kiinnostaa myös kotimaisen popin niljainen alavatsa, päätin lanseerata Salamaiseman alaisuuteen rinnakkaisblogin Alamaisema, joka toimikoon vastakohtana pääblogin pyrkimykselle nostaa esiin liian vähälle huomiolle jääneitä uusia tai vanhoja merkkiteoksia. Alamaisema-kirjoituksissa kuuntelen aikanaan suosittuja suomalaisia levyjä, joista ei tullut klassikoita. Semmoista popmusiikin vastinetta Tyynessämeressä kelluvalle loputtomalle muovijätteen pyörteelle.
Pelin säännöt: kuuntelen levyn kerran, kirjoitan siitä, tekstin lopussa on linkki parhaaseen biisiin ja koko levylle arvosana Nuorgam-verkkomediasta tutulla 0-100 -asteikolla, joka on ainoa järkevä musakritiikin arvosteluasteikko.
Etenen artistien mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Taustamateriaalina toimii Timo Pennasen korvaamattoman arvokas Sisältää hitin -tietokanta , joka auttaa niin albumien listamenestyksen määrittelyssä kuin aakkosjärjestyksen kanssa.
tiistai 12. syyskuuta 2017
Liike, voima ja herkkyys: Mara Balls: Elävä kivi
Syksyn 2015 jälkeen en ole juurikaan päivittänyt tätä blogia, ja nyt kun näytän taas aktivoituneen, tuntuisi typerältä alkaa käydä läpi kaikkia tällä välin kolahtaneita kotimaisia levyjä. Monesta olen sitä paitsi kirjoittanut muualla, esimerkiksi Rumbassa. Mutta Mara Ballsista en ole muistaakseni avautunut muualla kuin suljetussa FB-profiilissani, joten ajattelin nyt korjata sen puutteen ja kirjoittaa varsinkin tämän vuoden kovimpiin kolahduksiini kuuluvasta Elävä kivi -levystä. (Vuorten taa on hyvä sekin, muttei yhtä hyvä ja jo vähän vanhempi, joten fokus ei nyt ole siinä.)
Elävä kivi ilmestyi siis sekin jo keväällä, mutta tottakai se on edelleen ajankohtainen, kuten todella hyvät levyt tapaavat olla. Musiikillisesti tai sanoituksellisesti se ei ole mitenkään ajassa kiinni. Asia erikseen, että Maria Mattila on noussut kiinnostavana hahmona muusikkorooliaan laajemminkin esiin vasta tänä vuonna. Hyvä, että on, sillä hänen energiansa tuntuu riittävän monenlaisten kannatettavien asioiden ajamiseen poikkeuksellisen intohimoisesti. Jälkiä näistä pyrkimyksistä on tietysti hänen biiseissään. Sikäli kuin minä asioita määrittelen, on Elävä kivi mitä suurimmassa määrin ns. hippimusiikkia. Se hyökkää pelotta todella suurten aiheiden kimppuun ja selättää ne vilpittömällä uskolla siihen, että nämäkin aiheet on mahdollista niputtaa selkokielisiksi kysymyksenasetteluiksi ja vastauksiksi. Toki puhutaan vertauksin: mitä on ajan takana, kannattaako mennä siihen taloon, joka palaa. Tai sitten ei: Valtio ostaa sinut ja Metsä omistaa meidät ovat aika suorapuheisia väitelauseita biisiotsikoiksi.
Oikeastaan levyn nimi tuntuu sen kantavalta metaforalta. Elävä kivi kantaa ilmauksena kristillistä painolastia, mutta samalla se kuvaa yllättävän hyvin Mara Ballsin musiikkia. Jos tällä levyllä kitarariffit ovat lohkareen kaltaisia, kulmikkaita ja raskaita, tulee elämä, liikevoima, muun muassa rytmipuolen elastisuudesta, bändin improvisointikyvystä ja Mattilan vahvaa läsnäoloa ruumiillistavasta laulusta. Tätä viime mainittua tekisi mieli nostaa enemmänkin. Mattila on ihan saatanan karismaattinen vokalisti. Hänellä on sellainen selkäkarvat pystyyn nostava äänenväri, jollainen on tietysti syntymälahja, mutta ei sillä olisi paljoa arvoa, ellei tarkoittaisi joka sanaansa ja pystyisi välittämään tämän.
Toisaalta Mara Balls yhtyeenä onnistuu saamaan myös Maravishnu-biisin instrumentaalisen happojamittelun kuulostamaan tärkeältä ihan vain sen sisältämän energian ja intensiteetin takia. Sen ja lyhyen välisoiton jälkeen kuultava Tuulee, levyn ehkäpä herkin biisi, kuvastaa liikkeen kaipuun ja pysyvyyden kaipuun välistä ristiriitaa tämän musiikin kantavana elementtinä. Pidä musta lujaa, ettei tuuli ota mukaan. Herkkyydessä voima, voimassa herkkyys.
Elävä kivi Spotifyssa
Elävä kivi ilmestyi siis sekin jo keväällä, mutta tottakai se on edelleen ajankohtainen, kuten todella hyvät levyt tapaavat olla. Musiikillisesti tai sanoituksellisesti se ei ole mitenkään ajassa kiinni. Asia erikseen, että Maria Mattila on noussut kiinnostavana hahmona muusikkorooliaan laajemminkin esiin vasta tänä vuonna. Hyvä, että on, sillä hänen energiansa tuntuu riittävän monenlaisten kannatettavien asioiden ajamiseen poikkeuksellisen intohimoisesti. Jälkiä näistä pyrkimyksistä on tietysti hänen biiseissään. Sikäli kuin minä asioita määrittelen, on Elävä kivi mitä suurimmassa määrin ns. hippimusiikkia. Se hyökkää pelotta todella suurten aiheiden kimppuun ja selättää ne vilpittömällä uskolla siihen, että nämäkin aiheet on mahdollista niputtaa selkokielisiksi kysymyksenasetteluiksi ja vastauksiksi. Toki puhutaan vertauksin: mitä on ajan takana, kannattaako mennä siihen taloon, joka palaa. Tai sitten ei: Valtio ostaa sinut ja Metsä omistaa meidät ovat aika suorapuheisia väitelauseita biisiotsikoiksi.
Oikeastaan levyn nimi tuntuu sen kantavalta metaforalta. Elävä kivi kantaa ilmauksena kristillistä painolastia, mutta samalla se kuvaa yllättävän hyvin Mara Ballsin musiikkia. Jos tällä levyllä kitarariffit ovat lohkareen kaltaisia, kulmikkaita ja raskaita, tulee elämä, liikevoima, muun muassa rytmipuolen elastisuudesta, bändin improvisointikyvystä ja Mattilan vahvaa läsnäoloa ruumiillistavasta laulusta. Tätä viime mainittua tekisi mieli nostaa enemmänkin. Mattila on ihan saatanan karismaattinen vokalisti. Hänellä on sellainen selkäkarvat pystyyn nostava äänenväri, jollainen on tietysti syntymälahja, mutta ei sillä olisi paljoa arvoa, ellei tarkoittaisi joka sanaansa ja pystyisi välittämään tämän.
Toisaalta Mara Balls yhtyeenä onnistuu saamaan myös Maravishnu-biisin instrumentaalisen happojamittelun kuulostamaan tärkeältä ihan vain sen sisältämän energian ja intensiteetin takia. Sen ja lyhyen välisoiton jälkeen kuultava Tuulee, levyn ehkäpä herkin biisi, kuvastaa liikkeen kaipuun ja pysyvyyden kaipuun välistä ristiriitaa tämän musiikin kantavana elementtinä. Pidä musta lujaa, ettei tuuli ota mukaan. Herkkyydessä voima, voimassa herkkyys.
Elävä kivi Spotifyssa
maanantai 11. syyskuuta 2017
Kiinnostavia perspektiivejä: Ismo Alangon Yksin Vanhalla
En ollut keväällä Vanhalla tai muillakaan Ismo Alanko yksin -kiertueen keikoilla. Enpä tosin ole ollut monella muullakaan keikalla, jolta äänitettyä livelevyä voisi myöhemmin kuunnella kotioloissa. Hyvän livelevyn tuleekin toimia muutenkin kuin matkamuistona - ja samalla useimmat niistä toimivat tavalla, joka tekee niiden kuuntelemisesta erilaisen kokemuksen kuin studiolevyjen. Kyse on läsnäolosta, yhden tilanteen tallentumisesta. Vaikka äänitystä vähän korjailtaisiinkin jälkikäteen, mukana on silti enemmän sattumaelementtiä kuin studiolevyillä keskimäärin.
Tämähän ei ole nimenomaan positiivinen asia, ellei pidä taiteellisen impulssin kanavoimista harkituiksi teoksiksi jotenkin vääränä toimintatapana. Minä en pidä, minusta palkitsevinta taidetta saavat yleensä aikaan ihmiset, jotka ovat ainakin lähtöpisteessä kuvitelleet tietävänsä, mitä tekevät. Toisaalta silloinkin voi sattua kaikenlaista yllättävää, ja toisaalta konsertin ja siten myös livelevynkin voi ainakin yrittää käsikirjoittaa.
En ole muusikko, mutta kuvittelisin, että yksin esiintyessään sekä omaa paremman kontrollin tekemisiinsä että on pahemmin sattuman heiteltävänä kuin yhtyeen kanssa soittaessa. Tosin Ismo Alanko on neljän vuosikymmenen aikana esiintynyt niin monenlaisissa olosuhteissa ja monenlaisille yleisöille, että on vaikea kuvitella hänen pasmojensa menevän pahasti sekaisin sooloesityksenkään aikana, varsinkaan Vanhan salin kaltaisessa kotipesässä. Eikä niin Yksin Vanhalla -levyllä käykään. Alanko kuulostaa välispiikeissäkin olevan täysin kotonaan, ja pianon tai kitaran säestyksellä esitetyt laulut koko uran varrelta ovat itsevarmasti juuri sitä, mitä niiden voi tässä kuosissa kuvitellakin olevan. Ei tämä mitenkään erityisen yllättävä levy ole, vaikka varsinkin alkupuolella kuullaankin aika monta vähemmälle huomiolle jäänyttä uudempaa kappaletta, joista osan vahvuus paljastuu itselleni vasta nyt. Koko levyn tunnelma on vahva ja sitä kuuntelee mielellään, vaikka tietysti jotkut biisit ovat turhankin tuttuja, eikä esimerkiksi periaatteessa vaikuttavasta Hetki hautausmaalla -biisistä kai ole mahdollistakaan saada irti muuta kuin siitä on kaikissa tähän asti levytetyissä versioissa saatu.
Itse levyä tai sen tallentamistilannetta enemmän olenkin tässä miettinyt omaa suhdettani Alangon musiikkiin halki vuosikymmenten. Se on vaihdellut 90-luvun jälkipuoliskon kiivaasta fanituksesta laihempiin vuosiin, Maailmanlopun sushibaarin virittämään uuteen kiinnostukseen ja taas viimeisimmän Ismo Kullervo Alanko -levyn tuottamaan jopa nihkeältä maistuneeseen pettymykseen. Juuri nyt vuoristoradan eri vaiheet tuntuvat tasaantuneen kiihkottomaksi arvostukseksi. Alangolla on helmasyntinsä, kenelläpä ei, mutta onhan tyyppi levyttänyt älyttömän laajan ja monipuolisen katalogin suomenkielistä musiikkia parhaasta päästä. Mahdollisesti täysimittainen Alangon musiikista nauttiminen vaatii sitä, että on säästänyt ainakin pienen leikkinurkkauksen sisäiselle teinilleen, mutta tämäkin riippuu vähän siitä, mitä osaa tuotannosta haluaa kuunnella.
Akustinen livelevy painottuu toki luonnostaan tiettyyn osaan, eli rokinrunttausta tässä ei, varmaankin onneksi, juuri edes yritetä. No, biisilistalta löytyvät kyllä esim. Kulkurin iltakalja ja On mulla unelma, jotka eivät tässä muodossa toimi kovin hyvin (olen muuten alkanut epäillä, toimiiko jälkimmäinen alkuperäisenä versionakaan enää ollenkaan, juuri samoista syistä, joiden takia siitä lukiolaisena pidin). Kyllähän Alanko sinänsä osaa sopivan bändin avustuksella rokatakin helvetin hyvin, eikä sen bändin tarvitse edes olla Sielun Veljet. Mutta - ja tämä on taas varmaan joku ikäjuttu, vaikkakin kyse on jo viitisentoista vuotta jatkuneesta kehityssuunnasta - se reflektiivisempi, ns. taiteellisempi materiaali kiinnostaa nykyään eniten. Ja nyt tarkoitan jotain pariakin astetta ulkopuolisempaa ja tarkkailevampaa kuin edellislevyn kiusaannuttava emotionaalinen itsereflektio.
Hyvä, melkeinpä sattumanvarainen esimerkki voisi olla livelevyn avaava 2.45, johon en aikoinaan Ruuhkainen taivas -albumilla (joka jäi muutenkin vähälle kuuntelulle) kiinnittänyt juuri huomiota. Se ei tietenkään kuulu Alangon uran parhaisiin lauluihin, mutta se on silti sävellyksellisesti vahva, sanoituksellisesti verrattavissa hyvään myöhäismodernistiseen runouteen ja jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla mahtavan hienostunutta musiikkia verrattuna ylivoimaiseen valtaosaan, no, kaikesta muusta. Jää tunne, että tällaisia kappaleita Alanko saa aikaan silloin kuin vain asettuu pianon ääreen tai tarttuu kitaraan ja yrittää tehdä hyvän biisin. Onko se käsityöläisyyttä? Ilman muuta sitäkin, mutta käsityöläisyyden idea ei sisällä sitä, että olisi myös sanottavaa, jokin kiinnostava perspektiivi maailmaan.
Alangolla hyvin usein on, ja siinä on yksi avain hänen merkityksellisyyteensä 39-vuotiaan kuuntelijan näkökulmasta, kun kapina, provosointi ja rankkuus ovat alkaneet kuulostaa haukkumasanoilta.
Yksin vanhalla Spotifyssa
Tämähän ei ole nimenomaan positiivinen asia, ellei pidä taiteellisen impulssin kanavoimista harkituiksi teoksiksi jotenkin vääränä toimintatapana. Minä en pidä, minusta palkitsevinta taidetta saavat yleensä aikaan ihmiset, jotka ovat ainakin lähtöpisteessä kuvitelleet tietävänsä, mitä tekevät. Toisaalta silloinkin voi sattua kaikenlaista yllättävää, ja toisaalta konsertin ja siten myös livelevynkin voi ainakin yrittää käsikirjoittaa.
En ole muusikko, mutta kuvittelisin, että yksin esiintyessään sekä omaa paremman kontrollin tekemisiinsä että on pahemmin sattuman heiteltävänä kuin yhtyeen kanssa soittaessa. Tosin Ismo Alanko on neljän vuosikymmenen aikana esiintynyt niin monenlaisissa olosuhteissa ja monenlaisille yleisöille, että on vaikea kuvitella hänen pasmojensa menevän pahasti sekaisin sooloesityksenkään aikana, varsinkaan Vanhan salin kaltaisessa kotipesässä. Eikä niin Yksin Vanhalla -levyllä käykään. Alanko kuulostaa välispiikeissäkin olevan täysin kotonaan, ja pianon tai kitaran säestyksellä esitetyt laulut koko uran varrelta ovat itsevarmasti juuri sitä, mitä niiden voi tässä kuosissa kuvitellakin olevan. Ei tämä mitenkään erityisen yllättävä levy ole, vaikka varsinkin alkupuolella kuullaankin aika monta vähemmälle huomiolle jäänyttä uudempaa kappaletta, joista osan vahvuus paljastuu itselleni vasta nyt. Koko levyn tunnelma on vahva ja sitä kuuntelee mielellään, vaikka tietysti jotkut biisit ovat turhankin tuttuja, eikä esimerkiksi periaatteessa vaikuttavasta Hetki hautausmaalla -biisistä kai ole mahdollistakaan saada irti muuta kuin siitä on kaikissa tähän asti levytetyissä versioissa saatu.
Itse levyä tai sen tallentamistilannetta enemmän olenkin tässä miettinyt omaa suhdettani Alangon musiikkiin halki vuosikymmenten. Se on vaihdellut 90-luvun jälkipuoliskon kiivaasta fanituksesta laihempiin vuosiin, Maailmanlopun sushibaarin virittämään uuteen kiinnostukseen ja taas viimeisimmän Ismo Kullervo Alanko -levyn tuottamaan jopa nihkeältä maistuneeseen pettymykseen. Juuri nyt vuoristoradan eri vaiheet tuntuvat tasaantuneen kiihkottomaksi arvostukseksi. Alangolla on helmasyntinsä, kenelläpä ei, mutta onhan tyyppi levyttänyt älyttömän laajan ja monipuolisen katalogin suomenkielistä musiikkia parhaasta päästä. Mahdollisesti täysimittainen Alangon musiikista nauttiminen vaatii sitä, että on säästänyt ainakin pienen leikkinurkkauksen sisäiselle teinilleen, mutta tämäkin riippuu vähän siitä, mitä osaa tuotannosta haluaa kuunnella.
Akustinen livelevy painottuu toki luonnostaan tiettyyn osaan, eli rokinrunttausta tässä ei, varmaankin onneksi, juuri edes yritetä. No, biisilistalta löytyvät kyllä esim. Kulkurin iltakalja ja On mulla unelma, jotka eivät tässä muodossa toimi kovin hyvin (olen muuten alkanut epäillä, toimiiko jälkimmäinen alkuperäisenä versionakaan enää ollenkaan, juuri samoista syistä, joiden takia siitä lukiolaisena pidin). Kyllähän Alanko sinänsä osaa sopivan bändin avustuksella rokatakin helvetin hyvin, eikä sen bändin tarvitse edes olla Sielun Veljet. Mutta - ja tämä on taas varmaan joku ikäjuttu, vaikkakin kyse on jo viitisentoista vuotta jatkuneesta kehityssuunnasta - se reflektiivisempi, ns. taiteellisempi materiaali kiinnostaa nykyään eniten. Ja nyt tarkoitan jotain pariakin astetta ulkopuolisempaa ja tarkkailevampaa kuin edellislevyn kiusaannuttava emotionaalinen itsereflektio.
Hyvä, melkeinpä sattumanvarainen esimerkki voisi olla livelevyn avaava 2.45, johon en aikoinaan Ruuhkainen taivas -albumilla (joka jäi muutenkin vähälle kuuntelulle) kiinnittänyt juuri huomiota. Se ei tietenkään kuulu Alangon uran parhaisiin lauluihin, mutta se on silti sävellyksellisesti vahva, sanoituksellisesti verrattavissa hyvään myöhäismodernistiseen runouteen ja jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla mahtavan hienostunutta musiikkia verrattuna ylivoimaiseen valtaosaan, no, kaikesta muusta. Jää tunne, että tällaisia kappaleita Alanko saa aikaan silloin kuin vain asettuu pianon ääreen tai tarttuu kitaraan ja yrittää tehdä hyvän biisin. Onko se käsityöläisyyttä? Ilman muuta sitäkin, mutta käsityöläisyyden idea ei sisällä sitä, että olisi myös sanottavaa, jokin kiinnostava perspektiivi maailmaan.
Alangolla hyvin usein on, ja siinä on yksi avain hänen merkityksellisyyteensä 39-vuotiaan kuuntelijan näkökulmasta, kun kapina, provosointi ja rankkuus ovat alkaneet kuulostaa haukkumasanoilta.
Yksin vanhalla Spotifyssa
lauantai 9. syyskuuta 2017
Virheet voitoksi: Hectorin Varjot ja lakanat
Varjot ja lakanat julkaistiin vuonna 1988, ja sitä on pidetty kohokohtana siinä noususuhdanteessa, joka Hectorin uralla alkoi edeltävästä Nuku idiootti -levystä. Tämän jälkeen 1990-luvun alkupuolella ja puolivälissä ilmestyneet levyt saivat taas ristiriitaisemman vastaanoton, vaikka myivätkin hyvin. Sitten koittikin jo Mestarit-projekti, ja mitä vähemmän siitä ja sen jälkeen tapahtuneesta puhutaan ja kirjoitetaan, sen parempi.
Itse olen ollut vähän jumittunutkin siihen käsitykseen, että Hectorin mainitsemisen arvoinen tuotanto päättyisi vuoteen 1974 tai ainakin vuoteen 1978. Okei, esimerkiksi Euroopalla (1981) on puolensa, mutta sen soundimaailma ei ole ikääntynyt kovin kauniisti, eikä biisimateriaalikaan niin hirveän vahvaa ole. Muuten Hector oli Nuku idioottia edeltäneinä vuosina pahasti eksyksissä.
Sattuman oikusta olen nyt tullut kuunnelleeksi ihan pakkomielteisen paljon Varjoja ja lakanoita. Se ei ollut minulle mikään uusi tuttavuus, mutta joskus vain käy niin, että loppuun käsitellyksi luultu levy aukeaa kertaheitolla aivan uudella tavalla. Kyse on useimmiten siitä, että sattuu yhdellä kuuntelukerralla olemaan vastaanottavaisemmalla tuulella kuin koskaan aiemmin. Aivan puhdasta arpapeliä. Panee miettimään, moniko levy ei koskaan lunasta potentiaaliaan vedota johonkin kuulijaan, koska levy ja kuulija eivät vain satu koskaan kohtaamaan oikeassa kulmassa.
Varjot ja lakanat ei ole millään muotoa täydellinen levy. Tuntuu kuitenkin turhalta suhtautua tähän niin, että siltä olisi pitänyt ottaa joitakin kappaleita pois tai laittaa joitakin muita tilalle. Facebookissa käytiin äskettäin keskustelua siitä, onko albumi yleensäkään koskaan ollut mielekäs musiikin julkaisemisen formaatti, tai onko ainakaan hirttäytymisessä siihen ollut järkeä. Jälkimmäinen kysymys on aika moniulotteinen, mutta mikäli albumia vastustetaan sillä perusteella, että se sisältää yleensä parempia ja huonompia kappaleita - siinä missä olisi mahdollista julkaista vain ne paremmat - niin sellaista vastustusta en ainakaan allekirjoita.
Ensinnäkin, tietysti, eri kappaleet ovat eri kuulijoiden mielestä parempia tai huonompia. Varmaan artistillakin on yleensä suosikkinsa, mutta paikkaansa puolustavalla albumilla eri laulut tarjoavat erilaisia näkökulmia samoihin aiheisiin - tai vaikka ihan eri aiheisiinkin, koska kyse on musiikista, voi tällä tavoinkin syntyä yhtenäinen kokonaisuus. Ja näin yksittäiselle kuulijalle tarjoutuu vapaus mieltää jotkut kappaleet tärkeämmiksi ja jotkut vähemmän tärkeiksi, ja yksittäisten kuuntelukokemusten kautta kaikilla voi silti olla paikkansa.
Toiseksi, tällainen klassisimmillaan noin kolmen vartin mittainen laulusarja sekä sallii että vaatii dynamiikan vaihtelua, ja jopa pahanlaatuinen särö kokonaisuudessa voi lopulta olla toimivaa sellaista. Hyvän albumin lauluilla tapaa olla riittävästi yhteistä ja riittävästi eroja. Tämän kriteerin Varjot ja lakanat täyttää ja kääntää virheensäkin voitokseen.
Levyllä ei ole yhtä kantavaa teemaa, mikä on varmaankin hyvä asia, mutta aika montaa kappaletta leimaa jonkinlainen turhautunut halu, riittämättömyys rakkaus- ja seksisuhteissa. Heti avausbiisi Olen nielaissut kuun kuvaa hiipuvan suhteen kituuttamista intohimon leimahdusten varassa yllättävänkin tehokkain metaforin. Hectorille tyypillisesti ne keinuvat toimivan rajalla, mutta pysyvät oikealla puolella.
Isoksi teokseksi kasvava Seinästä seinään, levyn eräänlainen nimikappale, on vielä korventavampi, koska siinä halu polttaa, mutta jää tyydyttämättä. Kertoja fantasioi naapuriasunnon naisesta piinaavan yksityiskohtaisesti (ja ilmeisen huonolla äänieristyksellä varustetussa talossa). Biisin autio, pelkistetty äänimaisema kuvaa urbaania yksinäisyyttä ja yhteyden kaipuuta siinä missä tekstikin. Levyn parhaita osia hallitsee muutenkin tällainen 80-luvun lopulle tyypillinen kolkko, tummasävyinen äänimaisema, jota ei onneksi olla vedetty överiksi. Jos vuoden 1973 Hector kuunteli Bowieta, kuvittelisi vuoden 1988 Hectorin innoittuneen esimerkiksi Peter Gabrielista, mutta ei onneksi kuitenkaan matkimiseen saakka, mikä tuskin olisi ollut sen ajan suomipopissa mahdollistakaan.
Loistava Ota yhteyttä apinaan maalaa ajalle kenties tyypillisen ekologisen dystopian taustaksi taas yhdelle kommunikaation ja toisen ihmisen kaipuuta kuvastavalle tekstille, jossa tosin suhtaudutaan ironisoiden tarpeeseen käpertyä jonnekin radion äärelle maailman mullistuessa ympärillä. Onneksi Hector ei kuitenkaan sorru tässä saarnaamiseen, vaan tunnustaa minäkertoja-perspektiivistään käsin tämän tarpeen yleisinhimilliseksi, mitä se onkin. Biisissä on todella toimiva mekaaninen groove, ei nyt suorastaan uraauurtava, mutta joka tapauksessa aikaansa nähden näkemyksellinen.
Toisen puolen levystä tarjoavat pari ikonista hittiä, jotka ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta tuntuvat silti oleellisilta osilta kokonaisuutta. Miljoonaan kertaan versioitu Jos sä tahdot niin on alkuperäisen levyn kontekstissa taas yksi rakkaudenjanon ilmentymä, tällä kertaa pitkän lupauslistan muotoon puettu kosintakirje. Biisin ongelma on siinä, että se on kirjoitettu niin ilmeiseksi ultimate-rakkauslauluksi: se on kosiskeleva ilmauksen useammassakin merkityksessä, eikä ole ihme, että se on versioitu useaan kertaan ja varmaan kuultu sadoissa häissä. Paraskaan laulu ei voi selvitä sellaisesta tyhjenemättä kaikista merkityksistään, eikä tässä niitä alun alkaenkaan niin hirveästi ollut.
Sen sijaan levyn toinen kosintakirje, Mulla ei oo rahaa, toimii kaikessa populistisuudessaan hämmästyttävän hyvin. Sehän on puhdas kuplettirenkutus, jota on kyllä ryyditetty ovelilla ääniefekteillä, tehokkaalla kompilla ja kivalla folk-viululla. Paradoksaalisesti sen teksti tuntuu paljon vilpittömämmältä ja sympaattisemmalta kuin äärimmäisen vilpittömäksi tarkoitettu Jos sä tahdot niin. Se on myös yksi suomipopin kaikkien aikojen tappavimmista korvamadoista.
Karkeasti ottaen puolet levystä koostuu "perinteisemmästä" Hector-materiaalista, siis tunteellisesta folkrockista, jossa katsotaan usein artistin omaan menneisyyteen, vaikkei nostalgia tällä levyllä koskaan täyttä valtaa otakaan. Timantti ja ruoste ei onneksi ole käännös Diamonds And Rustista, mutta sen itsereflektio jää vähän vaillinaiseksi, kun Hectorilla ei tässäkään tapauksessa tunnu olevan valmiuksia analysoida 60-luvulta 80-luvulle yltävää tapahtumien ketjua kuin melko tyhjänpäiväisin irtolausein. Pianomies taas nimenomaan on versio Billy Joelin Piano Manista, ihan hyvin toteutettu, mutta jokseenkin tarpeeton. Allekirjoitus: Peter Pan flirttailee liikaa 70-luvun Narnia-meininkien kanssa, Missä on Lady Jane? viittailee myös hieman liikaa Hectoria isompiin asioihin, ja Huomiseen on ainoa biisi, jolla aidosti paskajäykät kasarisoundit saavat yliotteen. Uushiljaisuus ja Kuvitettu mies ovat kiinnostavampia, joskaan eivät erinomaisia.
Tätä kiinnostavaa levyä ei silti tee mieli kuunnella hyppien tai kasaamalla soittolista parhaista paloista. Olkoon se kokonaisuudessaan dokumentti yhdestä aikakaudesta, erään lahjakkaan, mutta helmasyntinsä omaavan lauluntekijän yhdestä taiteellisesta vaiheesta.
Varjot ja lakanat Spotifyssa
Itse olen ollut vähän jumittunutkin siihen käsitykseen, että Hectorin mainitsemisen arvoinen tuotanto päättyisi vuoteen 1974 tai ainakin vuoteen 1978. Okei, esimerkiksi Euroopalla (1981) on puolensa, mutta sen soundimaailma ei ole ikääntynyt kovin kauniisti, eikä biisimateriaalikaan niin hirveän vahvaa ole. Muuten Hector oli Nuku idioottia edeltäneinä vuosina pahasti eksyksissä.
Sattuman oikusta olen nyt tullut kuunnelleeksi ihan pakkomielteisen paljon Varjoja ja lakanoita. Se ei ollut minulle mikään uusi tuttavuus, mutta joskus vain käy niin, että loppuun käsitellyksi luultu levy aukeaa kertaheitolla aivan uudella tavalla. Kyse on useimmiten siitä, että sattuu yhdellä kuuntelukerralla olemaan vastaanottavaisemmalla tuulella kuin koskaan aiemmin. Aivan puhdasta arpapeliä. Panee miettimään, moniko levy ei koskaan lunasta potentiaaliaan vedota johonkin kuulijaan, koska levy ja kuulija eivät vain satu koskaan kohtaamaan oikeassa kulmassa.
Varjot ja lakanat ei ole millään muotoa täydellinen levy. Tuntuu kuitenkin turhalta suhtautua tähän niin, että siltä olisi pitänyt ottaa joitakin kappaleita pois tai laittaa joitakin muita tilalle. Facebookissa käytiin äskettäin keskustelua siitä, onko albumi yleensäkään koskaan ollut mielekäs musiikin julkaisemisen formaatti, tai onko ainakaan hirttäytymisessä siihen ollut järkeä. Jälkimmäinen kysymys on aika moniulotteinen, mutta mikäli albumia vastustetaan sillä perusteella, että se sisältää yleensä parempia ja huonompia kappaleita - siinä missä olisi mahdollista julkaista vain ne paremmat - niin sellaista vastustusta en ainakaan allekirjoita.
Ensinnäkin, tietysti, eri kappaleet ovat eri kuulijoiden mielestä parempia tai huonompia. Varmaan artistillakin on yleensä suosikkinsa, mutta paikkaansa puolustavalla albumilla eri laulut tarjoavat erilaisia näkökulmia samoihin aiheisiin - tai vaikka ihan eri aiheisiinkin, koska kyse on musiikista, voi tällä tavoinkin syntyä yhtenäinen kokonaisuus. Ja näin yksittäiselle kuulijalle tarjoutuu vapaus mieltää jotkut kappaleet tärkeämmiksi ja jotkut vähemmän tärkeiksi, ja yksittäisten kuuntelukokemusten kautta kaikilla voi silti olla paikkansa.
Toiseksi, tällainen klassisimmillaan noin kolmen vartin mittainen laulusarja sekä sallii että vaatii dynamiikan vaihtelua, ja jopa pahanlaatuinen särö kokonaisuudessa voi lopulta olla toimivaa sellaista. Hyvän albumin lauluilla tapaa olla riittävästi yhteistä ja riittävästi eroja. Tämän kriteerin Varjot ja lakanat täyttää ja kääntää virheensäkin voitokseen.
Levyllä ei ole yhtä kantavaa teemaa, mikä on varmaankin hyvä asia, mutta aika montaa kappaletta leimaa jonkinlainen turhautunut halu, riittämättömyys rakkaus- ja seksisuhteissa. Heti avausbiisi Olen nielaissut kuun kuvaa hiipuvan suhteen kituuttamista intohimon leimahdusten varassa yllättävänkin tehokkain metaforin. Hectorille tyypillisesti ne keinuvat toimivan rajalla, mutta pysyvät oikealla puolella.
Isoksi teokseksi kasvava Seinästä seinään, levyn eräänlainen nimikappale, on vielä korventavampi, koska siinä halu polttaa, mutta jää tyydyttämättä. Kertoja fantasioi naapuriasunnon naisesta piinaavan yksityiskohtaisesti (ja ilmeisen huonolla äänieristyksellä varustetussa talossa). Biisin autio, pelkistetty äänimaisema kuvaa urbaania yksinäisyyttä ja yhteyden kaipuuta siinä missä tekstikin. Levyn parhaita osia hallitsee muutenkin tällainen 80-luvun lopulle tyypillinen kolkko, tummasävyinen äänimaisema, jota ei onneksi olla vedetty överiksi. Jos vuoden 1973 Hector kuunteli Bowieta, kuvittelisi vuoden 1988 Hectorin innoittuneen esimerkiksi Peter Gabrielista, mutta ei onneksi kuitenkaan matkimiseen saakka, mikä tuskin olisi ollut sen ajan suomipopissa mahdollistakaan.
Loistava Ota yhteyttä apinaan maalaa ajalle kenties tyypillisen ekologisen dystopian taustaksi taas yhdelle kommunikaation ja toisen ihmisen kaipuuta kuvastavalle tekstille, jossa tosin suhtaudutaan ironisoiden tarpeeseen käpertyä jonnekin radion äärelle maailman mullistuessa ympärillä. Onneksi Hector ei kuitenkaan sorru tässä saarnaamiseen, vaan tunnustaa minäkertoja-perspektiivistään käsin tämän tarpeen yleisinhimilliseksi, mitä se onkin. Biisissä on todella toimiva mekaaninen groove, ei nyt suorastaan uraauurtava, mutta joka tapauksessa aikaansa nähden näkemyksellinen.
Toisen puolen levystä tarjoavat pari ikonista hittiä, jotka ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta tuntuvat silti oleellisilta osilta kokonaisuutta. Miljoonaan kertaan versioitu Jos sä tahdot niin on alkuperäisen levyn kontekstissa taas yksi rakkaudenjanon ilmentymä, tällä kertaa pitkän lupauslistan muotoon puettu kosintakirje. Biisin ongelma on siinä, että se on kirjoitettu niin ilmeiseksi ultimate-rakkauslauluksi: se on kosiskeleva ilmauksen useammassakin merkityksessä, eikä ole ihme, että se on versioitu useaan kertaan ja varmaan kuultu sadoissa häissä. Paraskaan laulu ei voi selvitä sellaisesta tyhjenemättä kaikista merkityksistään, eikä tässä niitä alun alkaenkaan niin hirveästi ollut.
Sen sijaan levyn toinen kosintakirje, Mulla ei oo rahaa, toimii kaikessa populistisuudessaan hämmästyttävän hyvin. Sehän on puhdas kuplettirenkutus, jota on kyllä ryyditetty ovelilla ääniefekteillä, tehokkaalla kompilla ja kivalla folk-viululla. Paradoksaalisesti sen teksti tuntuu paljon vilpittömämmältä ja sympaattisemmalta kuin äärimmäisen vilpittömäksi tarkoitettu Jos sä tahdot niin. Se on myös yksi suomipopin kaikkien aikojen tappavimmista korvamadoista.
Karkeasti ottaen puolet levystä koostuu "perinteisemmästä" Hector-materiaalista, siis tunteellisesta folkrockista, jossa katsotaan usein artistin omaan menneisyyteen, vaikkei nostalgia tällä levyllä koskaan täyttä valtaa otakaan. Timantti ja ruoste ei onneksi ole käännös Diamonds And Rustista, mutta sen itsereflektio jää vähän vaillinaiseksi, kun Hectorilla ei tässäkään tapauksessa tunnu olevan valmiuksia analysoida 60-luvulta 80-luvulle yltävää tapahtumien ketjua kuin melko tyhjänpäiväisin irtolausein. Pianomies taas nimenomaan on versio Billy Joelin Piano Manista, ihan hyvin toteutettu, mutta jokseenkin tarpeeton. Allekirjoitus: Peter Pan flirttailee liikaa 70-luvun Narnia-meininkien kanssa, Missä on Lady Jane? viittailee myös hieman liikaa Hectoria isompiin asioihin, ja Huomiseen on ainoa biisi, jolla aidosti paskajäykät kasarisoundit saavat yliotteen. Uushiljaisuus ja Kuvitettu mies ovat kiinnostavampia, joskaan eivät erinomaisia.
Tätä kiinnostavaa levyä ei silti tee mieli kuunnella hyppien tai kasaamalla soittolista parhaista paloista. Olkoon se kokonaisuudessaan dokumentti yhdestä aikakaudesta, erään lahjakkaan, mutta helmasyntinsä omaavan lauluntekijän yhdestä taiteellisesta vaiheesta.
Varjot ja lakanat Spotifyssa
sunnuntai 27. joulukuuta 2015
Suunnitelmia vuodelle 2016
Salamaisema ei ole vuoden 2015 aikana ollut ihan hirveän aktiivinen - johtuen lähinnä ajanpuutteesta ja sen vähän ajan jakamisesta monen eri projektin kesken - eikä vuosi 2016 näytä tämän blogin osalta ainakaan sen hektisemmältä. Jotain aivan muuta on kuitenkin luvassa. Täältä voi lukea mitä.
Suuren osan ajastani tulee siis viemään sadan parhaan koskaan tehdyn suomenkielisen biisin listaus erillisen blogin muodossa. Toivottavasti Salamaiseman lukijat nauttivat näistä kirjoituksista, sillä tämän blogin melkoista hiljaiseloa tuo tulee tarkoittamaan, vaikka en ole tätäkään mitenkään lopettamassa. Ainakin joitakin kirjoituksia aion julkaista Salamaisemassakin, ja kenties vuosi 2017 on sitten sitäkin aktiivisempi.
Suuren osan ajastani tulee siis viemään sadan parhaan koskaan tehdyn suomenkielisen biisin listaus erillisen blogin muodossa. Toivottavasti Salamaiseman lukijat nauttivat näistä kirjoituksista, sillä tämän blogin melkoista hiljaiseloa tuo tulee tarkoittamaan, vaikka en ole tätäkään mitenkään lopettamassa. Ainakin joitakin kirjoituksia aion julkaista Salamaisemassakin, ja kenties vuosi 2017 on sitten sitäkin aktiivisempi.
torstai 17. joulukuuta 2015
Salamaiseman vuoden levy 2015
Tämän blogin toisen vuoden lähestyessä loppuaan on aika esittää subjektiivinen näkemykseni vuoden parhaasta levystä - kotimaisesta sellaisesta, koska Salamaisema käsittelee kotimaista musiikkia. Viime vuonna tittelin sai Scandinavian Music Groupin huikea Terminal 2.
Tänäkin vuonna on ilmestynyt melkoinen määrä upeita suomalaisia levyjä. Vaikea toisaalta kuvitella vuotta, jolloin näin ei olisi. Nostan esiin muutaman suosikin: Pekko Käpin ja K:H:H:L:n Sanguis meus, mama!, Pariisin Kevään Musta laatikko, Chisun Polaris, Them Bird Thingsin The Bride Who Came To Yellow Sky, nyt viimeisimpänä rovaniemeläisen Autiomaa-yhtyeen loistava esikoislevy Lauluja sielun autiudesta.
Kaikkein paras suomalainen musiikki tuntuu siis tänä vuonna tulleen joko varsin valtavirtaisen popin tai varsin ei-valtavirtaisen suomalaisia ja uuden maailman suunnalta tulevia vaikutteita yhdistelevävn juurimusiikin suunnalta. Esimerkiksi suomiräp-osastolta ei valitettavasti ole tänä vuonna tullut klassikkostatusta tavoittelevia albumikokonaisuuksia, hyvää musiikkia toki kuitenkin.
Salamaiseman vuoden levy edustaa pintapuolisesti ajatellen roots-osastoa, mutta kaiken hyvän tällaisen musiikin tapaan Janne Westerlundin Marshland on syvästi itse koettua ilmaisua ja ihan tunteen tasolla tiukasti tässä hetkessä kiinni - siis antiteesi muodollisesti pätevälle museokamalle.
Plain Ride -vokalisti Westerlund on soololevyillään Suomen vaikuttavin blueslaulaja. Blues tarkoittaa tässä mielentilaa ja joitakin sovituksellisia ratkaisuja, vaikka niilläkin on yhtä lailla yhteyttä valkoisen puolen amerikkalaiseen perinnemusiikkiin: vanhimpaan kantriin ja sitä vanhempaan folk-traditioon. Melodisesti Westerlundin musiikissa taitaa ainakin näihin amatöörin korviin kuulua yhtä lailla ikiaikainen koilliseurooppalainen kansanlaulu ja vähän eurooppalainen taidemusiikkikin, joka tietysti on tavallaan samaa juurta.
Bluesia tästä tekee näiden laulujen koristelematon koti elämän synkemmällä laidalla, hautausmailla ja varjoisissa lehdoissa - mutta myös niiden puhdistavuus, niiden pyrkimys käsitellä kuolemaa ja surua niin, että elämä voisi jatkua.
Marshlandin vaikuttavin laulu "Long Tall Grass" sijoittuu rakastetun haudalle, samanlaiseen kevätpäivään kuin se vuosien takainen, jona onnellinen pariskunta katsoi vappumarssia ja tuuli puhalsi rakastetun hiukset sekaisin. Sama tuuli hautausmaan korkeaa ruohoakin tuivertaa, kertoja toteaa. Elämä on väliaikaista ja silti ikuista.
Blues ei ole itsesäälissä vellomisen taustamusiikkia. Se on luonteeltaan jäyhää ja hyväksyy sekä julmat tosiasiat että niiden kirvoittamat pakahduttavat tunteet: surun, ikävän, välillä epätoivonkin.
Siksi Marshland on loistavaa bluesia ja Janne Westerlund yksi tämän joutavanpäiväisen lätinän täyttämän ajan tärkeistä taiteilijoista.
Marshland Spotifyssa
Tänäkin vuonna on ilmestynyt melkoinen määrä upeita suomalaisia levyjä. Vaikea toisaalta kuvitella vuotta, jolloin näin ei olisi. Nostan esiin muutaman suosikin: Pekko Käpin ja K:H:H:L:n Sanguis meus, mama!, Pariisin Kevään Musta laatikko, Chisun Polaris, Them Bird Thingsin The Bride Who Came To Yellow Sky, nyt viimeisimpänä rovaniemeläisen Autiomaa-yhtyeen loistava esikoislevy Lauluja sielun autiudesta.
Kaikkein paras suomalainen musiikki tuntuu siis tänä vuonna tulleen joko varsin valtavirtaisen popin tai varsin ei-valtavirtaisen suomalaisia ja uuden maailman suunnalta tulevia vaikutteita yhdistelevävn juurimusiikin suunnalta. Esimerkiksi suomiräp-osastolta ei valitettavasti ole tänä vuonna tullut klassikkostatusta tavoittelevia albumikokonaisuuksia, hyvää musiikkia toki kuitenkin.
Salamaiseman vuoden levy edustaa pintapuolisesti ajatellen roots-osastoa, mutta kaiken hyvän tällaisen musiikin tapaan Janne Westerlundin Marshland on syvästi itse koettua ilmaisua ja ihan tunteen tasolla tiukasti tässä hetkessä kiinni - siis antiteesi muodollisesti pätevälle museokamalle.
Plain Ride -vokalisti Westerlund on soololevyillään Suomen vaikuttavin blueslaulaja. Blues tarkoittaa tässä mielentilaa ja joitakin sovituksellisia ratkaisuja, vaikka niilläkin on yhtä lailla yhteyttä valkoisen puolen amerikkalaiseen perinnemusiikkiin: vanhimpaan kantriin ja sitä vanhempaan folk-traditioon. Melodisesti Westerlundin musiikissa taitaa ainakin näihin amatöörin korviin kuulua yhtä lailla ikiaikainen koilliseurooppalainen kansanlaulu ja vähän eurooppalainen taidemusiikkikin, joka tietysti on tavallaan samaa juurta.
Bluesia tästä tekee näiden laulujen koristelematon koti elämän synkemmällä laidalla, hautausmailla ja varjoisissa lehdoissa - mutta myös niiden puhdistavuus, niiden pyrkimys käsitellä kuolemaa ja surua niin, että elämä voisi jatkua.
Marshlandin vaikuttavin laulu "Long Tall Grass" sijoittuu rakastetun haudalle, samanlaiseen kevätpäivään kuin se vuosien takainen, jona onnellinen pariskunta katsoi vappumarssia ja tuuli puhalsi rakastetun hiukset sekaisin. Sama tuuli hautausmaan korkeaa ruohoakin tuivertaa, kertoja toteaa. Elämä on väliaikaista ja silti ikuista.
Blues ei ole itsesäälissä vellomisen taustamusiikkia. Se on luonteeltaan jäyhää ja hyväksyy sekä julmat tosiasiat että niiden kirvoittamat pakahduttavat tunteet: surun, ikävän, välillä epätoivonkin.
Siksi Marshland on loistavaa bluesia ja Janne Westerlund yksi tämän joutavanpäiväisen lätinän täyttämän ajan tärkeistä taiteilijoista.
Marshland Spotifyssa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)