En tiedä, kannattaisiko kahta taiteilijaa niputtaa yhteen kirjoitukseen vain siksi, että molemmat sattuvat olemaan perheellisiä lauluntekijöitä. Matti Johannes Koivun uudella Kauneimmat meistä -levyllä ja Ville Leinosen maaliskuun alussa ilmestyvällä ISI:llä tuntuisi kuitenkin olevan muutakin yhteistä. Ne ovat nimenomaan perheellisen elämän innoittamia teoksia, Leinosen levy tietysti tunnustautuu vähän ilkurisesti sellaiseksi jo nimelläänkin.
Alkuvuodestahan saatiin myös Them Bird Thingsin vaikuttavia lauluja lapsuudesta ja vanhemmuudesta, joten olisiko tässä aistittavissa jonkinlaista tendenssiä? No, julkaisujen lähekkäisyys on tietysti sattumaa. Lauluntekijöitä saapuu perheenperustamisvaiheeseen jatkuvasti, ja on melko ymmärrettävää, että suuri osa heistä myös kirjoittaa aiheesta jotain.
Ehkä nykyään on silti jotenkin hyväksytympää tehdä biisejä perheellisen näkökulmasta - ei tarvitse automaattisesti pelätä leimautuvansa imelien isänpäivähittien laulajaksi. Aktiivisista musiikinkuluttajista yhä suurempi osa on itsekin perheellisiä. "Kotoilusta" puhutaan trendinä (tätä ei nyt pidä tulkita niin, että tuolla ärsyttävällä muotisanalla olisi juurikaan tekemistä Leinosen tai Koivun musiikin kanssa). Pehmeät arvot ovat kai vallanneet alaa populaarimusiikissakin. Tämä on tietysti vain yksi mahdollinen kehityssuunta, samaan aikaan cheekit ja elastiset ajavat melko lailla päinvastaisia asioita - mutta ehkä nimenomaan on niin, että trendi tarvitsee vastatrendin.
Näkisin Matti Johannes Koivun nimenomaan arkkityyppisenä pehmeiden arvojen edustajana, puhtaasti hyvässä mielessä. Hän vaikuttaa sellaiselta leppoisalta hahmolta, jolla riittää aikaa läheisilleen ja joka osaa downshiftata ilman, että se tarkoittaisi vastuuttomuutta. Mitään vihaista tai synkkää hänessä ei ole. Hän on ikään kuin antiteesi sellaiselle vaaralliselle rokkarille, joka nyt tietysti muutenkin tuntuu vanhentuneelta, pitkälti jonnekin 80-luvulle jääneeltä fantasiaolennolta.
Ongelma tässä tietysti on, että yleisen ja edelleen aivan relevantin käsityksen mukaan kouraisevassa taiteessa pitää olla hankauspintaa johonkin, se ei voi olla pelkästään helposti sulavaa ja mukavaa. Sitä ei Koivunkaan taide suinkaan ole aina ollut. Hänen parhaita laulujaan on usein leimannut vahva tietoisuus ajan kulumisesta, joka on itsessään aina melko surumielinen aihe. Kaiken lisäksi Koivu on pystynyt käsittelemään tätä tematiikkaa jopa yhteiskuntahistorian tasolla, parhaiten tietysti huikeassa "80-luvun lapset" -klassikossa.
Koivulla on silti monen lauluntekijän tapaan taipumusta kääntyä sisäänpäin, jäädä yksityiseen maailmaan. Sieltähän ne ainekset laajempaa merkitystä omaaville teoksillekin kumpuavat, mutta Kauneimmat meistä -levyllä ei tällaisia oikeastaan ole.
Kyseessä ei ole mikään varsinainen perheteemalevy, se aihemaailma vilahtelee itse asiassa lähinnä sivulauseissa. Sen sijaan hahmotan tämän levyksi tietystä elämänvaiheesta, kaikenlaisista siihen kuuluvista asioista. Näissä lauluissa katsellaan vanhoja paikkoja, muistellaan nuoruuden tuttavuuksia, eletään arkea päivä kerrallaan ja uskotaan tulevaankin. Perusmoodi on aika monessakin kappaleessa hieman haikea, mutta minkäänlaisia tragedioita levylle ei ole mahtunut. Joku "Tyhjäksi jätetty" on muodollisesti pätevää kevytahdistusta, mutta ei sen kummempaa.
Samaisen kappaleen musiikillisesta toteutuksesta löytyykin yksi avain Kauneimmat meistä -levyn ongelmiin. Sitä leimaa siisti, iso ja radiokelpoinen soundi, jossa ei ole mitään erityisen persoonallista. AOR-toteutus ei tunnu palvelevan Koivun laulajanluonnettakaan kovin hyvin. Tommi Vikstenin tuotanto silottelee kiinnostavuuden pois sellaisistakin biiseistä, jotka voisivat periaatteessa olla koskettavia. Kroonisen yhdentekevässä hedelmäpelilaulussa "Kaksi kolmesta" se tuntuu aktiivisesti ärsyttävältä.
Koivu tulee ihan kivalla levyllään kertoneeksi perheellisen lauluntekijän arjesta jotain, minkä kaikki perheettömät ja nuoruuteensa takertuvat haluaisivatkin kuulla: että se on vähän latteaa, kovin mukavuudenhaluista ja riskejä karttavaa. Tämähän on vain yksi totuus, mutta ei kovinkaan elähdyttävä sellainen.
Ville Leinosen ISI onkin sitten aika erilainen tapaus, mikä nyt ei tule yllätyksenä. Leinonen on omituinen tyyppi, joka ei urallaan ole paljon muuta tehnytkään kuin hyppyjä odottamattomiin suuntiin. Monen tällaisen eksentrikon tapaan Leinonen on onnistunut pääsemään asemaan, jossa helppotajuisen musiikin julkaiseminen tuntuu yhtä radikaalilta ja huomionarvoiselta kuin mikä tahansa avantgarde-kokeilu. Vuosien ajanhan hän onkin harrastanut lähinnä jälkimmäisiä, mutta nyt siis ISI tarjoaa akustisia lauluja, joita voi kuvailla ainakin jossain mielessä "perinteisiksi". Tiedotteessa taiteilija kuvailee niiden kertovan "elämänympyrästä - aamuista, illoista, lapsista, töistä, juhlista, pyykinpesusta, suolasta, sokerista ja kenkäpuroista".
Mahdollisimman latteaa arkirealismia siis? No, ei tietenkään. Levyn avaava "Vuokko Liisa Mirjam" saa kyllä vähän kakistelemaan - kirkasotsainen kappale sulaa käsiin kuin sokerihattara ja on vielä pitänyt kuorruttaa maailman kepeimmillä taustalauluilla - mutta jonkinlainen oivalluksen hetki on, kun sen tajuaa toisella tai kolmannella kuuntelulla olevan aika anarkistista musiikkia: arjen supersankarifantasia, jollaisten avulla tiskivuorista kai selvitään.
ISIkään ei ole pelkkä vanhemmuuslevy, vaikka aihepiiri onkin selvemmin esillä kuin Koivulla. Tässäkin käsitellään tiettyä elämänvaihetta monelta eri kannalta. Lapsien lisäksi on olemassa parisuhdekin, ja näiden aihepiirien tietty jännitteisyys tuo levylle sen kitkan, jonka ansiosta se nousee aivan eri tavalla kiinnostavaksi teokseksi kuin Kauneimmat meistä. "Anteeksi rakkaani" -biisissä ollaan katuvaisia pitkäksi venähtäneen illan jälkeen, upea "Sammallaavulla" taas tuntuu palaavan suhteen kaukaisiin syntyhetkiin, jolloin oli arjen kahleiden sijaan rajattoman vapauden mahdollisuus.
Ihan oma lukunsa on sitten "Pikkukakkoseen", jollaista kappaletta ei taatusti tekisi kukaan muu kuin Ville Leinonen. Kiitävän hetken me löydämme sen, kantavan hangen, tahdin yhteisen. Lapset jo oottelee olkkarissa. Paa pikkukakkoseen vielä puol tuntia, taiteilija laulaa auvoisen kesäpäivän laulelmamelodiaa.
Viimeiseksi kuultava nimibiisi ankkuroi levyn sen ainoana perinteisempänä arjen kuvauksena, toki leinosmaisella huumorilla sävyttyneenä sellaisena. Tässä vaiheessa tuntuu, että Leinonen on tavoittanut aihemaailmastaan jotain melkoisen olennaista: perhe-elämä saattaa olla perusluonteeltaan absurdi farssi, jossa isikin saattaa joutua silmiään pyörittelevän sivustakommentoijan rooliin. Eihän näin älyttömästä toiminnasta voi kuin tehdä älyttömiä lauluja, Leinonen tuntuu sanovan.
Hieno levy, ei vähiten sävykkäiden ja lämpimien folk-sovitusten ansiosta. Tuotannollisesti ISI on antiteesi Koivun levylle, ja vaikka kyse periaatteessa kliseestä onkin, tulee kiitoslistan päättävästä "kaikille, jotka ymmärtävät, ettei musiikki ole kilpailua" -maininnasta aidosti hyvä mieli.
Siltikin, vaikka joku tarkkasilmäinen saattaisi huomauttaa esimerkiksi tämän kirjoituksen sotivan jossain määrin tuota ajatusta vastaan.
Matti Johannes Koivun Tyhjäksi jätetty -video
Ville Leinosen Sammallaavulla
sunnuntai 22. helmikuuta 2015
maanantai 16. helmikuuta 2015
Noitalinna Huraa!: Varjotarha (Salamaisema-klassikko #1)
Välillä pitää kirjoittaa vanhoistakin levyistä, ovathan nekin edelleen olemassa ja nykyään usein aika helpostikin löydettävissä. Siksi Salamaisemassa alkaa nyt epämääräinen ja epäsäännöllinen sarja, jossa käsitellään liian vähälle huomiolle jääneitä kotimaisia klassikkoalbumeita. Ensimmäinen Salamaisema-klassikko on Noitalinna Huraa!n kolmas levy Varjotarha vuodelta 1989.
Noitalinna Huraa! oli niitä ainutlaatuisia yhtyeitä, jotka ovat kyenneet luomaan aivan oman maailmansa. Sen peruselementit ovat läsnä vaikkapa bändin kirkkaasti tunnetuimmassa kappaleessa "Pikkuveli": on jotenkin itsestäänselvää, että Noitalinnan biiseissä surumieliset tytöt ja pojat suojautuvat makuuhuoneisiinsa yleiseltä pahuudelta ja brutaaliudelta. Kun kuuntelen Noitalinnaa, ajattelen lumisadetta yksinäisen teinin huoneen ikkunaa vasten. Lohtua saa kirja- ja levyvuorista. Teinillä on hyvä ystävä tai parikin, semmoisia ystäviä, jotka ovat ehkä vähän ihastuksiakin, mutta pysyvät silti ystävinä.
Ajattelen siis omaa teini-ikääni. Tutustuin Noitalinna Huraa!n tuotantoon lukiovuosinani, tietysti "Pikkuveljen" kautta, mutta olihan niitä muitakin ihanuuksia, vaikkapa nyt "Järvellä", jota koskettavampia kappaleita Suomessa ei ole montaa tehty, liekö ainoatakaan.
Olisi kuitenkin väärin ajatella Noitalinnaa vain pörröisen seitsentoistavuotiaan melankolian kuvastajana. Tällä en tarkoita vähätellä pörröistä seitsentoistavuotiasta melankoliaa, joka on ihan helvetin tärkeä tunnetila ja jota olen valmis puolustamaan vielä näin orastavassa keski-iässäkin. Noitalinna teki kulttuurisesti ehkä merkittävimmän työnsä surullisten nörttien äänenkannattajana aikana, jolloin mitään nettiä ei ollut toimittamassa sitä virkaa. Noitalinna teki sen työn vieläpä paljon paremmin ja rakentavammin kuin mihin yhdelläkään nettisivustolla voi olla edellytyksiä.
Löysin äskettäin Spotifysta Noitalinna Huraa!n kolmannen levyn Varjotarha ja ihastuin kertaheitolla. Jotkin levyn kappaleista olivat ennestään tuttuja, mutta kokonaisuutta en ollut koskaan aiemmin kuullut. Juuri kokonaisuutena tämä viiden tähden levy kannattaa kuitenkin kuunnella, ja juuri siten kuunneltuna se avaa aivan uuden perspektiivin yhtyeen maailmaan. Varjotarha on se paikka, jossa surulliset pojat ja tytöt joutuvat tekemisiin syvempien varjojen kanssa kuin ne, joita yksinäisiin teininhuoneisiin heittyy.
Joku lyhytnäköinen voisi väittää sitä aikuistumislevyksi, mutta onneksi se ei sitä ole. Surulliset pojat ja tytöt - kuten "Pikkuveljen" kertoja - ovat nimittäin oikeassa siinä, että stereotyypein määritelty aikuistuminen on jotain kaihdettavaa ja kartettavaa.
Kyse on ehkä jostain tällaisesta: lapsena magia on jotain satuihin kuuluvaa, myöhemmin siitä tulee todellisuutta. Vaaditaan uudenlaisia taikavoimia, pelätään uudenlaisia taikavoimia. Maailma on suuri musta aukko, johon katoamista vastaan on taisteltava.
Varjotarha alkaa kolmella jotakuinkin virheettömällä kappaleella. Jankkaava, hypnoottinen ja täysin vangitseva "Taaborin vuorella" saattaa olla paras suomalainen goottibiisi koskaan. Ikivanhat, Aleksis Kiven tuotannosta tuttua nyppylää hallitsevat henget istuvat hämyisessä kesäyössä vajoamassa unohduksiin: Vilske sammuu ympäriltä, runot heikkenee. Aleksiksen männyistä varisee neulasia, oraville kasvaa keltaiset torahampaat. Ajat muuttuvat sekä banaaleiksi että pahoiksi. Taika katoaa. Perimmäinen Noitalinna-moodi, ja samalla paradoksi: mihin taika muka on kadonnut, jos tällaisia kappaleita kuitenkin tehdään?
Varjotarhan kaksi seuraavaa biisiä ovat parisuhdebiisejä, eri näkökulmista vain. Sari Peltoniemen laulama "Puujalkaiset" on viiltävimpiä erobiisejä koskaan, ei vähiten siksi, että se välttää kaikki alan kliseet. Se puhuu symboleilla, kiertelee banaalia eropuhetta ja sanoo juuri siksi aiheestaan kaiken olennaisen. Se sisältää huikeita säkeitä kuten: en katsonut, kun lumi peitti pihan, jonka aurasit / pesit lattian ja vaatteeni ja omantuntosi.
Tai: en katsonut, kun haulikkoines metsään painelit / ammuit jäniksen ja harakan ja kiintymykseni.
"Puujalkaiset" on niin sanomattoman riipaiseva kappale, ettei sitä oikein voi kuunnella kuivin silmin. Hannu Sepposen ranteet auki vetävä kitarasoolo lopussa viimeistelee murhatyön.
Kepeämmän näkökulman samaan teemaan tarjoaa sitten seuraavana kuultava "Nauravat jänikset", jonka Sepponen laulaakin. (Jänisteeman toistuminen näissä molemmissa lauluissa tuskin on sattumaa.) Siinä puhuu nuori mies - varmaan ensimmäisessä parisuhteessaan haahuileva - joka miettii, miten tällainen idiootti voisi kyetä rakkauden kaltaiseen ihmeeseen.
Pellestä taikuriksi muuttuu aika hitaasti / ehkei siihen riitä elinaikani / kun vain kerran saisin jänöt nauramaan ja kaikkialle mua seuraamaan.
Mua eräs nainen kouluttaa, mutta hidas olen oppimaan / vain hetkittäin voin oivaltaa, kuinka pienet ihmeet taiotaan.
Rakkaudessa ja yleensäkin elämässä onnistuminen vertautuu taikuuteen nyt, kun on jouduttu teininhuoneen ulkopuolelle, yhteiseen makuuhuoneeseenkin kai. Mutta on huomionarvoista, että tässä laulussa ei puhuta todellisesta taikuudesta, vaan taikatempuista, siis silmänlumeesta. Sitä banaali maailma ja parisuhde sen ilmentymänä tuntuisivat vaativan. Kysehän on tietysti vain surullisen pojan omasta turhautuneesta kokemuksesta, mutta sitä ei ole yksikään poplaulu aivan näin hyvin purkanut.
Tällaisen avauskolmikon jälkeen levylle sallii jo vähän tyhjäkäyntiäkin, mutta sitä ei Varjotarhalla juuri ole. Esimerkiksi "Pieni loppu" väreilee suggestiivista kesäisen maaseudun uhkaa, ja "Hiljaisuuden puistossa" on oudolla tavalla romanttista väsymystä ja nihilististä dystopiaa yhdistelevä herkkä laulelma, joka toistuvassa kuuntelussa alkaa melkeinpä pelottaa: Hiljaisuuden puistossa pitele tyttöä - kuin kuollutta.
Noitalinna Huraa!lla on maine kotikutoisena ja aika amatöörimäisenä yhtyeenä, mutta Varjotarha on vahva epäluottamuslause tälle kliseelle. Tämän levyn kitara- ja urkumelodioista voitaisiin ottaa oppia vaikka millä korkeilla tahoilla. Vaikka sen enempää Sari Peltoniemi kuin Hannu Sepponenkaan eivät ole perinteisiä kultakurkkuja, on molemmilla se hyvän laulajan ylivoimaisesti tärkein ominaisuus: he pystyvät ilmaisemaan tunteita. Varsinkin Peltoniemen laulusuoritukset viiltävät syviä jälkiä sisuskaluihin.
Varjotarha tuntuu urhealta, hampaat irvessä käydyltä taistelulta illuusioiden menettämistä vastaan. Se taistelu päättyi sankarilliseen voittoon. Tämä on parhaita tässä maassa koskaan tehtyjä levyjä.
Varjotarha Spotifyssa
Noitalinna Huraa! oli niitä ainutlaatuisia yhtyeitä, jotka ovat kyenneet luomaan aivan oman maailmansa. Sen peruselementit ovat läsnä vaikkapa bändin kirkkaasti tunnetuimmassa kappaleessa "Pikkuveli": on jotenkin itsestäänselvää, että Noitalinnan biiseissä surumieliset tytöt ja pojat suojautuvat makuuhuoneisiinsa yleiseltä pahuudelta ja brutaaliudelta. Kun kuuntelen Noitalinnaa, ajattelen lumisadetta yksinäisen teinin huoneen ikkunaa vasten. Lohtua saa kirja- ja levyvuorista. Teinillä on hyvä ystävä tai parikin, semmoisia ystäviä, jotka ovat ehkä vähän ihastuksiakin, mutta pysyvät silti ystävinä.
Ajattelen siis omaa teini-ikääni. Tutustuin Noitalinna Huraa!n tuotantoon lukiovuosinani, tietysti "Pikkuveljen" kautta, mutta olihan niitä muitakin ihanuuksia, vaikkapa nyt "Järvellä", jota koskettavampia kappaleita Suomessa ei ole montaa tehty, liekö ainoatakaan.
Olisi kuitenkin väärin ajatella Noitalinnaa vain pörröisen seitsentoistavuotiaan melankolian kuvastajana. Tällä en tarkoita vähätellä pörröistä seitsentoistavuotiasta melankoliaa, joka on ihan helvetin tärkeä tunnetila ja jota olen valmis puolustamaan vielä näin orastavassa keski-iässäkin. Noitalinna teki kulttuurisesti ehkä merkittävimmän työnsä surullisten nörttien äänenkannattajana aikana, jolloin mitään nettiä ei ollut toimittamassa sitä virkaa. Noitalinna teki sen työn vieläpä paljon paremmin ja rakentavammin kuin mihin yhdelläkään nettisivustolla voi olla edellytyksiä.
Löysin äskettäin Spotifysta Noitalinna Huraa!n kolmannen levyn Varjotarha ja ihastuin kertaheitolla. Jotkin levyn kappaleista olivat ennestään tuttuja, mutta kokonaisuutta en ollut koskaan aiemmin kuullut. Juuri kokonaisuutena tämä viiden tähden levy kannattaa kuitenkin kuunnella, ja juuri siten kuunneltuna se avaa aivan uuden perspektiivin yhtyeen maailmaan. Varjotarha on se paikka, jossa surulliset pojat ja tytöt joutuvat tekemisiin syvempien varjojen kanssa kuin ne, joita yksinäisiin teininhuoneisiin heittyy.
Joku lyhytnäköinen voisi väittää sitä aikuistumislevyksi, mutta onneksi se ei sitä ole. Surulliset pojat ja tytöt - kuten "Pikkuveljen" kertoja - ovat nimittäin oikeassa siinä, että stereotyypein määritelty aikuistuminen on jotain kaihdettavaa ja kartettavaa.
Kyse on ehkä jostain tällaisesta: lapsena magia on jotain satuihin kuuluvaa, myöhemmin siitä tulee todellisuutta. Vaaditaan uudenlaisia taikavoimia, pelätään uudenlaisia taikavoimia. Maailma on suuri musta aukko, johon katoamista vastaan on taisteltava.
Varjotarha alkaa kolmella jotakuinkin virheettömällä kappaleella. Jankkaava, hypnoottinen ja täysin vangitseva "Taaborin vuorella" saattaa olla paras suomalainen goottibiisi koskaan. Ikivanhat, Aleksis Kiven tuotannosta tuttua nyppylää hallitsevat henget istuvat hämyisessä kesäyössä vajoamassa unohduksiin: Vilske sammuu ympäriltä, runot heikkenee. Aleksiksen männyistä varisee neulasia, oraville kasvaa keltaiset torahampaat. Ajat muuttuvat sekä banaaleiksi että pahoiksi. Taika katoaa. Perimmäinen Noitalinna-moodi, ja samalla paradoksi: mihin taika muka on kadonnut, jos tällaisia kappaleita kuitenkin tehdään?
Varjotarhan kaksi seuraavaa biisiä ovat parisuhdebiisejä, eri näkökulmista vain. Sari Peltoniemen laulama "Puujalkaiset" on viiltävimpiä erobiisejä koskaan, ei vähiten siksi, että se välttää kaikki alan kliseet. Se puhuu symboleilla, kiertelee banaalia eropuhetta ja sanoo juuri siksi aiheestaan kaiken olennaisen. Se sisältää huikeita säkeitä kuten: en katsonut, kun lumi peitti pihan, jonka aurasit / pesit lattian ja vaatteeni ja omantuntosi.
Tai: en katsonut, kun haulikkoines metsään painelit / ammuit jäniksen ja harakan ja kiintymykseni.
"Puujalkaiset" on niin sanomattoman riipaiseva kappale, ettei sitä oikein voi kuunnella kuivin silmin. Hannu Sepposen ranteet auki vetävä kitarasoolo lopussa viimeistelee murhatyön.
Kepeämmän näkökulman samaan teemaan tarjoaa sitten seuraavana kuultava "Nauravat jänikset", jonka Sepponen laulaakin. (Jänisteeman toistuminen näissä molemmissa lauluissa tuskin on sattumaa.) Siinä puhuu nuori mies - varmaan ensimmäisessä parisuhteessaan haahuileva - joka miettii, miten tällainen idiootti voisi kyetä rakkauden kaltaiseen ihmeeseen.
Pellestä taikuriksi muuttuu aika hitaasti / ehkei siihen riitä elinaikani / kun vain kerran saisin jänöt nauramaan ja kaikkialle mua seuraamaan.
Mua eräs nainen kouluttaa, mutta hidas olen oppimaan / vain hetkittäin voin oivaltaa, kuinka pienet ihmeet taiotaan.
Rakkaudessa ja yleensäkin elämässä onnistuminen vertautuu taikuuteen nyt, kun on jouduttu teininhuoneen ulkopuolelle, yhteiseen makuuhuoneeseenkin kai. Mutta on huomionarvoista, että tässä laulussa ei puhuta todellisesta taikuudesta, vaan taikatempuista, siis silmänlumeesta. Sitä banaali maailma ja parisuhde sen ilmentymänä tuntuisivat vaativan. Kysehän on tietysti vain surullisen pojan omasta turhautuneesta kokemuksesta, mutta sitä ei ole yksikään poplaulu aivan näin hyvin purkanut.
Tällaisen avauskolmikon jälkeen levylle sallii jo vähän tyhjäkäyntiäkin, mutta sitä ei Varjotarhalla juuri ole. Esimerkiksi "Pieni loppu" väreilee suggestiivista kesäisen maaseudun uhkaa, ja "Hiljaisuuden puistossa" on oudolla tavalla romanttista väsymystä ja nihilististä dystopiaa yhdistelevä herkkä laulelma, joka toistuvassa kuuntelussa alkaa melkeinpä pelottaa: Hiljaisuuden puistossa pitele tyttöä - kuin kuollutta.
Noitalinna Huraa!lla on maine kotikutoisena ja aika amatöörimäisenä yhtyeenä, mutta Varjotarha on vahva epäluottamuslause tälle kliseelle. Tämän levyn kitara- ja urkumelodioista voitaisiin ottaa oppia vaikka millä korkeilla tahoilla. Vaikka sen enempää Sari Peltoniemi kuin Hannu Sepponenkaan eivät ole perinteisiä kultakurkkuja, on molemmilla se hyvän laulajan ylivoimaisesti tärkein ominaisuus: he pystyvät ilmaisemaan tunteita. Varsinkin Peltoniemen laulusuoritukset viiltävät syviä jälkiä sisuskaluihin.
Varjotarha tuntuu urhealta, hampaat irvessä käydyltä taistelulta illuusioiden menettämistä vastaan. Se taistelu päättyi sankarilliseen voittoon. Tämä on parhaita tässä maassa koskaan tehtyjä levyjä.
Varjotarha Spotifyssa
tiistai 3. helmikuuta 2015
Pimeys: suomirokkia varhain vanhentuneille
Kuten tästä Nuorgam-sivustolle aikanaan kirjoittamastani arvostelusta voi päätellä, olin Pimeys-yhtyeen Muut on jo menneet -esikoisesta hullun innoissani sen ilmestymisen aikoihin. Tietysti kyse oli siitäkin, että sain levyn kuunneltavakseni parhaaseen kevätaikaan. Huhtikuussa aivokemiat suorastaan huutavat jotain energistä ja uudenlaista vaahdottavaa.
Täytyy myöntää, että Pimeyden aktiivikuuntelu ei jatkunut niin kovin kauaa. Ensihuuman jälkeen tietty ilmeisyys bändin kummankin biisintekijän kappaleissa alkoi vähän tökkiä. Pekka Nisun indiepoppikset ja Joel Mäkisen zencaféilut tyhjenivät moodeina yhtä nopeasti ja yhtä yllättäen.
Ei Pimeyden esikoinen huono tai edes keskinkertainen levy ole mielestäni vieläkään, ja vika saattaa olla ihan vain itsessäni. Etsin sen kaltaisista levyistä jotain, mihin realistisesti ajateltuna ei voi kukaan vastata.
Kun Pimeys nyt julkaisee toisen albuminsa Aika tihentyy, on ensihuuma näin ollen ohi ja lähtökohtani jopa aika skeptinen. Yhtyeen itsensä kannalta tämä on melko kohtuutonta, sillä eiväthän he esittäneet minulle koskaan katteettomia lupauksia. Toisaalta kakkoslevyyn voi suhtautua puhtaalta pöydältä. En ensi alkuun edes ajatellut kirjoittavani tästä mitään.
Pimeys yrittää kuitenkin ihan oikeasti. Se ei tee diibadaabaa, vaan kunnianhimoista suomenkielistä poprockia. Uusikin levy herättää ajatuksia, joiden purkaminen tuntui lopulta välttämättömältä.
Ensin on mainittava, että tällä albumilla on yksi todellinen klassikko. Lähdetään on juuri sitä, mitä niin sanottu suomirock voi parhaimmillaan olla: huikea tilannekuva, jossa on miljoona klassista elementtiä... nuoruus, kesä, järvi, poika ja tyttö, ovella odottavat elämänmuutokset. Villi vapaus ja lähes kohtalonomaiselta tuntuva riippuvuus yhteiskunnan tarjolle asettamista vaihtoehdoista. Euforian ja realismin välinen ikuinen ristiriita.
Olisikohan niin, että suomalaisessa kulttuurissa jotenkin hullun keskeistä on juurikin tämä protestanttisen työetiikan ja sen kanssa käsi kädessä kulkevan vapausmystiikan konflikti. Ei ole huolettomia vapauslauluja ilman velvollisuuksien painolastia, mutta ei vapauskaan olisi niin houkutteleva kangastus, ellei se olisi nimenomaan kangastus.
Mielentila on erilainen kuin angloamerikkalaisessa kulttuurissa, jossa vapautta heitellään käsitteenä huolettomasti ilmaan ja väitetään millaisen tahansa orjan ikeen sitä olevan.
Lähdetään kytkeytyy sellaiseen klassiseen suomalaisen rokin välitilaan, joka ihmisen elämänkaaressa asemoituu kai tuonne lukion ja sen jälkeisten ratkaisujen väliin.
Muut Aika tihentää -levyn biisit eivät sisällä samaa latausta. Helsinki-kuvilla pelaava väsyneen-melankolinen Nostokurjet yltää lähelle. Liian suuri osa kappaleista tuntuu banaaleilta. Meeri kertoo "itsenäisestä naisesta" täysin yhdentekevin sanankääntein vähän kuten Samuli Putron taannoinen soolobiisi Mimmejä saa aina odottaa. Nuoruuden kaupungin kasarisyntikat maistuvat Anssi Kelan viimeisimmältä levyltä, mutta tekstin päälleliimattu nostalgia näinkin nuorilta ihmisiltä ei jaksa vakuuttaa. Eikä suomirockissa tarvita enää yhtään sellaista riviä kuin "autolla nuoruuden kaupunkiin, sen hotellin eteen, jossa rakasteltiin".
Minusta Aika tihentyy on liian suurelta osin liian näköalatonta menneeseen katselua näinkin nuorten ihmisten tekemäksi. Melkoinen osa siitä tuntuu maneeriselta. Mainitsemani Lähdetään on juuri tässä suhteessa samanlainen briljantti ja itse eletyltä vaikuttava poikkeus kuin yhtyeen esikoislevyn niinkin erilaiset kappaleet kuin Igor, Boris, Hugo ja mä tai Kunnia.
Videobiisi Hetki vielä
Täytyy myöntää, että Pimeyden aktiivikuuntelu ei jatkunut niin kovin kauaa. Ensihuuman jälkeen tietty ilmeisyys bändin kummankin biisintekijän kappaleissa alkoi vähän tökkiä. Pekka Nisun indiepoppikset ja Joel Mäkisen zencaféilut tyhjenivät moodeina yhtä nopeasti ja yhtä yllättäen.
Ei Pimeyden esikoinen huono tai edes keskinkertainen levy ole mielestäni vieläkään, ja vika saattaa olla ihan vain itsessäni. Etsin sen kaltaisista levyistä jotain, mihin realistisesti ajateltuna ei voi kukaan vastata.
Kun Pimeys nyt julkaisee toisen albuminsa Aika tihentyy, on ensihuuma näin ollen ohi ja lähtökohtani jopa aika skeptinen. Yhtyeen itsensä kannalta tämä on melko kohtuutonta, sillä eiväthän he esittäneet minulle koskaan katteettomia lupauksia. Toisaalta kakkoslevyyn voi suhtautua puhtaalta pöydältä. En ensi alkuun edes ajatellut kirjoittavani tästä mitään.
Pimeys yrittää kuitenkin ihan oikeasti. Se ei tee diibadaabaa, vaan kunnianhimoista suomenkielistä poprockia. Uusikin levy herättää ajatuksia, joiden purkaminen tuntui lopulta välttämättömältä.
Ensin on mainittava, että tällä albumilla on yksi todellinen klassikko. Lähdetään on juuri sitä, mitä niin sanottu suomirock voi parhaimmillaan olla: huikea tilannekuva, jossa on miljoona klassista elementtiä... nuoruus, kesä, järvi, poika ja tyttö, ovella odottavat elämänmuutokset. Villi vapaus ja lähes kohtalonomaiselta tuntuva riippuvuus yhteiskunnan tarjolle asettamista vaihtoehdoista. Euforian ja realismin välinen ikuinen ristiriita.
Olisikohan niin, että suomalaisessa kulttuurissa jotenkin hullun keskeistä on juurikin tämä protestanttisen työetiikan ja sen kanssa käsi kädessä kulkevan vapausmystiikan konflikti. Ei ole huolettomia vapauslauluja ilman velvollisuuksien painolastia, mutta ei vapauskaan olisi niin houkutteleva kangastus, ellei se olisi nimenomaan kangastus.
Mielentila on erilainen kuin angloamerikkalaisessa kulttuurissa, jossa vapautta heitellään käsitteenä huolettomasti ilmaan ja väitetään millaisen tahansa orjan ikeen sitä olevan.
Lähdetään kytkeytyy sellaiseen klassiseen suomalaisen rokin välitilaan, joka ihmisen elämänkaaressa asemoituu kai tuonne lukion ja sen jälkeisten ratkaisujen väliin.
Muut Aika tihentää -levyn biisit eivät sisällä samaa latausta. Helsinki-kuvilla pelaava väsyneen-melankolinen Nostokurjet yltää lähelle. Liian suuri osa kappaleista tuntuu banaaleilta. Meeri kertoo "itsenäisestä naisesta" täysin yhdentekevin sanankääntein vähän kuten Samuli Putron taannoinen soolobiisi Mimmejä saa aina odottaa. Nuoruuden kaupungin kasarisyntikat maistuvat Anssi Kelan viimeisimmältä levyltä, mutta tekstin päälleliimattu nostalgia näinkin nuorilta ihmisiltä ei jaksa vakuuttaa. Eikä suomirockissa tarvita enää yhtään sellaista riviä kuin "autolla nuoruuden kaupunkiin, sen hotellin eteen, jossa rakasteltiin".
Minusta Aika tihentyy on liian suurelta osin liian näköalatonta menneeseen katselua näinkin nuorten ihmisten tekemäksi. Melkoinen osa siitä tuntuu maneeriselta. Mainitsemani Lähdetään on juuri tässä suhteessa samanlainen briljantti ja itse eletyltä vaikuttava poikkeus kuin yhtyeen esikoislevyn niinkin erilaiset kappaleet kuin Igor, Boris, Hugo ja mä tai Kunnia.
Videobiisi Hetki vielä
maanantai 2. helmikuuta 2015
Them Bird Things: lauluja lapsuuden ja vanhemmuuden kauneudesta ja kauheudesta
Levyvuosi 2015 on jo ehtinyt tarjota muutamia vahvoja elämyksiä. Esimerkiksi Belle & Sebastianin Girls In Peacetime Want To Dance on mestariteos, vieläpä aika lailla yllätyksenä tullut sellainen. Kotimaisella puolellakin vaikkapa CMX:n ja Pimeyden uusilla levyillä on hienoja hetkiä.
Mutta se ainoa toistaiseksi soittimeeni päätynyt suomalainen levy, jonka uskon nousevan klassikoksi ja yhdeksi vuoden tärkeimmistä äänitteistä, ilmestyy ensi perjantaina. Them Bird Things -yhtyeen neljäs albumi The Bride Who Came To Yellow Sky on jotain niin mahtavaa, että siitä on vaikea puhua muuten kuin kulunein ylisanoin.
Ensin on todettava, että Them Bird Things ansaitsisi moninkertaiset määrät palstatilaa. Ensi alkuun sen yhteys kahteen amerikkalaiseen 60-luvun kulttisankariin herätti jonkin verran mielenkiintoa kaiketi siksi, että tarjolla oli hyvä tarina. Ei niin, etteikö bändin tuolloin levyttämä musiikki olisi ollut oikein hyvää retrorokkia. Minulle Them Bird Thingsistä tuli silti tärkeä yhtye vasta edellisen Pachyderm Nightmare -albumin myötä. Kokoonpanoaan uudistanut ryhmä oli alkanut levyttää vain omaa tuotantoaan ja teki sen vieläpä syvästi henkilökohtaisella otteella: laulut kumpusivat yhteisen ystävän sairaudesta ja kuolemasta.
The Bride Who Came To Yellow Skylla fokus on kuoleman sijaan elämässä. Tai ei ole. Kansiteksteissä levyn teemaksi kyllä paalutetaan lapsuus ja vanhemmuus - laulaja Salla Day sai esikoisensa levyn valmistumisprosessin aikana - mutta oleellinen oivallus näiden kahden albumin suhteen on, että ne ovat toistensa rinnakkaisteoksia. Pachyderm Nightmare kertoi kuolemaa enemmän päättyneestä elämästä. Tämä uutuus on kyllä monin paikoin leikkisä, vallaton ja elämäniloinen, mutta vähintään yhtä usein läsnä ovat elämän jatkamiseen liittyvät huolet, surut ja pelot. Millaiseen maailmaan ihmisiä oikein tehdään ja millaisia vaaroja he joutuvat kohtaamaan?
Vanhemmuus on keskimäärin yksi riskialttiimpia populaarimusiikin aiheita. Tasokkaatkin lauluntekijät saattavat sortua hirvittäviin latteuksiin kirjoittaessaan kyyneleet silmissä kappaleita jälkikasvustaan. The Bride Who Came To Yellow Sky onkin huikea saavutus: vaikka se on kirjoitettu niin sanotusti tilanteen ollessa päällä, se onnistuu heijastelemaan tämän elämän keskeisen osa-alueen kaikkia puolia. Tältä ainakin minusta, lapsettomasta ihmisestä, tuntuu. Levy toimii tässä vieläpä saumattomasti sekä musiikin että tekstien tasolla. Sävellykset jäljittelevät usein lastenlauluja, sanoitukset lainaavat lorujen muotokieltä ja sanastoa.
Eikä lastenkulttuuri historiallisesti katsoen todellakaan ole pelkkää ipanapaa, vaan myös Grimmin satuja tai englantilaista kaislikkopsykedeliaa. Sitä paitsi lapsuus subjektiivisena kokemuksena on jotain aivan muuta kuin aikuiset haluaisivat sen olevan - hyvässä ja pahassa. Sekä pelottavampaa ja ahdistavampaa että maagisempaa ja mielettömämpää kuin kukaan voi aikuisena enää todella muistaa.
En minäkään muista, mutta intuitioni on, että lapsuus tuntui yllättävän paljon siltä kuin The Bride Who Came To Yellow Sky. Tai komento takaisin: lapsena en olisi ymmärtänyt tätä levyä, tämä on aikuisten aikuisille tekemää musiikkia siitä, mitä lapsuus oli ja on.
Tulee mieleen, että sen tärkeämpiä aiheita populaarimusiikille ei juuri ole.
Decoration Day, yksi levyn parhaista kappaleista.
Mutta se ainoa toistaiseksi soittimeeni päätynyt suomalainen levy, jonka uskon nousevan klassikoksi ja yhdeksi vuoden tärkeimmistä äänitteistä, ilmestyy ensi perjantaina. Them Bird Things -yhtyeen neljäs albumi The Bride Who Came To Yellow Sky on jotain niin mahtavaa, että siitä on vaikea puhua muuten kuin kulunein ylisanoin.
Ensin on todettava, että Them Bird Things ansaitsisi moninkertaiset määrät palstatilaa. Ensi alkuun sen yhteys kahteen amerikkalaiseen 60-luvun kulttisankariin herätti jonkin verran mielenkiintoa kaiketi siksi, että tarjolla oli hyvä tarina. Ei niin, etteikö bändin tuolloin levyttämä musiikki olisi ollut oikein hyvää retrorokkia. Minulle Them Bird Thingsistä tuli silti tärkeä yhtye vasta edellisen Pachyderm Nightmare -albumin myötä. Kokoonpanoaan uudistanut ryhmä oli alkanut levyttää vain omaa tuotantoaan ja teki sen vieläpä syvästi henkilökohtaisella otteella: laulut kumpusivat yhteisen ystävän sairaudesta ja kuolemasta.
The Bride Who Came To Yellow Skylla fokus on kuoleman sijaan elämässä. Tai ei ole. Kansiteksteissä levyn teemaksi kyllä paalutetaan lapsuus ja vanhemmuus - laulaja Salla Day sai esikoisensa levyn valmistumisprosessin aikana - mutta oleellinen oivallus näiden kahden albumin suhteen on, että ne ovat toistensa rinnakkaisteoksia. Pachyderm Nightmare kertoi kuolemaa enemmän päättyneestä elämästä. Tämä uutuus on kyllä monin paikoin leikkisä, vallaton ja elämäniloinen, mutta vähintään yhtä usein läsnä ovat elämän jatkamiseen liittyvät huolet, surut ja pelot. Millaiseen maailmaan ihmisiä oikein tehdään ja millaisia vaaroja he joutuvat kohtaamaan?
Vanhemmuus on keskimäärin yksi riskialttiimpia populaarimusiikin aiheita. Tasokkaatkin lauluntekijät saattavat sortua hirvittäviin latteuksiin kirjoittaessaan kyyneleet silmissä kappaleita jälkikasvustaan. The Bride Who Came To Yellow Sky onkin huikea saavutus: vaikka se on kirjoitettu niin sanotusti tilanteen ollessa päällä, se onnistuu heijastelemaan tämän elämän keskeisen osa-alueen kaikkia puolia. Tältä ainakin minusta, lapsettomasta ihmisestä, tuntuu. Levy toimii tässä vieläpä saumattomasti sekä musiikin että tekstien tasolla. Sävellykset jäljittelevät usein lastenlauluja, sanoitukset lainaavat lorujen muotokieltä ja sanastoa.
Eikä lastenkulttuuri historiallisesti katsoen todellakaan ole pelkkää ipanapaa, vaan myös Grimmin satuja tai englantilaista kaislikkopsykedeliaa. Sitä paitsi lapsuus subjektiivisena kokemuksena on jotain aivan muuta kuin aikuiset haluaisivat sen olevan - hyvässä ja pahassa. Sekä pelottavampaa ja ahdistavampaa että maagisempaa ja mielettömämpää kuin kukaan voi aikuisena enää todella muistaa.
En minäkään muista, mutta intuitioni on, että lapsuus tuntui yllättävän paljon siltä kuin The Bride Who Came To Yellow Sky. Tai komento takaisin: lapsena en olisi ymmärtänyt tätä levyä, tämä on aikuisten aikuisille tekemää musiikkia siitä, mitä lapsuus oli ja on.
Tulee mieleen, että sen tärkeämpiä aiheita populaarimusiikille ei juuri ole.
Decoration Day, yksi levyn parhaista kappaleista.
maanantai 19. tammikuuta 2015
Lasten hautausmaa: goottimusaa keuhkotautiparantoloiden aikakaudelta
Levyvuosi 2015 on vähitellen pääsemässä käyntiin - tammikuussa ilmestyy nippu mielenkiintoisia kotimaisia, joista ainakin Them Bird Thingsin The Bride Who Came To Yellow Sky tulee osoittautumaan klassikoksi. Siitä olen kirjoittanut jo toisaalle, joten tässä voisin nostaa esiin viiden biisin pikkulevyn, joka on tehnyt todellisen vaikutuksen. Lasten Hautausmaa -kokoonpanon nimetön esikois-ep on jotain aivan omanlaistaan, ihanan allapäistä popmusiikkia.
Vaikka goottirockia ja postpunkia tehdään tässäkin maassa koko ajan ja genrepoliisien mielestä kai aivan hyvinkin, en ole itse osannut innostua suurestakaan osasta sitä. Semmoista omaa visuaalista maailmaa ei ole monellakaan yrittäjällä ollut, vaan ollaan toistettu genrekonventioita. Lasten hautausmaa on tässä viitekehyksessä todella pysäyttävä poikkeustapaus.
Melodioiden ja vokaaliosuuksien osalta se kuulostaa melkeinpä Noitalinna Huraa!lta, akustisessa kitarakomppauksessa on paljon 80-luvun Curea, tekstit kertovat vaikkapa keuhkotautisista lapsista hengittämässä rautapölyä 1800-lukulaisissa tehtaissa ja haaveilemassa tehtaan naapurina sijaitsevaan kalmistoon pääsemisestä. Vähän tulee mieleen se, kun lapsena luin Veljeni Leijonamielen. Sen kirjan samastuttavin hahmohan oli juurikin itsensä kuoliaaksi yskivä Korppu: sankari ajalta, jota hyvinvointivaltion keksimisen jälkeen ei juurikaan ole haluttu muistella.
Mutta nythän hyvinvointivaltiota ollaan tuhoamassa, ja Lasten hautausmaan allapäinen synkistely tuntuu osuvan suoraan hermoon. Minialbumin avaava Kiputyttö on valmis klassikko, sen nimihenkilö käy hyvin sankarittaresta jollekin tämän ajan Astrid Lindgrenille.
Ympärillä vain tyhjää pimeää
ennen kuolemaa onko elämää?
Lasten hautausmaan ep Spotifyssa
Vaikka goottirockia ja postpunkia tehdään tässäkin maassa koko ajan ja genrepoliisien mielestä kai aivan hyvinkin, en ole itse osannut innostua suurestakaan osasta sitä. Semmoista omaa visuaalista maailmaa ei ole monellakaan yrittäjällä ollut, vaan ollaan toistettu genrekonventioita. Lasten hautausmaa on tässä viitekehyksessä todella pysäyttävä poikkeustapaus.
Melodioiden ja vokaaliosuuksien osalta se kuulostaa melkeinpä Noitalinna Huraa!lta, akustisessa kitarakomppauksessa on paljon 80-luvun Curea, tekstit kertovat vaikkapa keuhkotautisista lapsista hengittämässä rautapölyä 1800-lukulaisissa tehtaissa ja haaveilemassa tehtaan naapurina sijaitsevaan kalmistoon pääsemisestä. Vähän tulee mieleen se, kun lapsena luin Veljeni Leijonamielen. Sen kirjan samastuttavin hahmohan oli juurikin itsensä kuoliaaksi yskivä Korppu: sankari ajalta, jota hyvinvointivaltion keksimisen jälkeen ei juurikaan ole haluttu muistella.
Mutta nythän hyvinvointivaltiota ollaan tuhoamassa, ja Lasten hautausmaan allapäinen synkistely tuntuu osuvan suoraan hermoon. Minialbumin avaava Kiputyttö on valmis klassikko, sen nimihenkilö käy hyvin sankarittaresta jollekin tämän ajan Astrid Lindgrenille.
Ympärillä vain tyhjää pimeää
ennen kuolemaa onko elämää?
Lasten hautausmaan ep Spotifyssa
maanantai 8. joulukuuta 2014
Salamaiseman vuoden levy
Kaikenlaiset tahot julkaisevat näinä viikkoina näkemyksiään vuoden parhaista levyistä, miksen siis minäkin.
Koska Salamaisema käsittelee kotimaista musiikkia, kyse on nyt vuoden parhaasta kotimaisesta levystä. Kuuntelen voittopuolisesti suomalaista musaa, tai ainakin se on minulle tärkeintä. Tottakai olen tykännyt kovasti monista tänä vuonna julkaistuista ulkomaisistakin äänitteistä. Mainitaan nyt lonkalta vaikka The War On Drugsin Lost In A Dream, First Aid Kitin Stay Gold, Ryan Adamsin nimetön levy, Röyksoppin ja Robynin minialbumi ja My Brightest Diamondin This Is My Hand. Moni muukin ansaitsisi maininnan.
Mielestäni parhaat kotimaiset taas on aika kattavasti käsitelty tässä blogissa, jonka aloitin juurikin tämän vuoden alkumetreillä. Plain Riden huikea Skeleton Kites ei tainnut saada omaa merkintäänsä, pahoittelut siitä. Sama muuten pätee Kivesveto Go-Gon Tutti Frutti -albumiin, merkkiteos sekin.
Yksi blogin ensimmäisistä kirjoituksista käsitteli tammikuun lopussa ilmestynyttä levyä, joka tuntuu edelleen vuoden parhaalta. Tilastot tukevat intuitiotani: kun Spotify taannoin tarjosi mahdollisuuden tarkastella vuoden kuunnelluinta omaa musiikkia, voitti Scandinavian Music Group niin artisti- kuin albumisarjan. Kolme kuunnelluinta kappalettani olivat Terminal 2 -mestariteokselta, ja levyn kaikki yhdeksän biisiä sijoittuivat 20 kuunnelluimman joukkoon.
Terminal 2 on auringonlaskun teemalevy, jonka painoarvo ei ole vuoden mittaan ainakaan vähentynyt. Kenties joskus tulevaisuudessa vuotta 2014 tullaan muistelemaan sinä vuotena, jonka kuluessa tämän hyvinvointivaltio-lintukodon lopullinen romahdus alkoi. Rapautettuhan sitä on jo kauan, mutta dadapääministeri Stubb on kesällä alkaneen valtakautensa mittaan tehnyt parhaansa kokonaisen suhteellisen toimivan yhteiskunnan muuttamiseksi vitsiksi tai kehnohkoksi nettifoorumiksi. Politiikasta on tullut trollausta, mutta valitettavasti tästä seuraa lieveilmiönä melkoinen määrä inhimillistä kärsimystä. Ensi kevään vaalit eivät lupaa sen parempaa.
Terminal 2 ei kuitenkaan ole päivänpoliittinen levy: se onnistuu kurkottamaan paljon syvemmälle. Se hahmottelee koko länsimaisen elämänmuodon auringonlaskua. Tämä on Rooman imperiumin rappio ja tuho meidän ajallemme ja preesensissä. Yhtä hyvin kyse on yksityisten elämänkaarten kääntymisestä laskusuuntaan tai vielä hetki sitten ylimmillään olleen bileiden taittumisesta laskuhumalaksi ja itkeskelyksi.
Nämä kaikki kuvat lomittuvat toisiinsa ja seuraavat toisistaan. Yksityinen on yleistä, yleinen yksityistä. Jos yhteiskunnalla ei ole toivoa, vaikea sitä on yksilölläkään olla.
Silti näin kaunis musiikki välittää väistämättä aina jotain positiivistakin.
Raunioille voidaan rakentaa jotain uutta. Se pätee niin yhteiskunnan kuin elämänkin raunioihin.
Olennaisimmalta Terminal 2:n hetkeltä tuntuu upean 2051-biisin kertosäe:
Käytävässä kaikui It's a Sin ja California Blue
Sisustimme huoneet menneisyyden saavutuksilla
Uskoimme unia, mikään ei herättänyt minua
Katosimme kartalta sivistyneesti ja hiljaa.
Juuri niin kai meille on käymässä.
Koska Salamaisema käsittelee kotimaista musiikkia, kyse on nyt vuoden parhaasta kotimaisesta levystä. Kuuntelen voittopuolisesti suomalaista musaa, tai ainakin se on minulle tärkeintä. Tottakai olen tykännyt kovasti monista tänä vuonna julkaistuista ulkomaisistakin äänitteistä. Mainitaan nyt lonkalta vaikka The War On Drugsin Lost In A Dream, First Aid Kitin Stay Gold, Ryan Adamsin nimetön levy, Röyksoppin ja Robynin minialbumi ja My Brightest Diamondin This Is My Hand. Moni muukin ansaitsisi maininnan.
Mielestäni parhaat kotimaiset taas on aika kattavasti käsitelty tässä blogissa, jonka aloitin juurikin tämän vuoden alkumetreillä. Plain Riden huikea Skeleton Kites ei tainnut saada omaa merkintäänsä, pahoittelut siitä. Sama muuten pätee Kivesveto Go-Gon Tutti Frutti -albumiin, merkkiteos sekin.
Yksi blogin ensimmäisistä kirjoituksista käsitteli tammikuun lopussa ilmestynyttä levyä, joka tuntuu edelleen vuoden parhaalta. Tilastot tukevat intuitiotani: kun Spotify taannoin tarjosi mahdollisuuden tarkastella vuoden kuunnelluinta omaa musiikkia, voitti Scandinavian Music Group niin artisti- kuin albumisarjan. Kolme kuunnelluinta kappalettani olivat Terminal 2 -mestariteokselta, ja levyn kaikki yhdeksän biisiä sijoittuivat 20 kuunnelluimman joukkoon.
Terminal 2 on auringonlaskun teemalevy, jonka painoarvo ei ole vuoden mittaan ainakaan vähentynyt. Kenties joskus tulevaisuudessa vuotta 2014 tullaan muistelemaan sinä vuotena, jonka kuluessa tämän hyvinvointivaltio-lintukodon lopullinen romahdus alkoi. Rapautettuhan sitä on jo kauan, mutta dadapääministeri Stubb on kesällä alkaneen valtakautensa mittaan tehnyt parhaansa kokonaisen suhteellisen toimivan yhteiskunnan muuttamiseksi vitsiksi tai kehnohkoksi nettifoorumiksi. Politiikasta on tullut trollausta, mutta valitettavasti tästä seuraa lieveilmiönä melkoinen määrä inhimillistä kärsimystä. Ensi kevään vaalit eivät lupaa sen parempaa.
Terminal 2 ei kuitenkaan ole päivänpoliittinen levy: se onnistuu kurkottamaan paljon syvemmälle. Se hahmottelee koko länsimaisen elämänmuodon auringonlaskua. Tämä on Rooman imperiumin rappio ja tuho meidän ajallemme ja preesensissä. Yhtä hyvin kyse on yksityisten elämänkaarten kääntymisestä laskusuuntaan tai vielä hetki sitten ylimmillään olleen bileiden taittumisesta laskuhumalaksi ja itkeskelyksi.
Nämä kaikki kuvat lomittuvat toisiinsa ja seuraavat toisistaan. Yksityinen on yleistä, yleinen yksityistä. Jos yhteiskunnalla ei ole toivoa, vaikea sitä on yksilölläkään olla.
Silti näin kaunis musiikki välittää väistämättä aina jotain positiivistakin.
Raunioille voidaan rakentaa jotain uutta. Se pätee niin yhteiskunnan kuin elämänkin raunioihin.
Olennaisimmalta Terminal 2:n hetkeltä tuntuu upean 2051-biisin kertosäe:
Käytävässä kaikui It's a Sin ja California Blue
Sisustimme huoneet menneisyyden saavutuksilla
Uskoimme unia, mikään ei herättänyt minua
Katosimme kartalta sivistyneesti ja hiljaa.
Juuri niin kai meille on käymässä.
lauantai 15. marraskuuta 2014
Milla Rumi: ilkikurinen ja intensiivinen
21-vuotias Milla Rumi on viimeisin lauluntekijätulokas, jolta odotetaan suuria. Tulevaisuuden tusina -äänestyksessäkin hän sijoittui kärkipäähän ainoana kaltaisenaan, indierokkareiden ja hiphoppareiden lomaan.
Nyt Rumin Ilot, halut ja valheet -debyytti on ollut kuunneltavana jokusen viikon. Listoille se ei ole noussut, eivätkä otsikot ole niin kovin suuria olleet. Mutta toimiiko se? Onko näyttelijäopiskelijan lupa odottaa ensinäytöksen perusteella tulleen jäädäkseen?
Ainakin albumilla esiintyy taiteilija, jonka paketti tuntuu olevan hyvin kasassa jo näin varhaisessa vaiheessa. Halutessaan syitä tähän voi tietysti etsiä kokeneista taustavoimista: Rumin "löytäneestä" Riku Mattilasta ja tuottaja Anssi Växbystä. Esikoislevyn aika isoiksikin kasvavat sovitukset ovat ammattilaisten työtä, ollaan kaukana makuuhuoneen nurkasta.
Täytyykin heti huomauttaa, ettei Milla Rumia pidä olettaa tunnustuksellisia lauluja yksin kitaran kanssa sydänverestään uuttavaksi lauluntekijäksi, jos sellaista stereotyyppiä nyt todellisuudessa edes esiintyy. Hän aloitti myös musiikin tekemisen teatterimaailmassa, ja näytelmällisiä nämäkin laulut ovat. Ne on kirjoitettu rooliin ja dramatisoitu, ja Rumi tulkitseekin ne näyttelijän tapaan.
Sinänsä ihmissuhdepainotteisista teksteistä voisi helpostikin löytää jotain sellaista, mitä kutsutaan "paljaudeksi", "rehellisyydeksi", "intiimiydeksi". Rumi vain etäännyttää itsensä näistä aiheista, jopa karnevalisoi niitä. Näin esimerkiksi hänen kai huomatuimmassa biisissään "Luulaulu": se onnistuu olemaan ilkikurinen ja kepeä samaan aikaan, kun välittää musertavan voimakkaita intohimoja.
Huutava nälkä saa polvilumpioni sulamaan on kieltämättä mieleenpainuva kertosäerivi. Olisiko siinä vähän yliyrittämisenkin makua. Tämä on Rumin joidenkin biisien ongelma, ja toinen mahdollinen kompastuskivi on defenssimekanismilta maistuva hymähtävä sarkasmi, jota on eniten "Katoamistemppu" -erolaulussa. Toisaalta surkuttelevia vastaavia on varmaankin kuultu jo tarpeeksi.
Hyvää on ehdottomasti se, että Rumilla on oma äänensä. Tietenkään hän ei toimi musiikillisessa tyhjiössä, mutta eräissä arvosteluissa ja haastatteluissa esitellyt vertailukohdat - Fiona Apple kai useimmin mainittuna - tuntuvat helpoilta heitoilta. Jossain laulajatar kertoi kuunnelleensa pienenä Ultra Brata ja Kerkon soololevyjä. Väittäisin tämän kuuluvan hänen musiikissaan aivan yhtä paljon, ehkä myös suomalaisen teatteri- ja kabareemusiikin kunniakkaan perinteen noin laajemminkin.
Mutta näkökulma on oma, persoona välittyy. On toisarvoista saada tietää lauluntekijän lauluja kuuntelemalla mitään hänen elämästään. Mutta jos niiden perusteella voi luoda kuvan siitä, minkä sorttinen ihminen on kyseessä, silloin on onnistuttu ainakin jossain. Rumin luonteenlaatu tuntuisi taipuvan teräväkielisestä herkkään, syvämietteisestä näsäviisaaseen. Samoilla luonnehdinnoilla voi kuvata tätä levyäkin.
Sillä on sitä paitsi yksi aivan oikeasti todella hyvä laulu, joka saa ounastelemaan mestariteoksia tulevaisuudessa. Vähäeleinen "Tässä olen minä" kuvaa lapsuuden valokuvien katselun kautta huikean tarkasti vanhenemisen kokemusta - ja siinä onnistuminen noinkin nuorella iällä on saavutus sinänsä. Ennen kaikkea Rumi loistaa siinä tekstittäjänä, jolla on upea silmä detaljeille ja suomen kielen soinnille.
Tässä olen minä / Tässäkin olen minä / Tässä naapurin saksanpystykorva jahtaa kuusivuotiasta pikkusiskoani / Tämän jälkeen sisko kaatui asfaltilla, äiti peitti polven laastarilla.
Tai:
Hopeansininen BMW matkalla kaatopaikalle / sillä veli vei tyttöjä katsomaan lehmiä Kymin linnakkeelle / Minua ei / Minua vei toiset jutut / Minua vei toiset tutut / ei kovin kauas, mutta vaati sitoutumaan kilometreiksi.
Aivan mahtavaa tekstiä, ja laulun toteutuskin on maltettu pitää toteavana. Rakastan.
"Tässä olen minä" Luomustudio-sessiossa:
https://www.youtube.com/watch?v=RxixC7ZffkU
Nyt Rumin Ilot, halut ja valheet -debyytti on ollut kuunneltavana jokusen viikon. Listoille se ei ole noussut, eivätkä otsikot ole niin kovin suuria olleet. Mutta toimiiko se? Onko näyttelijäopiskelijan lupa odottaa ensinäytöksen perusteella tulleen jäädäkseen?
Ainakin albumilla esiintyy taiteilija, jonka paketti tuntuu olevan hyvin kasassa jo näin varhaisessa vaiheessa. Halutessaan syitä tähän voi tietysti etsiä kokeneista taustavoimista: Rumin "löytäneestä" Riku Mattilasta ja tuottaja Anssi Växbystä. Esikoislevyn aika isoiksikin kasvavat sovitukset ovat ammattilaisten työtä, ollaan kaukana makuuhuoneen nurkasta.
Täytyykin heti huomauttaa, ettei Milla Rumia pidä olettaa tunnustuksellisia lauluja yksin kitaran kanssa sydänverestään uuttavaksi lauluntekijäksi, jos sellaista stereotyyppiä nyt todellisuudessa edes esiintyy. Hän aloitti myös musiikin tekemisen teatterimaailmassa, ja näytelmällisiä nämäkin laulut ovat. Ne on kirjoitettu rooliin ja dramatisoitu, ja Rumi tulkitseekin ne näyttelijän tapaan.
Sinänsä ihmissuhdepainotteisista teksteistä voisi helpostikin löytää jotain sellaista, mitä kutsutaan "paljaudeksi", "rehellisyydeksi", "intiimiydeksi". Rumi vain etäännyttää itsensä näistä aiheista, jopa karnevalisoi niitä. Näin esimerkiksi hänen kai huomatuimmassa biisissään "Luulaulu": se onnistuu olemaan ilkikurinen ja kepeä samaan aikaan, kun välittää musertavan voimakkaita intohimoja.
Huutava nälkä saa polvilumpioni sulamaan on kieltämättä mieleenpainuva kertosäerivi. Olisiko siinä vähän yliyrittämisenkin makua. Tämä on Rumin joidenkin biisien ongelma, ja toinen mahdollinen kompastuskivi on defenssimekanismilta maistuva hymähtävä sarkasmi, jota on eniten "Katoamistemppu" -erolaulussa. Toisaalta surkuttelevia vastaavia on varmaankin kuultu jo tarpeeksi.
Hyvää on ehdottomasti se, että Rumilla on oma äänensä. Tietenkään hän ei toimi musiikillisessa tyhjiössä, mutta eräissä arvosteluissa ja haastatteluissa esitellyt vertailukohdat - Fiona Apple kai useimmin mainittuna - tuntuvat helpoilta heitoilta. Jossain laulajatar kertoi kuunnelleensa pienenä Ultra Brata ja Kerkon soololevyjä. Väittäisin tämän kuuluvan hänen musiikissaan aivan yhtä paljon, ehkä myös suomalaisen teatteri- ja kabareemusiikin kunniakkaan perinteen noin laajemminkin.
Mutta näkökulma on oma, persoona välittyy. On toisarvoista saada tietää lauluntekijän lauluja kuuntelemalla mitään hänen elämästään. Mutta jos niiden perusteella voi luoda kuvan siitä, minkä sorttinen ihminen on kyseessä, silloin on onnistuttu ainakin jossain. Rumin luonteenlaatu tuntuisi taipuvan teräväkielisestä herkkään, syvämietteisestä näsäviisaaseen. Samoilla luonnehdinnoilla voi kuvata tätä levyäkin.
Sillä on sitä paitsi yksi aivan oikeasti todella hyvä laulu, joka saa ounastelemaan mestariteoksia tulevaisuudessa. Vähäeleinen "Tässä olen minä" kuvaa lapsuuden valokuvien katselun kautta huikean tarkasti vanhenemisen kokemusta - ja siinä onnistuminen noinkin nuorella iällä on saavutus sinänsä. Ennen kaikkea Rumi loistaa siinä tekstittäjänä, jolla on upea silmä detaljeille ja suomen kielen soinnille.
Tässä olen minä / Tässäkin olen minä / Tässä naapurin saksanpystykorva jahtaa kuusivuotiasta pikkusiskoani / Tämän jälkeen sisko kaatui asfaltilla, äiti peitti polven laastarilla.
Tai:
Hopeansininen BMW matkalla kaatopaikalle / sillä veli vei tyttöjä katsomaan lehmiä Kymin linnakkeelle / Minua ei / Minua vei toiset jutut / Minua vei toiset tutut / ei kovin kauas, mutta vaati sitoutumaan kilometreiksi.
Aivan mahtavaa tekstiä, ja laulun toteutuskin on maltettu pitää toteavana. Rakastan.
"Tässä olen minä" Luomustudio-sessiossa:
https://www.youtube.com/watch?v=RxixC7ZffkU
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)