Tämä sarja taitaa noudattaa jonkinlaista väljää henkistä aikajärjestystä, mikä ei tarkoita, ettenkö aikoisi käsitellä myös aika vanhojakin biisejä. Toistaiseksi pysytään kuitenkin aika-akselilla 2007-2008. Joskus vuoden 2007 syksyllä, kun istuin jatkuvasti Ison-Roban Stage-baarissa, kuulin ystäväni Jarin dj-setissä niin tarttuvan ja kerrasta mieleen painuneen elektrorock-biisin, että piti mennä heti kysymään, mitä tämä tämmöinen nyt on. Se oli jokin Pariisin Kevät, joka ei ollut virallisesti julkaissut vielä mitään ja jonka musiikkia Jari oli löytänyt MySpacesta, sieltähän musiikkia silloin löydettiin.
No, ei mennyt kauaa ennen kuin musamediakin jo uutisoi, että Major Label -yhtyeen Arto Tuunela oli perustanut tällaisen pop-sivuprojektin ja julkaisisi piakkoin ihan albuminkin. (Nykyään tuntuu hyvin absurdilta hauskalla tavalla, että Pariisin Kevät miellettiin Major Labelin sivuprojektiksi.)
Ostin Meteoriitti-debyytin aika lailla ilmestymis... no, en varmaan päivänä, mutta ehkä -viikkona tai ainakin -keväänä. Se on loistava levy, oli silloin ja on edelleen, ja kaikki loppu on sikäli historiaa, että reilun 10 vuoden aikana olomuotoaan ja tyyliään hienovaraisesti muuttanut PK on pysynyt koko ajan itselleni selkeänä fanituskohteena. Pidän täydellisestä popista, ja mainitsemanani ajanjaksona sitä on Suomessa tehnyt kaikkein eniten Pariisin Kevät. Hittilista alkaa olla naurettavan pitkä, ja veikkaanpa, että tässä sarjassa tullaan käsittelemään vielä useaakin PK-biisiä.
Mutta nyt siis käsiteltävänä se ensimmäinen iskusävelmä. Ja kun Tuu rokkaa mun tanssilattiaa nyt soi sterkoissa, niin hurmaavalla tavalla siinä kuuluu juuri se ensimmäisyys. Se ei muistuta edes mitään muuta debyyttialbumin kappaletta. Se on selvä harjoitustyö, mutta kuinka moni harjoitustyö on näin täydellinen? Jää vaikutelma, että tätä tehdessään Arto Tuunelalla on ollut aivan erilainen käsitys Pariisin Keväästä kuin se, mikä realisoitunutta ilmenemismuotoa lopulta ohjasi. Ja on selvää, että Tuunela oli oikeassa. Tuntemamme Pariisin Kevät on ikuisesti varioituva ja olennaisilta osiltaan samana pysyvä melodisen euforian ja kutkuttavalla tavalla abstraktia ja konkreettista romantiikkaa yhdistelevän täydellisen popmusiikin ehtymätön lähde. Sillä linjalla ei ole tarvinnut katsella perävaloja.
Sen sijaan Tuu rokkaa mun tanssilattiaa on MySpace -aikakauden yhden nettihitin ihmeen se täydellinen hitti ja ihme. Tottakai se on Tuunelan tekemä biisi, vaikka se onkin kirjaimellisempi ja kirjaimellisemmille tanssilattioille sijoittuva lauantaidiskokulttuurin ilmentymä. Sen positio - syrjään vetäytymisen ja euforiaan sulautumisen ikuinen ristiriita - tuntuu itse koetulta ja ainakin minun kaltaiselleni ihmiselle yleispätevältä.
Kuinka monta kertaa sitä on ihan aikuisenakin saanut "vaiheilla" ja miettiä sitä tanssilattialle menemisen ja sieltä pois jäämisen välistä ikuista taistelua. Eikä Tuunelan sanoma ole, että kaikki ratkeaa, kun uskaltaa mennä sinne. Tuunelan sanoma tuntuisi olevan, että neurootikoilla, sosiaalisesti estyneilläkin on oikeus tanssilattiaan, uskalsi sinne lopulta tai ei.
Näin selittyy mutkan kautta myös debyyttijulkaisun yhteys myöhempään tuotantoon, koska jollain tasolla siinäkin on aina ollut kysymys juuri tästä.
Tuu rokkaa mun tanssilattiaa Youtubessa
keskiviikko 13. maaliskuuta 2019
lauantai 2. maaliskuuta 2019
Jontti & Shaka: Kesän saldo (Sivukujien suomalainen klassikko 2)
Jatketaan viime vuosikymmenen loppupuolen tunnelmissa. Ne eivät nähtävästi olleet kovin positiivisia. Onkin totta, että kesä 2007 oli itsellenikin sellainen kesä, jonka soundtrackiksi Jontin & Shakan Rata-äänite sopi oikein hyvin. Toisaalta levy toimi myös terveenä suhteellistajana: kyllä monella ihmisellä meni vielä huonommin kuin minulla.
Klassinen teema-albumi on itse asiassa osoittautunut vuosien mittaan loppupuoleltaan vähän repsottavaksi; jää vaikutelma, että varsinainen konsepti loppui kesken (tai oikeastaan levyä vain haluttiin, kai ajan tavan mukaan, venyttää liian pitkäksi), mutta ensimmäiset seitsemän biisiä ja vajaat puoli tuntia muodostaisivat irrallaan kuunneltuna jokseenkin virheettömän tämän alan klassikon. Siten editoitu Rata-äänite kantaisi koko draamankaaren sekavasta uhosta morkkisfiilisten kautta lopulliseen tuhoon, vieläpä yhden hirveän hellekesän toimiessa koko toiminnan osuvana taustamiljöönä. Ja siten editoitu Rata-äänite päättyisi Kesän saldoon, joka toimisi hyytävänä nolla- ja lopetuspisteenä koko toiminnalle. Todellisuudessa julkaistu Rata-äänite jatkuu sen jälkeen vielä yhdeksän raidan verran, ja niistä useimmat ovat eräänlaisia, ehkä sinänsä terveellisiä loppukevennyksiä.
Kesän saldon hidas, samaan aikaan uhkaava ja koomainen meininki sisältää kaikuja ysärin g-funkin synkemmästä laidasta, mutta tuntuu myös ennakoivan mielenkiintoisesti nykyisiä nihilistisiä, jopa itsetuhoisia räppihommia. Kertosäkeen käsitelty laulu aiheuttaa jopa Eevil Stöö -mielleyhtymiä. Painostava "nyt on huonosti, mutta vielä paskempaa on tulossa" -fiilis leimaa koko biisiä niin tunnelman kuin tekstin puolesta. "Mut kesän saldos mua eniten masentaa, et seuraavast voi odottaa vaan vitusti pahempaa" lienee se kolkko laini, johon kappale tiivistyy. Tai sitten se kohta, jossa kaveria viedään ambulanssilla toisen muistotilaisuudesta ja kertoja toteaa, ettei "tää näin nopeet voi tapahtuu uudestaan". Tai sitten vain yksinkertainen lause: "Tää posse flippaa helteistä."
Niin, nämä siis koskien kappaleen alkupuolta. Pitkänpuoleisen biisin puolenvälin jälkeen fokus siirtyy yhtäkkiä väliosa-samplen kautta Lähi-idän kriisiin (mikähän sen ikuisen kriisin maine tuolloin edes oli menossa?) ja yleisiin synkkiin maailmanpoliittisiin lausuntoihin. Äkkiseltään asennonvaihdos tuntuu epätodennäköiseltä, mutta kyllähän kyse on lopulta aika klassisesta yksityisen maailmanlopun tunnelman laajentamisesta yleiseen. Ja myös projisoimisesta: jos yksityiselämässä näkyisi apokalypsin sijaan auringonpaistetta, olisi maailman vääryyksiinkin helpompi suhtautua.
Jos Rata-äänite päättyisi tähän, jäisi aihevalikoiman orastava laventaminen roikkumaan ilmaan, mutta tavalla, joka oikeastaan kiehtoisi minua. Loppupuoli jatkaa tästä, vaikka palaa lopulta yksityiseenkin (ja itse asiassa jatkaa Kesän saldon jälkeen suoraan aika harmittomalla, joskin tehokkaalla Talos on hulluja -bängerillä).
Niin tai näin, Kesän saldo on edelleen vaikuttava dokumentti yhdestä rajallisesta periodista joidenkin ihmisten elämässä.
Spotifyssa
Youtubessa
Klassinen teema-albumi on itse asiassa osoittautunut vuosien mittaan loppupuoleltaan vähän repsottavaksi; jää vaikutelma, että varsinainen konsepti loppui kesken (tai oikeastaan levyä vain haluttiin, kai ajan tavan mukaan, venyttää liian pitkäksi), mutta ensimmäiset seitsemän biisiä ja vajaat puoli tuntia muodostaisivat irrallaan kuunneltuna jokseenkin virheettömän tämän alan klassikon. Siten editoitu Rata-äänite kantaisi koko draamankaaren sekavasta uhosta morkkisfiilisten kautta lopulliseen tuhoon, vieläpä yhden hirveän hellekesän toimiessa koko toiminnan osuvana taustamiljöönä. Ja siten editoitu Rata-äänite päättyisi Kesän saldoon, joka toimisi hyytävänä nolla- ja lopetuspisteenä koko toiminnalle. Todellisuudessa julkaistu Rata-äänite jatkuu sen jälkeen vielä yhdeksän raidan verran, ja niistä useimmat ovat eräänlaisia, ehkä sinänsä terveellisiä loppukevennyksiä.
Kesän saldon hidas, samaan aikaan uhkaava ja koomainen meininki sisältää kaikuja ysärin g-funkin synkemmästä laidasta, mutta tuntuu myös ennakoivan mielenkiintoisesti nykyisiä nihilistisiä, jopa itsetuhoisia räppihommia. Kertosäkeen käsitelty laulu aiheuttaa jopa Eevil Stöö -mielleyhtymiä. Painostava "nyt on huonosti, mutta vielä paskempaa on tulossa" -fiilis leimaa koko biisiä niin tunnelman kuin tekstin puolesta. "Mut kesän saldos mua eniten masentaa, et seuraavast voi odottaa vaan vitusti pahempaa" lienee se kolkko laini, johon kappale tiivistyy. Tai sitten se kohta, jossa kaveria viedään ambulanssilla toisen muistotilaisuudesta ja kertoja toteaa, ettei "tää näin nopeet voi tapahtuu uudestaan". Tai sitten vain yksinkertainen lause: "Tää posse flippaa helteistä."
Niin, nämä siis koskien kappaleen alkupuolta. Pitkänpuoleisen biisin puolenvälin jälkeen fokus siirtyy yhtäkkiä väliosa-samplen kautta Lähi-idän kriisiin (mikähän sen ikuisen kriisin maine tuolloin edes oli menossa?) ja yleisiin synkkiin maailmanpoliittisiin lausuntoihin. Äkkiseltään asennonvaihdos tuntuu epätodennäköiseltä, mutta kyllähän kyse on lopulta aika klassisesta yksityisen maailmanlopun tunnelman laajentamisesta yleiseen. Ja myös projisoimisesta: jos yksityiselämässä näkyisi apokalypsin sijaan auringonpaistetta, olisi maailman vääryyksiinkin helpompi suhtautua.
Jos Rata-äänite päättyisi tähän, jäisi aihevalikoiman orastava laventaminen roikkumaan ilmaan, mutta tavalla, joka oikeastaan kiehtoisi minua. Loppupuoli jatkaa tästä, vaikka palaa lopulta yksityiseenkin (ja itse asiassa jatkaa Kesän saldon jälkeen suoraan aika harmittomalla, joskin tehokkaalla Talos on hulluja -bängerillä).
Niin tai näin, Kesän saldo on edelleen vaikuttava dokumentti yhdestä rajallisesta periodista joidenkin ihmisten elämässä.
Spotifyssa
Youtubessa
torstai 28. helmikuuta 2019
Kauko Röyhkä & Riku Mattila: Helvetti (Sivukujien suomalainen klassikko 1)
Salamaisema-blogi ei edelleenkään ole kovin aktiivinen. Käyn päivätöissä, kirjoitan romaaneja ja rahasta levyarvosteluja. Perheettömänä ja levottomana ihmisenä minulla on silti välillä aikaa muuhunkin, joten nyt aloitan tämän blogin perusideaan hyvin sopivan sarjan, jonka nimeän niinkin mahtipontisesti kuin: Sivukujien suomalaiset klassikot.
Tässä sarjassa kirjoitan lyhyitä, ylistäviä tekstejä sellaisista suomalaisista populaarimusiikkikappaleista, jotka ansaitsisivat minusta isomman maineen kuin niillä on. Eivätköhän useimmat näistä ole valistuneille harrastajille jo tuttuja, mutta ovat oman näkemykseni mukaan niin definitiivisiä esityksiä, että saisivat valaista meistä kaikkien elämää siinä kuin Paratiisi, Valo yössä tai Kitara, taivas ja tähdet.
Tässä sarjassa kirjoitan lyhyitä, ylistäviä tekstejä sellaisista suomalaisista populaarimusiikkikappaleista, jotka ansaitsisivat minusta isomman maineen kuin niillä on. Eivätköhän useimmat näistä ole valistuneille harrastajille jo tuttuja, mutta ovat oman näkemykseni mukaan niin definitiivisiä esityksiä, että saisivat valaista meistä kaikkien elämää siinä kuin Paratiisi, Valo yössä tai Kitara, taivas ja tähdet.
Nämä tekstit ovat aika lyhyitä. En halua, että ne vievät liikaa aikaa muulta kirjoittamiseltani ja prokrastinaatioltani. Käsittelemäni biisit ovat kuitenkin helvetin hyviä.
***
Helvetin? Niin, lähdetään sieltä liikkeelle.
Vuoden 2008 alussa monen Kauko Röyhkä -fanin toive toteutui, kun hänen ja Riku Mattilan yhteistyö realisoitui lopulta albumiksi. Röyhkän levyt olivat olleet hapuilevia jo yli vuosikymmenen ajan, mutta 2000-luvun alussa alkoi näkyä merkkejä paremmasta. Esimerkiksi Etsijät, Shangri-la ja 50-luvun kerrostalot ovat kiistatta klassikkobiisejä ja vieläpä keskenään varsin erilaisia. Tuntui kuin Kauko itsekin hapuilisi ysärin lopun tylsän rokkirealismivaiheen jälkeen uusia suuntia.
Riku Mattilan nimi tasaveroisena yhteistyökumppanina ei välttämättä olisi merkinnyt näiden hankkeiden täydellistymistä. Onhan Mattila ammattimiehenä tuottanut vaikka mitä. Kaukostakin hän taisi lähinnä supertuottajan tyyliin saada parhaat irti, eli valikoi valtavista biisiaihiomääristä ne parhaat ja arvatenkin myös esitti näkemyksiään sanoituksista. Mitä tahansa kulissien takana tapahtuikin, ovat kaksi Kauko Röyhkä & Riku Mattila -levyä kirkkaasti parasta, mitä Kauko on 2000-luvulla julkaissut. Sävellykset, sanoitukset ja sovitukset ovat kaikki puhdasta kultaa. Monipuolista, idearikasta, monista eri aikakausista ja tyylilajeista ammentavaa kaunista rockmusiikkia ja teräviä, monenlaisiin aihioihin puuttuvia tekstejä.
Helvetti on silti tämän korpuksen klassisin klassikko. Se on niitä biisejä, joiden valmistuttua voi toivon ja kaiken järjen mukaan laskeskella paikkaansa historiankirjoituksessa. Yhtä definitiivinen, pysäyttävä ja pysähtynyt kuin jokin ikonisen blueshenkilön teos.
Vieraantunutta, lakonista, kylmää ja kaunista. Kauko ei edes laula tässä, melkeinpä puhuu. Johtomelodiaa soittava puupuhallin koristelee sileäksi sen, mitä tekstikin yrittää siloittaa. "Se ei ole mikään kauhun paikka / enemmänkin siellä on surullista."
Näen, että kyse on mielentilan kuvauksesta - enemmästäkin, taiteellisen position kuvauksesta. Röyhkän sellaista on retosteltu paljon ja liikaakin, mutta tässä kappaleessa hän kuvaa sen itse parhaiten. Nåytetään "hauska filmi jonkun synttäreiltä", mutta "sä halut ulos täältä mut sä et pääse / tää on helvetti".
Siinä on folk bluesin helmien veroinen statement heidän veroisellaan musiikkisäestyksellä.
Helvetti Youtubessa
***
Helvetin? Niin, lähdetään sieltä liikkeelle.
Vuoden 2008 alussa monen Kauko Röyhkä -fanin toive toteutui, kun hänen ja Riku Mattilan yhteistyö realisoitui lopulta albumiksi. Röyhkän levyt olivat olleet hapuilevia jo yli vuosikymmenen ajan, mutta 2000-luvun alussa alkoi näkyä merkkejä paremmasta. Esimerkiksi Etsijät, Shangri-la ja 50-luvun kerrostalot ovat kiistatta klassikkobiisejä ja vieläpä keskenään varsin erilaisia. Tuntui kuin Kauko itsekin hapuilisi ysärin lopun tylsän rokkirealismivaiheen jälkeen uusia suuntia.
Riku Mattilan nimi tasaveroisena yhteistyökumppanina ei välttämättä olisi merkinnyt näiden hankkeiden täydellistymistä. Onhan Mattila ammattimiehenä tuottanut vaikka mitä. Kaukostakin hän taisi lähinnä supertuottajan tyyliin saada parhaat irti, eli valikoi valtavista biisiaihiomääristä ne parhaat ja arvatenkin myös esitti näkemyksiään sanoituksista. Mitä tahansa kulissien takana tapahtuikin, ovat kaksi Kauko Röyhkä & Riku Mattila -levyä kirkkaasti parasta, mitä Kauko on 2000-luvulla julkaissut. Sävellykset, sanoitukset ja sovitukset ovat kaikki puhdasta kultaa. Monipuolista, idearikasta, monista eri aikakausista ja tyylilajeista ammentavaa kaunista rockmusiikkia ja teräviä, monenlaisiin aihioihin puuttuvia tekstejä.
Helvetti on silti tämän korpuksen klassisin klassikko. Se on niitä biisejä, joiden valmistuttua voi toivon ja kaiken järjen mukaan laskeskella paikkaansa historiankirjoituksessa. Yhtä definitiivinen, pysäyttävä ja pysähtynyt kuin jokin ikonisen blueshenkilön teos.
Vieraantunutta, lakonista, kylmää ja kaunista. Kauko ei edes laula tässä, melkeinpä puhuu. Johtomelodiaa soittava puupuhallin koristelee sileäksi sen, mitä tekstikin yrittää siloittaa. "Se ei ole mikään kauhun paikka / enemmänkin siellä on surullista."
Näen, että kyse on mielentilan kuvauksesta - enemmästäkin, taiteellisen position kuvauksesta. Röyhkän sellaista on retosteltu paljon ja liikaakin, mutta tässä kappaleessa hän kuvaa sen itse parhaiten. Nåytetään "hauska filmi jonkun synttäreiltä", mutta "sä halut ulos täältä mut sä et pääse / tää on helvetti".
Siinä on folk bluesin helmien veroinen statement heidän veroisellaan musiikkisäestyksellä.
Helvetti Youtubessa
torstai 27. joulukuuta 2018
Salamaiseman vuoden suomalainen levy 2018
Salamaiseman vuoden parhaat suomalaiset populaarimusiikkilevyt
2014: Scandinavian Music Group: Terminal 2
2015: Janne Westerlund: Marshland
2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017: Jaettiin neljän levyn kesken: Lau Nau: Poseidon, Mikko Joensuu: Amen 3, Riitaoja: Täytettyjä lintuja, Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia
2014: Scandinavian Music Group: Terminal 2
2015: Janne Westerlund: Marshland
2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017: Jaettiin neljän levyn kesken: Lau Nau: Poseidon, Mikko Joensuu: Amen 3, Riitaoja: Täytettyjä lintuja, Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia
Vuosi alkaa olla lopuillaan, uusia hyviä Salamaisema-henkisiä -albumeita tuskin enää ilmestyy, joten on aika myöntää viides Salamaisema-palkinto vuoden parhaalle suomalaiselle populaarimusiikkilevylle. Sen palkinnon kriteerithän määrittelen minä itse, mutta toki avaan niitä mielelläni.
Suomessa tehdään joka vuosi paljon todella hyvää musiikkia, mutta hyvän ja tärkeän välillä on kuitenkin olemassa ero. Tärkeän ja sitäkin tärkeämmän välillä on myös olemassa ero. Tänäkin vuonna esimerkiksi Pää kii, Litku Klemetti, Lasten Hautausmaa, Autiomaa, Vuoret, Ultramariini, CMX, Huuto!, Pyhimys, DJ Ibusal, Ydinperhe ja kymmenet muut tekivät tärkeää musiikkia.
Tärkeän ja sitäkin tärkeämmän välinen ero on se viiva vedessä, ja sitäkin tärkeämmän ja kaikkein tärkeimmän välinen ero on vain mielipidekysymys, mutta niin on mikä tahansa vuoden parasta levyä, auringonnousua tai saunomiskertaa koskeva arviokin. Päättäessäni vuoden 2018 parasta suomalaista levyä joudun ottamaan huomioon esimerkiksi sen, että me elämme kuitenkin yhteiskunnassa, jossa suuri osa popmusiikista tuntuu laiskalta konformismilta tai vetäytymiseltä sellaisiin puolustusasemiin, jotka kieltämättä koen itsekin omikseni. Kuka oikeastaan edes jaksaa taistella mitään vastaan? Miksi edes pitäisi? Mitä se taisteleminen muka on, miksi pitäisi taistella? Taistelumentaliteetin kaikinpuolinen laimeus käy erityisen selvästi ilmi sisällissodan pyöreänä muistovuonna. Sitä lukee historiaa mahdollisimman tarkkaan sellaisena kuin se on koettu, eikä se onneksi imartele ketään.
Silti tekisi mieli taistella, koska siteeratakseni muuatta tuttavaa, "kaikki on aivan hirveää". Ei tee mieli nostaa nyrkkejään ketään vastaan, mutta ei tee mieli vain antautuakaan.
Salamaiseman vuoden suomalainen levy vuonna 2018 on Jukka Nousiaisen Ei enää kylmää eikä pimeää. Nousiaisen kolmas "varsinainen" soololevy kuvastelee näitä tuntojani ylivoimaisesti parhaiten. Biisimäärältään ja kokonaispituudeltaan tiivis levy on alusta loppuun hallittu ja täydellinen. Kaukana ovat ne neljän vuoden takaiset ajat, jolloin Huonoa seuraa vaikutti joka suuntaan hapsottavalta renttujen epätäydelliseltä helmeltä. Ei enää kylmää eikä pimeää on jo toinen peräkkäinen Nousiais-levy, joka ei todellakaan repsota reunoiltaan. Upean pinkfloydmaisesta Alkusoitosta jokaisen klassisen rocklevyn tehokeinot tappiin asti hyödyntävään katarttiseen nimibiisiin asti se on rock-klassikko, jolle vetää Suomessa vertoja korkeintaan jokin Kahdeksas ihme, paitsi että Ei enää kylmää eikä pimeää on tunnelataukseltaaan syvempi. Vai olisiko kyse vain siitä, että se istuu tähän aikaan siinä missä Eppujen magnum opus omaansa? Melankolia, ahdistus, aamunkoitto ja voitonvarmuus leimaavat kumpaakin levyä, mutta aivan eri tunnelmin. Nousiaisen kappaleet ovat vähintään yhtä hyviä. Ei ole montaa näin täydellistä suomirocklevyä tehty koskaan.
Ei enää kylmää eikä pimeää Spotifyssa
Suuret unelmat Youtubessa
Suomessa tehdään joka vuosi paljon todella hyvää musiikkia, mutta hyvän ja tärkeän välillä on kuitenkin olemassa ero. Tärkeän ja sitäkin tärkeämmän välillä on myös olemassa ero. Tänäkin vuonna esimerkiksi Pää kii, Litku Klemetti, Lasten Hautausmaa, Autiomaa, Vuoret, Ultramariini, CMX, Huuto!, Pyhimys, DJ Ibusal, Ydinperhe ja kymmenet muut tekivät tärkeää musiikkia.
Tärkeän ja sitäkin tärkeämmän välinen ero on se viiva vedessä, ja sitäkin tärkeämmän ja kaikkein tärkeimmän välinen ero on vain mielipidekysymys, mutta niin on mikä tahansa vuoden parasta levyä, auringonnousua tai saunomiskertaa koskeva arviokin. Päättäessäni vuoden 2018 parasta suomalaista levyä joudun ottamaan huomioon esimerkiksi sen, että me elämme kuitenkin yhteiskunnassa, jossa suuri osa popmusiikista tuntuu laiskalta konformismilta tai vetäytymiseltä sellaisiin puolustusasemiin, jotka kieltämättä koen itsekin omikseni. Kuka oikeastaan edes jaksaa taistella mitään vastaan? Miksi edes pitäisi? Mitä se taisteleminen muka on, miksi pitäisi taistella? Taistelumentaliteetin kaikinpuolinen laimeus käy erityisen selvästi ilmi sisällissodan pyöreänä muistovuonna. Sitä lukee historiaa mahdollisimman tarkkaan sellaisena kuin se on koettu, eikä se onneksi imartele ketään.
Silti tekisi mieli taistella, koska siteeratakseni muuatta tuttavaa, "kaikki on aivan hirveää". Ei tee mieli nostaa nyrkkejään ketään vastaan, mutta ei tee mieli vain antautuakaan.
Salamaiseman vuoden suomalainen levy vuonna 2018 on Jukka Nousiaisen Ei enää kylmää eikä pimeää. Nousiaisen kolmas "varsinainen" soololevy kuvastelee näitä tuntojani ylivoimaisesti parhaiten. Biisimäärältään ja kokonaispituudeltaan tiivis levy on alusta loppuun hallittu ja täydellinen. Kaukana ovat ne neljän vuoden takaiset ajat, jolloin Huonoa seuraa vaikutti joka suuntaan hapsottavalta renttujen epätäydelliseltä helmeltä. Ei enää kylmää eikä pimeää on jo toinen peräkkäinen Nousiais-levy, joka ei todellakaan repsota reunoiltaan. Upean pinkfloydmaisesta Alkusoitosta jokaisen klassisen rocklevyn tehokeinot tappiin asti hyödyntävään katarttiseen nimibiisiin asti se on rock-klassikko, jolle vetää Suomessa vertoja korkeintaan jokin Kahdeksas ihme, paitsi että Ei enää kylmää eikä pimeää on tunnelataukseltaaan syvempi. Vai olisiko kyse vain siitä, että se istuu tähän aikaan siinä missä Eppujen magnum opus omaansa? Melankolia, ahdistus, aamunkoitto ja voitonvarmuus leimaavat kumpaakin levyä, mutta aivan eri tunnelmin. Nousiaisen kappaleet ovat vähintään yhtä hyviä. Ei ole montaa näin täydellistä suomirocklevyä tehty koskaan.
Ei enää kylmää eikä pimeää Spotifyssa
Suuret unelmat Youtubessa
lauantai 22. joulukuuta 2018
Salamaiseman ensimmäinen vuoden huonoimmalle suomalaiselle biisille myönnettävä Rikkinäinen prinsessa -palkinto
Salamaisema ei ole viime aikoina ollut aktiivinen, koska olen keskittynyt muihin juttuihin ja typistänyt julkisen musiikista kirjoittamiseni satunnaisiin levyarvosteluihin lähinnä Rumbassa. Mutta vuoden lähestyessä loppuaan on sentään aika myöntää pari palkintoa kotimaisen musiikin tekijöille. Aivan lähiaikoina julkistan jo viidettä kertaa Salamaiseman vuoden parhaan suomalaisen albumin, mutta sitä ennen lanseeraan tässä uuden "palkinnon", jonka tulen tästä eteenpäin "lahjoittamaan" huonoimmalle korviini kuuluneelle kotimaiselle populaarimusiikkiesitykselle.
Pari sanaa palkinnon perusteista: huonous on tottakai subjektiivista siinä kuin hyvyyskin. Maailmassa on paljon musiikkia, jossa esiintyy näin subjektiivisestikin koettuna hyvyyden puutetta, mutta se ei ole vielä kovin vakava ongelma. Voidakseen saada tämän palkinnon on tehtävä kappale, jossa on kaikki väärin. Sekin on varmasti mahdollista toteuttaa monella eri tavalla, mutta todennäköisimpiä tapoja ovat totaalinen musiikillinen ja/tai lyyrinen kädettömyys, vastenmielinen asennemaailma ja kulttuurimme ärsyttävimpien piirteiden yleinen kosiskelu. Jos onnistuu näissä kaikissa, on jo lähellä maalia.
Rikkinäinen prinsessa -palkinnon nimestä voikin jo päätellä, että tämän ensimmäisen palkinnon vuoden 2018 huonoimpana suomalaisena populaarimusiikkikappaleena saa - Nikke Ankaran Rikkinäinen prinsessa. Monumenttina tämän kappaleen totaaliselle paskuudelle tulee palkinnon nimi kuitenkin säilymään tulevinakin vuosina samana.
Miksi Rikkinäinen prinsessa sitten on niin kammottava kappale? Tässä tapauksessa arvostelmaa on lähdettävä purkamaan kappaleen ajatusmaailmasta käsin. Kuten laulun nimi kertoo, edustaa se tavallaan samaa biisigenreä kuin vaikkapa Yön muinainen Särkynyt enkeli. Jälkimmäinen on romanttinen fantasia, joka tuntuu nykyään asennemaailmaltaan aika vanhentuneelta, mutta on kuitenkin kasariestetiikkaan sovitettua teinin puhetta teinille.
Nikke Ankaran biisissä taas kertoja asettuu suorastaan halveksuvaan positioon laulunsa kohteeseen nähden. Alkusäkeet "Sun ikioman perheen kaa jouduit jakaan joulukinkun / Ei ne ymmärrä sua ikin ku oot outolintu" ovat myöhäinen kohokohta banaalin suomalaisen lyriikan historiassa. Ankara pilkkaa "prinsessaansa" ilmeisesti edes tajuamatta tekevänsä niin, sellaisissa säkeissä kuten pahamaineinen "jonain päivän viel ikkunan läpi karkaat / siel pakkasessa paleltuu sun nätit varpaat". Kertojan suurin ongelma tuntuu olevan, ettei "prinsessa" kovien koettelemustensa takia luota enää "miehiin", siis esimerkiksi kertojaan, jonka aikeet jäävät hyvin lähelle säkeiden pintatasoa. Toki erikseen mainitaan, että tämä prinsessa on vasta täyttämässä kuusitoista. Ja "sinkun" Spotify-kansikuvassa synkkään metsään pudonneen nuoren enkelin pakaravakoa näkyy juuri sopivasti.
Mitä musiikkiin tulee, Rikkinäinen prinsessa edustaa aivan ihmeellistä iskelmälatinohölkkää, jonka on kai pakko olla Despacitosta innoittunutta, vaikka se kuulostaakin lähinnä Matilta ja Tepolta tulkitsemassa Despacitoa. Tosin he olisivat varmasti tulkinneet sen paremmin, sillä autotunetetulta nilkiltä biisi toisensa jälkeen yhtä uskottavasti vaikuttava Ankara lienee lahjattomimpia suursuosioon koskaan yltäneitä suomalaisia vokaalitaiteilijoita. Hänen typerät riiminsä ja äänenvärittömyytensä hakevat vertaistaan jopa näinä synkkinä aikoina. Luonnollisesti Rikkinäisestä prinsessasta tuli hänen isoin hittinsä.
Rikkinäinen prinsessa Spotifyssa
Pari sanaa palkinnon perusteista: huonous on tottakai subjektiivista siinä kuin hyvyyskin. Maailmassa on paljon musiikkia, jossa esiintyy näin subjektiivisestikin koettuna hyvyyden puutetta, mutta se ei ole vielä kovin vakava ongelma. Voidakseen saada tämän palkinnon on tehtävä kappale, jossa on kaikki väärin. Sekin on varmasti mahdollista toteuttaa monella eri tavalla, mutta todennäköisimpiä tapoja ovat totaalinen musiikillinen ja/tai lyyrinen kädettömyys, vastenmielinen asennemaailma ja kulttuurimme ärsyttävimpien piirteiden yleinen kosiskelu. Jos onnistuu näissä kaikissa, on jo lähellä maalia.
Rikkinäinen prinsessa -palkinnon nimestä voikin jo päätellä, että tämän ensimmäisen palkinnon vuoden 2018 huonoimpana suomalaisena populaarimusiikkikappaleena saa - Nikke Ankaran Rikkinäinen prinsessa. Monumenttina tämän kappaleen totaaliselle paskuudelle tulee palkinnon nimi kuitenkin säilymään tulevinakin vuosina samana.
Miksi Rikkinäinen prinsessa sitten on niin kammottava kappale? Tässä tapauksessa arvostelmaa on lähdettävä purkamaan kappaleen ajatusmaailmasta käsin. Kuten laulun nimi kertoo, edustaa se tavallaan samaa biisigenreä kuin vaikkapa Yön muinainen Särkynyt enkeli. Jälkimmäinen on romanttinen fantasia, joka tuntuu nykyään asennemaailmaltaan aika vanhentuneelta, mutta on kuitenkin kasariestetiikkaan sovitettua teinin puhetta teinille.
Nikke Ankaran biisissä taas kertoja asettuu suorastaan halveksuvaan positioon laulunsa kohteeseen nähden. Alkusäkeet "Sun ikioman perheen kaa jouduit jakaan joulukinkun / Ei ne ymmärrä sua ikin ku oot outolintu" ovat myöhäinen kohokohta banaalin suomalaisen lyriikan historiassa. Ankara pilkkaa "prinsessaansa" ilmeisesti edes tajuamatta tekevänsä niin, sellaisissa säkeissä kuten pahamaineinen "jonain päivän viel ikkunan läpi karkaat / siel pakkasessa paleltuu sun nätit varpaat". Kertojan suurin ongelma tuntuu olevan, ettei "prinsessa" kovien koettelemustensa takia luota enää "miehiin", siis esimerkiksi kertojaan, jonka aikeet jäävät hyvin lähelle säkeiden pintatasoa. Toki erikseen mainitaan, että tämä prinsessa on vasta täyttämässä kuusitoista. Ja "sinkun" Spotify-kansikuvassa synkkään metsään pudonneen nuoren enkelin pakaravakoa näkyy juuri sopivasti.
Mitä musiikkiin tulee, Rikkinäinen prinsessa edustaa aivan ihmeellistä iskelmälatinohölkkää, jonka on kai pakko olla Despacitosta innoittunutta, vaikka se kuulostaakin lähinnä Matilta ja Tepolta tulkitsemassa Despacitoa. Tosin he olisivat varmasti tulkinneet sen paremmin, sillä autotunetetulta nilkiltä biisi toisensa jälkeen yhtä uskottavasti vaikuttava Ankara lienee lahjattomimpia suursuosioon koskaan yltäneitä suomalaisia vokaalitaiteilijoita. Hänen typerät riiminsä ja äänenvärittömyytensä hakevat vertaistaan jopa näinä synkkinä aikoina. Luonnollisesti Rikkinäisestä prinsessasta tuli hänen isoin hittinsä.
Rikkinäinen prinsessa Spotifyssa
keskiviikko 11. huhtikuuta 2018
Alamaisema: Pirkka-Pekka Petelius: Muistan sua, Elaine (1984)
Olen liian nuori muistaakseni Velipuolikuu-sketsisarjan alkuperäistä tv-esitystä, enkä ole sitä tullut myöhemminkään katsoneeksi. Minun muistikuvani Pirkka-Pekka Peteliuksen humoristinurasta alkavat Pulttiboisista, josta niitä onkin sitten paljon. Velipuolikuuta pidetään kai yleisesti paljon parempana, mutta en nyt ole katsonut aiheelliseksi priorisoida 80-luvun suomihuumoria täydentäessäni yleissivistystäni.
Joka tapauksessa tämän albumin suhteen se tarkoittaa, että minulla on ns. aukkoja tiedoissa, eikä pika-Google valaise Muistan sua, Elainen suhdetta Velipuolikuuhun juuri sen kummemmin kuin että isoksi hitiksi noussut nimikappale on sarjan tunnari. Ilmeisesti osa muistakin kappaleista kuultiin siinä. Minulla on epämääräinen käsitys, että tämä kaikki saattaisi liittyä johonkin Peteliuksen sarjassa esittämään hahmoon, mutta mikään löytämäni informaatio ei tue tätä. No, lukijani varmaan informoivat minua aiheesta.
Tästä nyt varmaankin johtuu, että Muistan sua, Elaine tuntuu kevyesti sellaiselta vitsiltä, jota ei ihan ymmärrä. Aikalaiset kyllä ymmärsivät. Levy oli kultaa myynyt listaykkönen, ja Petelius teki sen päälle muutaman muunkin, ei-niin-hyvin pärjänneen albumin. Olen kuullut joitakin ääninäytteitä niiltäkin, ja koomikko Peteliuksen koko levytysuraa tuntuu leimaavan sellainen tyylilajipastissihomma, joka on vedetty juuri sen verran överiksi, että sen tajuaa olevan huumoria. Tämä on tietysti parempi ratkaisu kuin vitsien vääntäminen rautalangasta, mikä on suomalaisessa huumorimusiikissa yleisempää.
Muistan sua, Elaine -biisi on tietysti jäänyt elämään (ja nyky-yleisölle nimenomaan Peteliuksen versiona, vaikka käsittääkseni 30-luvun alun originaalikin oli pitkään varsin tunnettu). Esityksellä on Spotifyssakin yli 200 000 kuuntelua, vaikka tavallaan olisin odottanut vielä suurempaa lukua. Levyn muut biisit jäävät selvästi jälkeen, mutta vastaavasti ne taas erottuvat sieltä striimauspalvelun marginaalisesta massasta kuitenkin jonkin verran selvemmin kuin voisi luulla. Ainakin osa levyn pariin etsiytyneistä on kuunnellut avausraitaa pidemmällekin.
Levy on selvästi temaattinen juttu, eli se sisältää vanhakantaisia tanssimusiikkikappaleita, joissa kerrotaan kaukaisista paikoista ja eksoottisista naishenkilöistä. Nyt en taaskaan saanut kätevästi selvitettyä, ovatko nämä kaikki autenttisia menneiden vuosikymmenten teoksia - oletan asian olevan niin. Kappaleiden valinnassa on oltu melko viitseliäitä, sillä kaltaiselleni diletantille tässä ei ole muita tuttuja ikivihreitä kuin Budapestin yössä ja Danakil, jotka tunnetaan Annikki Tähden ja Tapio Rautavaaran levytyksinä.
Mitäs muuta tästä sanoisi. Petelius on hyvä laulaja, menisi aivan täydestä laivabändin keulilla. Bändissä on lähes huvittava lista tavanomaisia epäiltyjä, Pedro Hietasta ja Pave Maijasta. Nämä supermuusikkohahmot tuntuvat soittavan tyylilajiuskollista humppaa aivan kuin nautiskellen siitä, että pääsevät vetämään näin viimeisen päälle härskisti. Soitto onkin täysin persoonatonta, eikä kliini soundi auta asiaa - kyllähän tällaisen musiikin haluaisi kuulla aikain takaisella savikiekkorahinalla kuorrutettuna.
Tavallaan en ole ihan varma, onko tässä edes mitään vitsiä. Monet teksteistä kuulostavat tietysti nykypäivän näkökulmasta vähän koomisilta, kuulostivat varmasti jo 80-luvulla. Kun Siperiaa ja Budapestia ja Niiliä ja Abessiniaa laitetaan kappale toisensa jälkeen tulemaan, syntyy tietysti eräänlainen korkoa korolle -vaikutelma, mutta en jaksa pitää sitä itsessään hauskana, ehkä siksi, että olen jo kauan sitten ajautunut diggailemaan tällaista musiikkia aidosti. Ellei Peteliuksen levy muuta tee, herättää se halun alkaa välittömästi kuunnella Dallapéta ja vastaavia.
80-luvun puolivälissähän vallitsi merkittävä retroiskelmän trendi. Enemmän tai vähemmän uskollista kierrätysmateriaalia tehtiin paljon, ja lajityypin menestys kulminoitui tietysti Topi Sorsakosken ja Agentsin myynnillisiin voittoihin vain pari-kolme vuotta Peteliuksen jälkeen. Ei hänkään ihan ensimmäisellä aallonharjalla ollut; ainakin Badding oli levyttänyt samankaltaista humppaa jo 80-luvun alussa. Velipuolikuu tarjosi Peteliukselle epäilemättä ratkaisevan myyntivivun, nimikappale jäi tv-katsojien mieleen ja hittiytyi ihan sillä, mutta moni levynostaja on varmasti halunnut vain kuunnella vanhaa, hyvää humppaa. Tuskin he jäivätkään pettyneiksi, nyt puhutaan kansanosasta, joka ei ole niin turhantarkka siitä savikiekkosoundista.
Olisi mahtavaa, jos joku tekisi levyllisen tällaisia sävelmiä täysin tosissaan, rosoisella ja "elämänmakuisella" meiningillä.
60/100
Levy Spotifyssa
Joka tapauksessa tämän albumin suhteen se tarkoittaa, että minulla on ns. aukkoja tiedoissa, eikä pika-Google valaise Muistan sua, Elainen suhdetta Velipuolikuuhun juuri sen kummemmin kuin että isoksi hitiksi noussut nimikappale on sarjan tunnari. Ilmeisesti osa muistakin kappaleista kuultiin siinä. Minulla on epämääräinen käsitys, että tämä kaikki saattaisi liittyä johonkin Peteliuksen sarjassa esittämään hahmoon, mutta mikään löytämäni informaatio ei tue tätä. No, lukijani varmaan informoivat minua aiheesta.
Tästä nyt varmaankin johtuu, että Muistan sua, Elaine tuntuu kevyesti sellaiselta vitsiltä, jota ei ihan ymmärrä. Aikalaiset kyllä ymmärsivät. Levy oli kultaa myynyt listaykkönen, ja Petelius teki sen päälle muutaman muunkin, ei-niin-hyvin pärjänneen albumin. Olen kuullut joitakin ääninäytteitä niiltäkin, ja koomikko Peteliuksen koko levytysuraa tuntuu leimaavan sellainen tyylilajipastissihomma, joka on vedetty juuri sen verran överiksi, että sen tajuaa olevan huumoria. Tämä on tietysti parempi ratkaisu kuin vitsien vääntäminen rautalangasta, mikä on suomalaisessa huumorimusiikissa yleisempää.
Muistan sua, Elaine -biisi on tietysti jäänyt elämään (ja nyky-yleisölle nimenomaan Peteliuksen versiona, vaikka käsittääkseni 30-luvun alun originaalikin oli pitkään varsin tunnettu). Esityksellä on Spotifyssakin yli 200 000 kuuntelua, vaikka tavallaan olisin odottanut vielä suurempaa lukua. Levyn muut biisit jäävät selvästi jälkeen, mutta vastaavasti ne taas erottuvat sieltä striimauspalvelun marginaalisesta massasta kuitenkin jonkin verran selvemmin kuin voisi luulla. Ainakin osa levyn pariin etsiytyneistä on kuunnellut avausraitaa pidemmällekin.
Levy on selvästi temaattinen juttu, eli se sisältää vanhakantaisia tanssimusiikkikappaleita, joissa kerrotaan kaukaisista paikoista ja eksoottisista naishenkilöistä. Nyt en taaskaan saanut kätevästi selvitettyä, ovatko nämä kaikki autenttisia menneiden vuosikymmenten teoksia - oletan asian olevan niin. Kappaleiden valinnassa on oltu melko viitseliäitä, sillä kaltaiselleni diletantille tässä ei ole muita tuttuja ikivihreitä kuin Budapestin yössä ja Danakil, jotka tunnetaan Annikki Tähden ja Tapio Rautavaaran levytyksinä.
Mitäs muuta tästä sanoisi. Petelius on hyvä laulaja, menisi aivan täydestä laivabändin keulilla. Bändissä on lähes huvittava lista tavanomaisia epäiltyjä, Pedro Hietasta ja Pave Maijasta. Nämä supermuusikkohahmot tuntuvat soittavan tyylilajiuskollista humppaa aivan kuin nautiskellen siitä, että pääsevät vetämään näin viimeisen päälle härskisti. Soitto onkin täysin persoonatonta, eikä kliini soundi auta asiaa - kyllähän tällaisen musiikin haluaisi kuulla aikain takaisella savikiekkorahinalla kuorrutettuna.
Tavallaan en ole ihan varma, onko tässä edes mitään vitsiä. Monet teksteistä kuulostavat tietysti nykypäivän näkökulmasta vähän koomisilta, kuulostivat varmasti jo 80-luvulla. Kun Siperiaa ja Budapestia ja Niiliä ja Abessiniaa laitetaan kappale toisensa jälkeen tulemaan, syntyy tietysti eräänlainen korkoa korolle -vaikutelma, mutta en jaksa pitää sitä itsessään hauskana, ehkä siksi, että olen jo kauan sitten ajautunut diggailemaan tällaista musiikkia aidosti. Ellei Peteliuksen levy muuta tee, herättää se halun alkaa välittömästi kuunnella Dallapéta ja vastaavia.
80-luvun puolivälissähän vallitsi merkittävä retroiskelmän trendi. Enemmän tai vähemmän uskollista kierrätysmateriaalia tehtiin paljon, ja lajityypin menestys kulminoitui tietysti Topi Sorsakosken ja Agentsin myynnillisiin voittoihin vain pari-kolme vuotta Peteliuksen jälkeen. Ei hänkään ihan ensimmäisellä aallonharjalla ollut; ainakin Badding oli levyttänyt samankaltaista humppaa jo 80-luvun alussa. Velipuolikuu tarjosi Peteliukselle epäilemättä ratkaisevan myyntivivun, nimikappale jäi tv-katsojien mieleen ja hittiytyi ihan sillä, mutta moni levynostaja on varmasti halunnut vain kuunnella vanhaa, hyvää humppaa. Tuskin he jäivätkään pettyneiksi, nyt puhutaan kansanosasta, joka ei ole niin turhantarkka siitä savikiekkosoundista.
Olisi mahtavaa, jos joku tekisi levyllisen tällaisia sävelmiä täysin tosissaan, rosoisella ja "elämänmakuisella" meiningillä.
60/100
Levy Spotifyssa
maanantai 9. huhtikuuta 2018
Alamaisema: Peer Günt: Backseat (1986)
Peer Günt on tietysti klassikkobändi, mutta voiko sen sanoa tehneen klassikkoalbumeita? En muista nähneeni yhtyeen täyspitkiä missään yhteydessä sellaisia listattaessa, eikä niistä kai ole juhlapainoksiakaan ainakaan kovin suurin fanfaarein tullut. Huippukaudellaan bändi oli kuitenkin erittäin suosittu, jos nyt ei kultaturbotuplatimanttisuosittu. Se sai kaksi albumiykköstä ja useita muita korkeita sijoituksia. Ykkösistä ensimmäinen, Backseat, myi kultaa, ilmeisesti tosin vasta jonkinmoisella viipeellä. Katson Peer Güntin täyttävän tämän sarjan kriteerit.
Oma suhteeni bändiin on aika olematon. Rouhea hardrock ei perinteisesti ole ollut minun musiikkiani. Peer Güntin albumeita en ole tätä ennen kuunnellut; tunnen lähinnä muutamia yksittäisiä biisejä, tältä levyltä sen singlehitit, eli nimikappaleen ja Bad Boys Are Heren. Biisien Spotify-kuuntelumääriä tarkastellessa voi tehdä päätelmän, että juuri näitä ralleja kaikki muutkin aiheesta kiinnostuneet kuuntelevat. Backseat yltää kevyesti yli miljoonan ja Bad Boys Are Here hyvin lähelle rajaa. Muiden kappaleiden lukemat liikkuvat joissakin kymmenissä tuhansissa. Peer Güntia ei taideta kuluttaa albumipohjalta, ainakaan enää striimausaikakaudella. Voinee kuvitella, millaisista tilanteista nuo hittibiisien kuuntelumäärät ovat peräisin: joukko tyyppejä juo kaljaa jonkun kämpillä tai ehkä jo autossa matkalla baariin, rokkia laitetaan soimaan. Stereotypiassa tämä skenaario ei tapahdu ns. maalikylillä, vaan pikemminkin haja-asutusalueella. Henkilöt ovat melko todennäköisesti miespuolisia.
Minun korvaani Peer Günt kuulostaa kaikista muista kuulemistani bändeistä eniten Motörheadilta, ja veikkaan, etteivät yhtyeen jäsenetkään panisi assosiaatiota pahakseen. Hardrockhan voi käsitteenä tarkoittaa jotain vähän enemmän korkealta ja kovaa ja tilutellen -tyyppistäkin - siltikin, vaikka muistaisimme erotuksen heavyyn, metalliin tai heavy metaliin - mutta tämä on selvästi tällaista konstailematonta, riffipohjaista rytmimusiikkia. Laulaja Timo Nikillä on varmasti luonnostaan aika samanlainen "ylimääräistä tavaraa kurkussa" -ulosanti kuin Lemmyllä. Hänen lauluosuutensa eivät ole erityisen melodisia, ne ovat samanlaista hokemien taidetta kuin esikuvallaankin. Motörheadin tapaan myös Peer Günt on trio, mutta Nikki soittaa laulamisen ohella kitaraa eikä bassoa. Välillä soolojakin, mutta kyllä tämä hyvin riffivoittoista musiikkia on. Rytmisektio hakkaa tanakasti taustalla, mutta kompeissa on variaatiotakin, kyllä nämä selvästi ihan pelimiehiä ovat. Kappaleet pysyvät asiallisissa mitoissa: kymmenen biisin levy kestää 32 minuuttia. Tuon aikakauden isojen rocklevyjen tuottaja T.T. Oksala takaa tässäkin soundin, joka on iso olematta silti sliipattu. Yllättävän lähellä jotain Siekkareiden L'amourhaa näinkin erilaisissa viitekehyksissä liikkuville bändeille. Oksala taitaa tykätä myös kaiusta, mutta se on kuitenkin vähän sellainen kellarikaiku, ei stadionkaiku.
On todettava, että hittibiisit ovat myös levyn selvästi parhaat biisit. Ne ovat lajissaan todella toimivia esityksiä, niissä on rakennettu yksinkertaisista elementeistä vastustamattoman tarttuvaa, kovalla kuunneltavaa rockmusiikkia, joka ei briljeeraa syvämerkityksillä, mutta täyttää varsinaisen tarkoituksensa enemmän kuin hyvin. Ne ovat aivan verrattavissa lajityypin parhaisiin kansainvälisiin teoksiin. Oma rajoittuneisuuteni tämän genren suhteen nostaa sitten päätään heti, kun kappaleet eivät ole aivan yhtä timanttisia. Vaikka musiikki ei silloinkaan kuulosta mitenkään rasittavalta, en oikein jaksa keskittyä siihen, enkä saa siitä mitään irti. Nämä biisit eivät ole niin tarkkaan saman kaavan toistoa kuin voisi luulla, mutta pitäisi olla minua kiinnostuneempi kitararokista jaksaakseen fiilistellä kaikkia nyansseja. Sen nyt erottaa, että esimerkiksi Let Her In on parempi biisi kuin useat muut.
Backseat ei ole ensimmäinen eikä viimeinen tällainen levy, jolla "kokeilut" alkavat vääjäämättä viimeisiin biiseihin päästäessä. I Take Your Money (And Honey) jää puhesäkeistöineen aika sekavaksi, mutta dramaattinen rokkiblues Down By The Shadow nousee levyn kolmanneksi parhaaksi esitykseksi: komeaa kitarointia, ja Nikki kuulostaa täysin vakuuttavalta messutessaan sinänsä varmasti täysin larpattua bluesmytologia-sössönsössöä.
Keskimäärin ihan ok levy, parhaiden esitystensä osalta tosi hyvä. Alan ymmärtää bändin mainetta paremmin. Tämä kannatti kuunnella.
73/100
Bad Boys Are Here Youtubessa
Albumi Spotifyssa
Oma suhteeni bändiin on aika olematon. Rouhea hardrock ei perinteisesti ole ollut minun musiikkiani. Peer Güntin albumeita en ole tätä ennen kuunnellut; tunnen lähinnä muutamia yksittäisiä biisejä, tältä levyltä sen singlehitit, eli nimikappaleen ja Bad Boys Are Heren. Biisien Spotify-kuuntelumääriä tarkastellessa voi tehdä päätelmän, että juuri näitä ralleja kaikki muutkin aiheesta kiinnostuneet kuuntelevat. Backseat yltää kevyesti yli miljoonan ja Bad Boys Are Here hyvin lähelle rajaa. Muiden kappaleiden lukemat liikkuvat joissakin kymmenissä tuhansissa. Peer Güntia ei taideta kuluttaa albumipohjalta, ainakaan enää striimausaikakaudella. Voinee kuvitella, millaisista tilanteista nuo hittibiisien kuuntelumäärät ovat peräisin: joukko tyyppejä juo kaljaa jonkun kämpillä tai ehkä jo autossa matkalla baariin, rokkia laitetaan soimaan. Stereotypiassa tämä skenaario ei tapahdu ns. maalikylillä, vaan pikemminkin haja-asutusalueella. Henkilöt ovat melko todennäköisesti miespuolisia.
Minun korvaani Peer Günt kuulostaa kaikista muista kuulemistani bändeistä eniten Motörheadilta, ja veikkaan, etteivät yhtyeen jäsenetkään panisi assosiaatiota pahakseen. Hardrockhan voi käsitteenä tarkoittaa jotain vähän enemmän korkealta ja kovaa ja tilutellen -tyyppistäkin - siltikin, vaikka muistaisimme erotuksen heavyyn, metalliin tai heavy metaliin - mutta tämä on selvästi tällaista konstailematonta, riffipohjaista rytmimusiikkia. Laulaja Timo Nikillä on varmasti luonnostaan aika samanlainen "ylimääräistä tavaraa kurkussa" -ulosanti kuin Lemmyllä. Hänen lauluosuutensa eivät ole erityisen melodisia, ne ovat samanlaista hokemien taidetta kuin esikuvallaankin. Motörheadin tapaan myös Peer Günt on trio, mutta Nikki soittaa laulamisen ohella kitaraa eikä bassoa. Välillä soolojakin, mutta kyllä tämä hyvin riffivoittoista musiikkia on. Rytmisektio hakkaa tanakasti taustalla, mutta kompeissa on variaatiotakin, kyllä nämä selvästi ihan pelimiehiä ovat. Kappaleet pysyvät asiallisissa mitoissa: kymmenen biisin levy kestää 32 minuuttia. Tuon aikakauden isojen rocklevyjen tuottaja T.T. Oksala takaa tässäkin soundin, joka on iso olematta silti sliipattu. Yllättävän lähellä jotain Siekkareiden L'amourhaa näinkin erilaisissa viitekehyksissä liikkuville bändeille. Oksala taitaa tykätä myös kaiusta, mutta se on kuitenkin vähän sellainen kellarikaiku, ei stadionkaiku.
On todettava, että hittibiisit ovat myös levyn selvästi parhaat biisit. Ne ovat lajissaan todella toimivia esityksiä, niissä on rakennettu yksinkertaisista elementeistä vastustamattoman tarttuvaa, kovalla kuunneltavaa rockmusiikkia, joka ei briljeeraa syvämerkityksillä, mutta täyttää varsinaisen tarkoituksensa enemmän kuin hyvin. Ne ovat aivan verrattavissa lajityypin parhaisiin kansainvälisiin teoksiin. Oma rajoittuneisuuteni tämän genren suhteen nostaa sitten päätään heti, kun kappaleet eivät ole aivan yhtä timanttisia. Vaikka musiikki ei silloinkaan kuulosta mitenkään rasittavalta, en oikein jaksa keskittyä siihen, enkä saa siitä mitään irti. Nämä biisit eivät ole niin tarkkaan saman kaavan toistoa kuin voisi luulla, mutta pitäisi olla minua kiinnostuneempi kitararokista jaksaakseen fiilistellä kaikkia nyansseja. Sen nyt erottaa, että esimerkiksi Let Her In on parempi biisi kuin useat muut.
Backseat ei ole ensimmäinen eikä viimeinen tällainen levy, jolla "kokeilut" alkavat vääjäämättä viimeisiin biiseihin päästäessä. I Take Your Money (And Honey) jää puhesäkeistöineen aika sekavaksi, mutta dramaattinen rokkiblues Down By The Shadow nousee levyn kolmanneksi parhaaksi esitykseksi: komeaa kitarointia, ja Nikki kuulostaa täysin vakuuttavalta messutessaan sinänsä varmasti täysin larpattua bluesmytologia-sössönsössöä.
Keskimäärin ihan ok levy, parhaiden esitystensä osalta tosi hyvä. Alan ymmärtää bändin mainetta paremmin. Tämä kannatti kuunnella.
73/100
Bad Boys Are Here Youtubessa
Albumi Spotifyssa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)