Mihin Don Huonojen tuotanto sijoittuu unohdettu-klassikko -akselilla? Ei ainakaan mitenkään itsestäänselvästi lähelle sitä unohdettua päätä. Jo yhtyeen säännölliset ja liiketaloudellisesti kai melko onnistuneet lavoillepaluut todistavat tämän. "Donkkareilla" on sitkeitä faneja, ja se voidaan varmasti luokitella myös sukupolvikokemukseksi. Toisaalta yhdelläkään bändin levyllä ei ole sellaista full HD -klassikkostatusta, aina niille on vähän naureskeltukin, oli kyse sitten varhaisesta taidekoulurokista tai loppupään modernista listarokista.
Yhtyeen menestyneimmästä ja eniten oman aikansa äänimaisemaan suodattuneesta levystä ei ole epäselvyyttä. Kyllähän se on Hyvää yötä ja huomenta, jonka ilmestymisen olen itse katsonut jopa käännekohdaksi 90-luvun suomirockissa . Linkin juttua kirjoittaessani kuuntelin Don Huonoja ensimmäistä kertaa vuosikausiin satunnaista biisiä enemmän, ja uudelleenarviointini bändin suhteen taisin tehdä jo silloin, mutta tässä blogissa voi käsitellä laajemmin ja subjektiivisemmin juuri tätä levyä. Se edustaa taitekohtaa myös bändin uralla: ensimmäistä kaupallisesti menestynyttä ja sellaista statusta ihan vakavissaan tavoitellutta levyä, ensimmäistä isolle yhtiölle tehtyä levyä - ja monen mielestä tämä on joko ensimmäinen paska tai viimeinen hyvä Donkkari-levy. (Tietty oman kuplani ulkopuolella lienee vielä enemmän ihmisiä, joiden maailmassa tämä on ainoa tai ainakin ainoa kiinnostava Donkkari-levy.)
Hyvää yötä ja huomenta on ilmestymisajassaan niin kiinni, etten äkkiseltään keksi ainoatakaan asiaa, joka olisi enemmän vuotta 1997, ainakaan näin musiikin kautta ajanhenkeä aistivan ihmisen näkökulmasta. (Ei tosin pelkästään musiikiltaan, sillä levyn sinisävyinen kansi on ehkä vielä enemmän 1997 kuin sisältö.) Tietynlainen kieroutunut ajattomuus tulee toisaalta siitä, ettei suomenkielinen rock ole oikein vieläkään toipunut tästä levystä, eikä tietysti toivukaan vielä vähiin aikoihin, sillä maa on edelleen täynnä kolmevitosia muusikoita, jotka haluavat Päästä Radioon ja olettavat vanhasta muistista, että se onnistuu tällaisella kevyen elektronisesti tuunatulla puoliraskaalla rocksoundilla ja sanoituksilla, joiden perspektiivi on vähän epämääräisesti ironisen ja paatoksellisen välimaastossa. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että Hyvää yötä ja huomenta on yksi pahimmin suomirockia saastuttaneista levyistä koskaan.
Rockhistoriaan kirjoitetun kliseen mukaan niitä levyjä, jotka nostavat bändin kulttimaineesta tähtiin, tehdään sellaisen epäuskoisen euforisen fiiliksen vallassa, ja jotain sen suuntaista Donkkari-muusikot ovat tämän tekoprosessista kertoilleetkin. Kuulija voi vain todeta, ettei se välity lopputuloksesta lainkaan. Levy kuulostaa kauttaaltaan innottomalta, siltä että maali on kyllä ollut selvänä mielessä, mutta sitä kohti on puserrettu vähän väkisin deadlinen lähenemistä vilkuillen. Paras esimerkki tästä voisi olla vaikka levyn "rankka ja raskas" biisi Vedä käteen, joka tietysti sanelee ankeutensa jo otsikollaan. Kie Von Hertzen soittaa laiskaa perusheviriffiä, komppiosasto kuulostaa olevan kahvitauolla ja joku on säätänyt jotain minimaalisen pientä konehärpäkettä taustalle. Tekstin pitäisi olla itseironista uhoa, mutta Kalle Ahola antaa elävän vaikutelman puhelinluettelon resitoimisesta. Biisin lopussa on "avainkohta", jossa polkaistaan vähän nopeampi tempo päälle, mutta ei pysähtynyttä resiinaa noin helposti käynnistetä, ja sitten kappale jo loppuukin ennen kuin kuulijan kasvot toipuvat haukotuksesta.
Sitä seuraa albumin toinen avainbiisi, sen nimikappale, joka kasvattaa perusköykäisen nuotiokitarasävelmän seitsemänminuuttiseksi ihan "because we can" -pohjalta, kertosäettä loputtomiin toistaen, taustalaulu- ja kitararaitoja toistensa päälle kasaten. Joskus historiallisia jatkumoita popmusiikista etsivä ihminen törmää tilanteeseen, jossa kalendaaristen faktojen perusteella asia b ei voi olla vaikuttunut asiasta a, vaikka kaiken järjen mukaan näin on. Hyvää yötä ja huomenta ilmestyi vain viikkoja Oasiksen Be Here Nown jälkeen, joten nimibiisiä ei voi syyttää tuon tyhjänpäiväisen pöhöttyneisyyden taiteeksi kehittäneen albumin kopioimisesta. Syyttävä sormi lienee siis kohdistettava edellisen Oasis-levyn Champagne Supernovaan, mutta se on toki huomattavasti parempi biisi, ja tässäkin Don Huonot tuntuu noudattavan väsyneesti jotakin muodollisuutta jatkaessaan kappalettaan minuutti minuutin perään ikään kuin jokin "eeppisen" määritelmä tällä täyttyisi.
Onhan tässä parempiakin biisejä. Avausraita Ruoski minua! onnistuu kuulostamaan jopa vihaiselta, vaikka onkin vaikea sanoa, mihin sen "olen syyllinen ja huono, rankaise minua" -retoriikka tähtää - sen enempää uskonnollista kuin seksuaalistakaan hurmosta tästä on vaikea aistia, jonkinlaista toimivaa vitutussimulaatiota kuitenkin. Riidankylväjä on tavallaan ihan hauska singalong, vaikka vaatii promilleja kuulostaakseen kovin hyvältä. Keltaisessa talossa on kiva tunnelmakuva, Päivä nousee taas on leppoisa päätösbiisi, joka ei ainakaan ärsytä. Jos nämä nyt kuulostavat hyvin varauksellisilta kehuilta, niin sitähän ne ovatkin.
Hyvää yötä ja huomenta ei siis ole kummoinen levy. Jokin siinä silti hiertää. Pitäisikö se dumata vain "kaupallistumisen" pohjalta? Mielestäni tähän olisi ihan hyviä perusteluja, vaikka kriitikon onkin aina uskaliasta yrittää mennä taiteilijan pään sisään tai spekuloimaan bändidynamiikalla. Muistaakseni Donkkarit ovat kyllä itsekin eri yhteyksissä puhuneet levyn tekoprosessista siihen malliin, että haluttiin suoristaa mutkat ja olla helpompia. (Rivien välistä voi suomalaisista yhtyeistä puhuttaessa aina aistia senkin perustotuuden, että kyse on myös tulovirrasta - ei siis mistään rikastumisesta, vaan siitä, että voisi edes toimia ammattimaisena muusikkona sen sijaan, että joutuisi menemään "päivätöihin").
Mutta hyvää, kaupallisesti menestyvää musiikkia on tehty paljon. Voisiko sitten olla niin, että nämä tekijät ovat olleet alun alkaenkin sinut kutsumuksensa kanssa? Tai sitten he ovat vain olleet parempia musiikintekijöitä. Eihän Don Huonotkaan ole huono bändi moniin jäljittelijöihinsä verrattuna, mutta yhtyeen alkupään levyilläkin meno on aika hit & miss, yritystä on aina enemmän kuin itsekritiikkiä. Tässä vaiheessa uraansa bändi vain feidasi yliyrittämisen ja päätti ikään kuin noudattaa alimman standardin lakia. Siksi kai se tulikin tehneeksi yhdenlaisen definitiivisen teoksen suomalaisessa rockissa.
60/100
Hyvää yötä ja huomenta Spotifyssa
Ruoski minua! Youtubessa
torstai 5. lokakuuta 2017
tiistai 3. lokakuuta 2017
Alamaisema: Darude: Before The Storm (2000)
Before The Stormin aloittaa kolme minuuttia ja 46 sekuntia kestävä teos, jota ei varsinaisesti tarvitse kaivella musiikkihistorian pölyttyneistä nurkista tarkasteltavaksi. Sandstormin meemiytyminen tapahtui jotenkin vähitellen vuosien mittaan, eikä siinä toisaalta ole mitään ihmeteltävää. Mahdollisuus sellaiseen on rakennettu biisiin sisään, ja käsittääkseni se vakiinnutti asemansa esimerkiksi television urheilulähetysten taustamusiikkina jo selvästi ennen some-aikaa.
Ja onhan se mitä historiallisin suomalainen popkappale. Listoja seuraavana ja sopivan ikäisenä popmusiikin ystävänä voi melkeinpä vastata kysymykseen: "Missä olit, kun kuulit Sandstormin nousseen brittilistan top 3:een?" Aivan tämä ei minultakaan onnistu, deduktion kautta voin päätellä olleeni koneen ääressä yliopiston kirjastossa, mutta sen muistan, että samana iltana olin Salorannan kanssa jostain syystä DTM:ssä, Sandstorm soi ja välitin riemastuneena hänellekin tämän informaation ensimmäisestä isosta suomalaisesta brittihitistä.
Mutta onko Darudessa jotain muutakin kuin Sandstorm? Vasta viime viikolla eräs tuttava sanoi pitävänsä kakkossingle Feel The Beatia parempana biisinä, mutta tämä on varmasti luokiteltavissa oppositiomielipiteeksi. Spotify-kuunteluja Sandstormilla on 69 miljoonaa ja risat, Feel The Beatilla vähän yli 5 miljoonaa ja Before The Stormin muilla biiseillä muutamia satoja tuhansia. Kun "se biisi" kuullaan heti levyn kärkeen, joutuu väistämättä vitsailemaan, että eikö After The Storm olisi ollut osuvampi nimi.
Itse kuuntelen koko albumin nyt ensimmäistä kertaa koskaan.
Eikä tämä kuulosta pahalta lainkaan. Sandstormia levyllä seuraava Burning on aivan hyvää kevyemmän laidan trance-epiikkaa. Sitten tulee Feel The Beat, jonka geneerinen laulusämple ja pakollinen yritys kierrättää Sandstormin tykytyy-riffiä tuntuvat edelleen vähän hiekoittavan biisiä, joka on pohjimmiltaan kuitenkin sekin oikein toimivaa trance slash eurodancea. Out Of Controlista julkaistiin Daruden kolmossinglenä muistaakseni laulettu, aika köykäinen versio, mutta albumin instrumentaalitulkinta potkii mukavasti.
Chillailevamman Touch Me Feel Men jälkeen Calm Before The Storm nostaa kierroksia ja tavoittelee taas klassisen trancen tapaan isojen luonnonvoimien tuntua. Tällainen vuosituhannen vaihteen poptrance kuulostaa tosi paljon siltä, miltä 90-luvun puolivälin demoskenen parhaat tuotokset näyttivät - tai miltä jokin keskimääräistä mielenkiintoisempi näytönsäästäjä näyttää. Tämä on audioversio ruudulla pyörivästä fraktaalihässäkästä. Trancetyyppien suosimat luonto- ja elementtimetaforat ovat kiinnostavia näin muotoon kahlitussa koneellisessa musiikissa, mutta ehkä asia onkin ymmärrettävä niin, että trance emuloi kokemustamme luonnosta ja yrityksiämme sanallistaa sitä kokemusta - tai pukea se ääneksi tai kuviksi. Siinä hommassahan käy usein niin, että paremman puutteessa sorrumme kliseisiin, koska todellista haltioitumista on hyvin vaikeaa kuvata omaperäisesti. Siksi vaikuttuminen valtavien luonnonvoimien äärellä välittyy ehkä poikkeuksellisenkin hyvin tällaisen tiukan formaalisen musiikin kautta. Calm Before The Storm olisi todella hyvä lajinsa edustaja ilman sen katkaisevia puheväliosia, mutta on se hyvä näinkin.
Levyn viimeiset varsinaiset biisit ovat vähän yhdentekeviä ja niiden jälkeen tulevat Sandstorm- ja Feel The Beat -remixit lajityypin pakkopullaa, mutta kokonaisuutena Before The Storm on aivan pätevä albumikokonaisuus ainakin allekirjoittaneelle, joka on henkilöhistoriallisista syistä lähtökohtaisesti taipuvainen ymmärtämään tätä estetiikkaa. Levyn aikanaan ilmestyessä olin siirtynyt jo vähän toisenlaisiin musiikkimaisemiin, mutta sittemmin nostalgiasyistä on tullut kaiveltua kaikenlaisia vanhoja tanssisuosikkeja esiin. Ne ovat enimmäkseen kylläkin 90-luvun puolivälin kamaa, mutta Darudella on kuultavissa vielä monia samoja elementtejä. Tämähän ei ole albumigenre, ja onkin yksi listahistorian suurista paradokseista, että albumin ollessa ylivertainen musiikin markkinoinnin väline myi moni Before The Stormia paljon hutaistumpi levykin isoja määriä, koska jengi halusi ne hittibiisit.
Vastauksena aiemmin esitettyyn kysymykseen: kyllä Darudessa on muutakin kuin Sandstorm, ainakin jos tarkoitetaan kysyä, onko hän julkaissut jotain muuta kuuntelemisen arvoista musiikkia. Sellaista tältä levyltä kyllä löytyy. Kulttuurihistoriallisesti hänessä ei ehkä kuitenkaan ole paljoa muuta kuin Sandstorm, mutta aika harva artisti on tietenkään tehnyt edes yhtä kulttuurihistoriallisesti merkittävää biisiä.
67/100
Before The Storm Spotifyssa
Calm Before The Storm Youtubessa
Ja onhan se mitä historiallisin suomalainen popkappale. Listoja seuraavana ja sopivan ikäisenä popmusiikin ystävänä voi melkeinpä vastata kysymykseen: "Missä olit, kun kuulit Sandstormin nousseen brittilistan top 3:een?" Aivan tämä ei minultakaan onnistu, deduktion kautta voin päätellä olleeni koneen ääressä yliopiston kirjastossa, mutta sen muistan, että samana iltana olin Salorannan kanssa jostain syystä DTM:ssä, Sandstorm soi ja välitin riemastuneena hänellekin tämän informaation ensimmäisestä isosta suomalaisesta brittihitistä.
Mutta onko Darudessa jotain muutakin kuin Sandstorm? Vasta viime viikolla eräs tuttava sanoi pitävänsä kakkossingle Feel The Beatia parempana biisinä, mutta tämä on varmasti luokiteltavissa oppositiomielipiteeksi. Spotify-kuunteluja Sandstormilla on 69 miljoonaa ja risat, Feel The Beatilla vähän yli 5 miljoonaa ja Before The Stormin muilla biiseillä muutamia satoja tuhansia. Kun "se biisi" kuullaan heti levyn kärkeen, joutuu väistämättä vitsailemaan, että eikö After The Storm olisi ollut osuvampi nimi.
Itse kuuntelen koko albumin nyt ensimmäistä kertaa koskaan.
Eikä tämä kuulosta pahalta lainkaan. Sandstormia levyllä seuraava Burning on aivan hyvää kevyemmän laidan trance-epiikkaa. Sitten tulee Feel The Beat, jonka geneerinen laulusämple ja pakollinen yritys kierrättää Sandstormin tykytyy-riffiä tuntuvat edelleen vähän hiekoittavan biisiä, joka on pohjimmiltaan kuitenkin sekin oikein toimivaa trance slash eurodancea. Out Of Controlista julkaistiin Daruden kolmossinglenä muistaakseni laulettu, aika köykäinen versio, mutta albumin instrumentaalitulkinta potkii mukavasti.
Chillailevamman Touch Me Feel Men jälkeen Calm Before The Storm nostaa kierroksia ja tavoittelee taas klassisen trancen tapaan isojen luonnonvoimien tuntua. Tällainen vuosituhannen vaihteen poptrance kuulostaa tosi paljon siltä, miltä 90-luvun puolivälin demoskenen parhaat tuotokset näyttivät - tai miltä jokin keskimääräistä mielenkiintoisempi näytönsäästäjä näyttää. Tämä on audioversio ruudulla pyörivästä fraktaalihässäkästä. Trancetyyppien suosimat luonto- ja elementtimetaforat ovat kiinnostavia näin muotoon kahlitussa koneellisessa musiikissa, mutta ehkä asia onkin ymmärrettävä niin, että trance emuloi kokemustamme luonnosta ja yrityksiämme sanallistaa sitä kokemusta - tai pukea se ääneksi tai kuviksi. Siinä hommassahan käy usein niin, että paremman puutteessa sorrumme kliseisiin, koska todellista haltioitumista on hyvin vaikeaa kuvata omaperäisesti. Siksi vaikuttuminen valtavien luonnonvoimien äärellä välittyy ehkä poikkeuksellisenkin hyvin tällaisen tiukan formaalisen musiikin kautta. Calm Before The Storm olisi todella hyvä lajinsa edustaja ilman sen katkaisevia puheväliosia, mutta on se hyvä näinkin.
Levyn viimeiset varsinaiset biisit ovat vähän yhdentekeviä ja niiden jälkeen tulevat Sandstorm- ja Feel The Beat -remixit lajityypin pakkopullaa, mutta kokonaisuutena Before The Storm on aivan pätevä albumikokonaisuus ainakin allekirjoittaneelle, joka on henkilöhistoriallisista syistä lähtökohtaisesti taipuvainen ymmärtämään tätä estetiikkaa. Levyn aikanaan ilmestyessä olin siirtynyt jo vähän toisenlaisiin musiikkimaisemiin, mutta sittemmin nostalgiasyistä on tullut kaiveltua kaikenlaisia vanhoja tanssisuosikkeja esiin. Ne ovat enimmäkseen kylläkin 90-luvun puolivälin kamaa, mutta Darudella on kuultavissa vielä monia samoja elementtejä. Tämähän ei ole albumigenre, ja onkin yksi listahistorian suurista paradokseista, että albumin ollessa ylivertainen musiikin markkinoinnin väline myi moni Before The Stormia paljon hutaistumpi levykin isoja määriä, koska jengi halusi ne hittibiisit.
Vastauksena aiemmin esitettyyn kysymykseen: kyllä Darudessa on muutakin kuin Sandstorm, ainakin jos tarkoitetaan kysyä, onko hän julkaissut jotain muuta kuuntelemisen arvoista musiikkia. Sellaista tältä levyltä kyllä löytyy. Kulttuurihistoriallisesti hänessä ei ehkä kuitenkaan ole paljoa muuta kuin Sandstorm, mutta aika harva artisti on tietenkään tehnyt edes yhtä kulttuurihistoriallisesti merkittävää biisiä.
67/100
Before The Storm Spotifyssa
Calm Before The Storm Youtubessa
maanantai 2. lokakuuta 2017
Alamaisema: Clifters: Sexi on in (1989)
Clifters ei ole millään muotoa erityisen unohdettu bändi, ainakin omassa tuttavapiirissäni se mainitaan yllättävänkin usein ja yleensä myönteisessä sävyssä. Ehkä se ei silti ole miksikään koko kansan klassikoksi noussut, vaikka tunnetuimmat hitit moni muistaakin. Clifters tuntui varmasti aikanaan, ainakin aluksi, jonkinlaiselta stadilaiselta sisäpiirivitsiltä, ja ehkä 80-luvun loppupuoli oli myös suomalaisessa popissa sellaista aikaa, että tällainen vähän moniselitteinen ja etäännytetty lähestymistapa johonkin ilmeiseen genreen - tässä tapauksessa "kultaiseen 60-lukuun" - tuli mahdolliseksi ja muidenkin kuin harvojen kulttuurisesti valistuneiden ihmisten korville ymmärrettäväksi. Kliseistä termiä käyttääkseni kyse on postmodernismista. Siinä käytetään välittöminä mielihyvätriggereinä toimivia 60-luvun hittejä härskisti omiin tarkoituksiin, joilla ei ole lähdeaineiston kanssa paljoakaan tekemistä. Tätä alleviivaavat Jaana Rinteen melko kryptiset tekstit, joissa on sen ajan stadilaista puheenpartta ja arvatenkin paljon nimenomaan niitä sisäpiirivitsejä. Hän taas käytti omiin tarkoituksiinsa Cliftersin jätkiä, jotka käsittääkseni olivat enemmänkin lähiöjätkiä, tai ainakin Jiri Nikkinen oli.
Bändin oma persoona ei oikeastaan voikaan kuulua tässä musiikissa. Yhtäältä kyse on pätevistä alkuperäisteosten hiilipaperikopioista, toisaalta Rinteen teksteistä, jotka ovat niin Rinnettä, etteivät ne voi olla ketään muuta, vaikka Nikkinen sinänsä hyvin ne tulkitseekin. Yhtä hyvin hän voisi tosin tulkita puhelinluetteloa, jos se olisi sävelletty hienon popbiisin formaattiin. Musiikin ytimessä on massiivinen inkongruenssi, joka kumpuaa siitä, ettei teksteillä ole oikeastaan mitään tekemistä minkään muun kuin Rinteen omien aivoitusten kanssa. Kappaleet ovat suurelta osin niin tuttuja, että on todella hämäävää kuulla niitä laulettavan teksteillä, jotka ovat aivan muuta kuin niiden pitäisi, eivät mitään käännöksiä missään mielessä. Ikään kuin joku olisi ottanut klassikkotaulun ja maalannut sen päälle omiaan. Ei nyt ihan viiksiä tai sukuelintenkuvia, muttei tavallaan paljoa puutukaan.
Tämä kaikki pätee siis ainakin Sexi on in -levyyn, joka on listahistorian valossa Cliftersin selvästi menestynein teos ja vietti listalla lähes vuoden. Bändillä oli ollut jonkinlaista suosiota aiemminkin, mutta tämän levyn myötä se pääsi tuolloin vielä aika avaramielisen paikallisradiokulttuurin syleilyyn Elekieltä- ja Leikkikalu-hiteillään. Nämähän on väännetty Beatlesin Here Comes The Sunista ja Supremesin You Can't Hurry Lovesta. Ehkä niiden tekstitkin ovat kuulostaneet radionkuuntelijan korvaan vähän vähemmän omituisilta kuin Rinteen muut aivoitukset. Sexi on inin kappalemateriaali on kyllä muiltakin osin aika lailla sitä samaa 60-luvun kuluneinta laitaa (mikä ei tarkoita, etteikö biisejä olisi valittu hyvällä maulla, sellaisia joita kelpaa edelleenkin alkuperäisinä kuunnella). Mutta ehkäpä vaikka Stand By Men versioiminen nimellä Mut murhaa on jonkinlainen haaste jollekulle.
Paradoksaalisesti Sexi on inin tärkein vaikutus ainakin minuun onkin halu luukuttaa alkuperäisteoksia. Esimerkiksi Rollareiden Out Of Timehan on saatanan kova biisi, samoin Monkeesin Last Train To Clarksville. Vaan eipä lie hirveästi syitä preferoida juuri Cliftersin covereita näistä. Rinteen tekstit häiritsevät aktiivisesti. Ne ovat hyvä esimerkki siitä, että kun oikein yrittää olla ajan tasalla, tulee sulkeneensa itseltään ajattomuuden mahdollisuuden. Tosin 30 vuoden aikaperspektiivistä ja ilman mitään omakohtaista suhdetta kasarin stadimeininkiin on vaikea sanoa, miltä osin tämä on hip-puheenpartta ja miltä osin yksityisajattelijan ja eksentrikon omaa dadaa.
Rinne kai pyöri Aloha!-lehden ja varhaisen City-lehden tyyppisissä viitekehyksissä, joissa oltiin vähän tai vähän enemmänkin perusjuppimeiningin yläpuolella. Paljastava on Bye bye -biisin viittaus Hans Selon Diivaan, joka ilmestyi jo 70-luvun alussa, mutta oli kai pitkään sen jälkeenkin postmodernisti ajattelevien suomalaisälyköiden kulttikirja. En itse ole sitä lukenut, mutta se on aika läpipääsemättömän teoksen maineessa. Samaan ei pyri Rinne, joka noudattaa enemmänkin "sokeroidun pillerin" strategiaa, mutta mitä hänen pillerinsä sisältä sitten löytyy? Eipä juuri muuta kuin ajan yhdentekeviksi latistamia arkihavaintoja.
Cliftershän levytti myös originaalimusiikkia, se ei vain saavuttanut suurtakaan suosiota. Moni pitää bändin klassikkona sen viimeistä levyä Sormus, joka oli tietääkseni jonkinlainen synapop-kokeilu. (En ole sitä kuullut, ehkä pitäisi.) Tuo levy ei enää noussut listoille lainkaan. Voidaan päätellä, ettei suurta yleisöä sinänsä kiinnostanut Clifters, vaan 60-lukunostalgia. Ehkä bändin hetkellisen suosion voi nähdä Agentsin samanaikaisen suurmenestyksen erikoislaatuisena rinnakkaisilmiönä.
Vaikea pisteytettävä, mutta sanotaan 59/100
Sexi on in Spotifyssa
Hyvästä biisiesimerkistä käy Bye Bye eli Out Of Time, tässä Youtubesta
Bändin oma persoona ei oikeastaan voikaan kuulua tässä musiikissa. Yhtäältä kyse on pätevistä alkuperäisteosten hiilipaperikopioista, toisaalta Rinteen teksteistä, jotka ovat niin Rinnettä, etteivät ne voi olla ketään muuta, vaikka Nikkinen sinänsä hyvin ne tulkitseekin. Yhtä hyvin hän voisi tosin tulkita puhelinluetteloa, jos se olisi sävelletty hienon popbiisin formaattiin. Musiikin ytimessä on massiivinen inkongruenssi, joka kumpuaa siitä, ettei teksteillä ole oikeastaan mitään tekemistä minkään muun kuin Rinteen omien aivoitusten kanssa. Kappaleet ovat suurelta osin niin tuttuja, että on todella hämäävää kuulla niitä laulettavan teksteillä, jotka ovat aivan muuta kuin niiden pitäisi, eivät mitään käännöksiä missään mielessä. Ikään kuin joku olisi ottanut klassikkotaulun ja maalannut sen päälle omiaan. Ei nyt ihan viiksiä tai sukuelintenkuvia, muttei tavallaan paljoa puutukaan.
Tämä kaikki pätee siis ainakin Sexi on in -levyyn, joka on listahistorian valossa Cliftersin selvästi menestynein teos ja vietti listalla lähes vuoden. Bändillä oli ollut jonkinlaista suosiota aiemminkin, mutta tämän levyn myötä se pääsi tuolloin vielä aika avaramielisen paikallisradiokulttuurin syleilyyn Elekieltä- ja Leikkikalu-hiteillään. Nämähän on väännetty Beatlesin Here Comes The Sunista ja Supremesin You Can't Hurry Lovesta. Ehkä niiden tekstitkin ovat kuulostaneet radionkuuntelijan korvaan vähän vähemmän omituisilta kuin Rinteen muut aivoitukset. Sexi on inin kappalemateriaali on kyllä muiltakin osin aika lailla sitä samaa 60-luvun kuluneinta laitaa (mikä ei tarkoita, etteikö biisejä olisi valittu hyvällä maulla, sellaisia joita kelpaa edelleenkin alkuperäisinä kuunnella). Mutta ehkäpä vaikka Stand By Men versioiminen nimellä Mut murhaa on jonkinlainen haaste jollekulle.
Paradoksaalisesti Sexi on inin tärkein vaikutus ainakin minuun onkin halu luukuttaa alkuperäisteoksia. Esimerkiksi Rollareiden Out Of Timehan on saatanan kova biisi, samoin Monkeesin Last Train To Clarksville. Vaan eipä lie hirveästi syitä preferoida juuri Cliftersin covereita näistä. Rinteen tekstit häiritsevät aktiivisesti. Ne ovat hyvä esimerkki siitä, että kun oikein yrittää olla ajan tasalla, tulee sulkeneensa itseltään ajattomuuden mahdollisuuden. Tosin 30 vuoden aikaperspektiivistä ja ilman mitään omakohtaista suhdetta kasarin stadimeininkiin on vaikea sanoa, miltä osin tämä on hip-puheenpartta ja miltä osin yksityisajattelijan ja eksentrikon omaa dadaa.
Rinne kai pyöri Aloha!-lehden ja varhaisen City-lehden tyyppisissä viitekehyksissä, joissa oltiin vähän tai vähän enemmänkin perusjuppimeiningin yläpuolella. Paljastava on Bye bye -biisin viittaus Hans Selon Diivaan, joka ilmestyi jo 70-luvun alussa, mutta oli kai pitkään sen jälkeenkin postmodernisti ajattelevien suomalaisälyköiden kulttikirja. En itse ole sitä lukenut, mutta se on aika läpipääsemättömän teoksen maineessa. Samaan ei pyri Rinne, joka noudattaa enemmänkin "sokeroidun pillerin" strategiaa, mutta mitä hänen pillerinsä sisältä sitten löytyy? Eipä juuri muuta kuin ajan yhdentekeviksi latistamia arkihavaintoja.
Cliftershän levytti myös originaalimusiikkia, se ei vain saavuttanut suurtakaan suosiota. Moni pitää bändin klassikkona sen viimeistä levyä Sormus, joka oli tietääkseni jonkinlainen synapop-kokeilu. (En ole sitä kuullut, ehkä pitäisi.) Tuo levy ei enää noussut listoille lainkaan. Voidaan päätellä, ettei suurta yleisöä sinänsä kiinnostanut Clifters, vaan 60-lukunostalgia. Ehkä bändin hetkellisen suosion voi nähdä Agentsin samanaikaisen suurmenestyksen erikoislaatuisena rinnakkaisilmiönä.
Vaikea pisteytettävä, mutta sanotaan 59/100
Sexi on in Spotifyssa
Hyvästä biisiesimerkistä käy Bye Bye eli Out Of Time, tässä Youtubesta
sunnuntai 1. lokakuuta 2017
Kiihkosta suruun: Jonna Tervomaa: Ääni
Ei ollut mitään erityisempää syytä kiinnostua Jonna Tervomaan uudesta levystä. En ole koskaan ollut fani, jos nyt en vastahankainenkaan. Omissa kirjoissani Halo (2004) on varmaankin ollut se paras laulukokoelma, ja sen jälkeen harvakseltaan ilmestyneitä levyjä kuuntelin ehkä kerran, kaksi muodon vuoksi.
Jotkut lukemani arvostelut ja haastikset herättivät kuitenkin sellaisen tunteen, että Ääni voisi olla tavallaan tärkeä levy. Otin siis ihan asiakseni kuunnella sitä tarkemmalla korvalla. Minusta se, miten Tervomaa on viimeaikaisissa haastatteluissa puhunut tekemisestään, tuntui jotenkin äärimmäisen vakuuttavalta. Jäi sellainen vaikutelma, että tässä asioita miettinyt ja paljon kokenut ihminen tekee musiikkia tositarkoituksella sanoa jotain eikä vaan tuottaa nuotteja radioaalloille.
Tässä kohtaa voi olla aiheellista sivuta sitä, miksi en ole ollut suuri Tervomaan musiikin ystävä. Kyse ei ole koskaan ollut minkäänlaisesta aversiosta, ei hänen tuotantonsa ole ärsyttänytkään. Ehkä kyse on eniten ollut musiikillisesta estetiikasta: amerikkalainen kitaraindie ja powerpop ovat vain aina tuntuneet vähän lattealta viitekehykseltä melodraaman ystävälle. Varsinkin jossain siinä suurimman suosion kieppeillä tätä perussoundimaailmaa alettiin lantrata sentimentaalisenpuoleisella suomirokilla, mistä valtavan suosittu Rakkauden haudalla -versio on tietysti ääriesimerkki. Tavallaan kaksi yhteismitatonta maailmaa kohtasivat, ja lopputuloksena oli karaokeklassikko, mutta en vieläkään ollut aivan vakuuttunut.
Nyt kun Äänen on tuottanut Posies-jamppa Ken Stringfellow, niin voisi tietysti luulla lopputuloksena olevan just sitä vuosituhannen vaihteen Helsinki-menoa, mutta eipä vain ole. Tämä on ilman muuta surumielisin ja jotenkin syvin Tervomaa-levy tähän asti. Mediassa on kerrottu raskaista elämänkokemuksista - niitä on ulkopuolisen turha kommentoida - mutta sen voi ulkopuolinenkin sanoa, että kaiken tällaisen voi muokata taiteeksi paremmin tai huonommin, ja tässä se tehdään erittäin hyvin. (Eikä Äänessä ole kyse vain tästä. Tunteiden skaala on laaja, levottomuudesta ja kiihkosta syvään, mutta verhottuun suruun. Tuntuu siltä kuin Tervomaa olisi juuri oikea ihminen laulamaan isoista asioista, siinä missä hän on ehkä joskus aiemmin ollut väärä ihminen laulamaan pienistä asioista.)
Hänen äänensä tosiaan soi jotenkin lämpimänä. Biiseissä on kitaroita, koskettimia ja kertosäkeitä, ja ne ovat keskimäärin erittäin hyviä. Vuoden paras suomalainen aikuislevy saattaa hyvin olla tässä.
Ääni Spotifyssa
Jotkut lukemani arvostelut ja haastikset herättivät kuitenkin sellaisen tunteen, että Ääni voisi olla tavallaan tärkeä levy. Otin siis ihan asiakseni kuunnella sitä tarkemmalla korvalla. Minusta se, miten Tervomaa on viimeaikaisissa haastatteluissa puhunut tekemisestään, tuntui jotenkin äärimmäisen vakuuttavalta. Jäi sellainen vaikutelma, että tässä asioita miettinyt ja paljon kokenut ihminen tekee musiikkia tositarkoituksella sanoa jotain eikä vaan tuottaa nuotteja radioaalloille.
Tässä kohtaa voi olla aiheellista sivuta sitä, miksi en ole ollut suuri Tervomaan musiikin ystävä. Kyse ei ole koskaan ollut minkäänlaisesta aversiosta, ei hänen tuotantonsa ole ärsyttänytkään. Ehkä kyse on eniten ollut musiikillisesta estetiikasta: amerikkalainen kitaraindie ja powerpop ovat vain aina tuntuneet vähän lattealta viitekehykseltä melodraaman ystävälle. Varsinkin jossain siinä suurimman suosion kieppeillä tätä perussoundimaailmaa alettiin lantrata sentimentaalisenpuoleisella suomirokilla, mistä valtavan suosittu Rakkauden haudalla -versio on tietysti ääriesimerkki. Tavallaan kaksi yhteismitatonta maailmaa kohtasivat, ja lopputuloksena oli karaokeklassikko, mutta en vieläkään ollut aivan vakuuttunut.
Nyt kun Äänen on tuottanut Posies-jamppa Ken Stringfellow, niin voisi tietysti luulla lopputuloksena olevan just sitä vuosituhannen vaihteen Helsinki-menoa, mutta eipä vain ole. Tämä on ilman muuta surumielisin ja jotenkin syvin Tervomaa-levy tähän asti. Mediassa on kerrottu raskaista elämänkokemuksista - niitä on ulkopuolisen turha kommentoida - mutta sen voi ulkopuolinenkin sanoa, että kaiken tällaisen voi muokata taiteeksi paremmin tai huonommin, ja tässä se tehdään erittäin hyvin. (Eikä Äänessä ole kyse vain tästä. Tunteiden skaala on laaja, levottomuudesta ja kiihkosta syvään, mutta verhottuun suruun. Tuntuu siltä kuin Tervomaa olisi juuri oikea ihminen laulamaan isoista asioista, siinä missä hän on ehkä joskus aiemmin ollut väärä ihminen laulamaan pienistä asioista.)
Hänen äänensä tosiaan soi jotenkin lämpimänä. Biiseissä on kitaroita, koskettimia ja kertosäkeitä, ja ne ovat keskimäärin erittäin hyviä. Vuoden paras suomalainen aikuislevy saattaa hyvin olla tässä.
Ääni Spotifyssa
lauantai 30. syyskuuta 2017
Alamaisema: Bogart Co.:Dance Station (1985)
Suomalaisen popin mittapuulla Ressu / Reddie Redford on tehnyt aika mielenkiintoisen uran. Sen syväolemuksen voisi muotoilla vaikka tällaisen rinnastuksen kautta, joka perustuu vuonna 1998 julkaistuun klassiseen suomirockhistoriikkiin Jee jee jee. Tuossa teoksessa huomautetaan hyvin osuvasti, että Kikka rinnastuu Madonnaan samankaltaisesti kuin Irwin Dylaniin. Ressua teos ei tässä yhteydessä nosta esiin, joten lisään itse, että hänellä on suunnilleen sama suhde George Michaeliin. Ensin teinimarkkinoille tähdätty "bändi", joka ainakin julkisuuskuvan puolesta on lähinnä pin-up ja ne muut - sitten "aikuisempi sooloura" - ja sitten kaikenlaista muuta häröilyä, missä vaiheessa herrojen tiet toki alkavat erota toisistaan. GM ei tehnyt eurodance-sivuhyppyä tai yhteisprojektia jonkin... kuka olisi brittien Jussi Rainio? - kanssa.
Mutta vähän samankaltaiseen marginaaliin molemmat vajosivat. George yritti paikoitellen vähän tuimemmin päästä sieltä pois. Ressu ei oikeastaan ole yrittänyt. On vaikea kuvitella, että hänellä olisi mitään riittävän hyviä ideoita tai sellaisilla varustettuja lähipiiriläisiä, että ne auttaisivat nostalgiasuosta nousemisessa.
Koska niin ylivoimainen valtaosa Ressun Bogart Co:n jälkeen tekemästä musiikista on ollut niin täysin epäkiinnostavaa, on häneen kohdistuva nostalgia ollut nimenomaan Bogart-nostalgiaa. Se alkoi ehkä Youtuben myötä, tarkemmin sanottuna sillä hetkellä, kun Princess-musavideo ladattiin palveluun. Itse olen liian nuori, että olisin sitä aikanaan nähnyt, joten elämys oli minullekin uusi. Ja onhan se hämmentävän hyvä suomalainen kasarimusavideo - jonkun mielestä tietysti hämmentävän huono, ja vähän samasta asiasta tässä molemmat katsantokannat puhuvat ilman, että sitä ironisen diggailun käsitettä tarvitsisi edes nostaa esiin. Ressu on siinä niin pehmoinen puudeli ja hänen rakkautensa teini-ikäinen kohde niin pörröinen ja hiuslakantuoksuinen, että tuo tuoksu peittää kaiken subtekstinä olevan kiiman helposti alleen. Kyse on tyynysotakasarista - tästä genrenimestä tiedän voivani ottaa kunnian, improvisoin sen yhden pärnulaisen baarin terassilla kesäkuussa geeteetä juodessa.
Tässä tyynysotakasarin genressä kaikki on pumpulia, puuvillaa, keinohöyheniä ja pastellivärejä, dramaattisia melodiakulkuja ja synariffejä. Princess, joka on upea biisi, on luultavasti paras suomalainen esimerkki tästä.
Bogart Co:n toinen levy Dance Station, jolta Princess löytyy, oli isonpuoleinen hitti. Se vietti albumilistalla 38 viikkoa, joskaan ei yltänyt sijaa 14 korkeammalle. Parikin yhtyeen myöhempää levyä pääsi ylemmäs, mutta ne eivät sisällä yhtään ikonista hittibiisiä, joten olen tässä tulkinnut Dance Stationin bändin the albumiksi. Princessin ohella sillä on All The Best Girls, jonka Reddie / Ressu sittemmin päivitti myös Sound of R.E.L.S.:in hitiksi. Aika turhanpäiväinen renkutus. Olin silti yllättynyt vertaillessani sen ja Princessin Spotify-kuuntelumääriä. Jälkimmäisellä niitä on 164 000 ja risat, edellisellä 14 000 ja risat. Se ei juurikaan erotu Dance Stationin riviraidoista, joiden kuuntelumäärät ovat näinkin isolle albumille tosi pieniä. Princessin video ja sen jonkinasteinen nettimeemiytyminen taitavat olla ainoa asia, josta tämä yhtye muistetaan.
Toisaalta Dance Stationilla ei kyllä mitään muuta muistamisen arvoista olekaan. Levy on täynnä tosi köykäisiä popbiisin tynkiä, jollaisia ollaan kautta vuosikymmenten käytetty teinipop-albumien tilkitsemiseen. Tuotantopuolella turvaudutaan sellaiseen jyskettä ja pauketta -kasariin, joka on vanhentunut kaikkein huonoimmin. Princessin ystäville lienee syytä kertoa, että vastaavaa tyynysotakasaria ei levyltä löydy. On oikeastaan vaikea hahmottaa, miksei löydy. Onko sitä pidetty jotenkin nolona, ajateltu että tehdään nyt yksi hitti tällä soundilla, muttei muuten kehtaa? On ehkä kuunneltu vaikkapa Princeä ja Michael Jacksonia ja Duran Durania kai eniten - ja ajateltu, että tämmöinen koneellinen funk olisi hyvä idea. No, ei se ollut.
Levyllä on myös versio Supremes-klassikosta Where Did Our Love Go? Siinäkin on voinut Soft Cellin tulkinta häämötellä taustalla, mutta en oikeastaan usko tähän, paukkuva rocksoulsoundi tuo enemmän mieleen sen, miten Tina Turnerin ja Aretha Franklinin kaltaiset kuusarilegendat samoihin aikoihin pistivät omaa soundiaan Saarioisten maksalaatikkolinjan läpi juppien hifi-stereoihin. Kauhea versio.
Mutta oletettavasti Bogart Co. onnistui tällä levyllä siinä, mitä he tavoittelivatkin: ajan hengen mukaisen muovimusiikin tekemisessä suomalaiselle kuluttajakunnalle.
42/100
Princess-musavideo - se on suositeltavampi linkkaus kuin koko levy tai mikään muu biisi siltä
Mutta vähän samankaltaiseen marginaaliin molemmat vajosivat. George yritti paikoitellen vähän tuimemmin päästä sieltä pois. Ressu ei oikeastaan ole yrittänyt. On vaikea kuvitella, että hänellä olisi mitään riittävän hyviä ideoita tai sellaisilla varustettuja lähipiiriläisiä, että ne auttaisivat nostalgiasuosta nousemisessa.
Koska niin ylivoimainen valtaosa Ressun Bogart Co:n jälkeen tekemästä musiikista on ollut niin täysin epäkiinnostavaa, on häneen kohdistuva nostalgia ollut nimenomaan Bogart-nostalgiaa. Se alkoi ehkä Youtuben myötä, tarkemmin sanottuna sillä hetkellä, kun Princess-musavideo ladattiin palveluun. Itse olen liian nuori, että olisin sitä aikanaan nähnyt, joten elämys oli minullekin uusi. Ja onhan se hämmentävän hyvä suomalainen kasarimusavideo - jonkun mielestä tietysti hämmentävän huono, ja vähän samasta asiasta tässä molemmat katsantokannat puhuvat ilman, että sitä ironisen diggailun käsitettä tarvitsisi edes nostaa esiin. Ressu on siinä niin pehmoinen puudeli ja hänen rakkautensa teini-ikäinen kohde niin pörröinen ja hiuslakantuoksuinen, että tuo tuoksu peittää kaiken subtekstinä olevan kiiman helposti alleen. Kyse on tyynysotakasarista - tästä genrenimestä tiedän voivani ottaa kunnian, improvisoin sen yhden pärnulaisen baarin terassilla kesäkuussa geeteetä juodessa.
Tässä tyynysotakasarin genressä kaikki on pumpulia, puuvillaa, keinohöyheniä ja pastellivärejä, dramaattisia melodiakulkuja ja synariffejä. Princess, joka on upea biisi, on luultavasti paras suomalainen esimerkki tästä.
Bogart Co:n toinen levy Dance Station, jolta Princess löytyy, oli isonpuoleinen hitti. Se vietti albumilistalla 38 viikkoa, joskaan ei yltänyt sijaa 14 korkeammalle. Parikin yhtyeen myöhempää levyä pääsi ylemmäs, mutta ne eivät sisällä yhtään ikonista hittibiisiä, joten olen tässä tulkinnut Dance Stationin bändin the albumiksi. Princessin ohella sillä on All The Best Girls, jonka Reddie / Ressu sittemmin päivitti myös Sound of R.E.L.S.:in hitiksi. Aika turhanpäiväinen renkutus. Olin silti yllättynyt vertaillessani sen ja Princessin Spotify-kuuntelumääriä. Jälkimmäisellä niitä on 164 000 ja risat, edellisellä 14 000 ja risat. Se ei juurikaan erotu Dance Stationin riviraidoista, joiden kuuntelumäärät ovat näinkin isolle albumille tosi pieniä. Princessin video ja sen jonkinasteinen nettimeemiytyminen taitavat olla ainoa asia, josta tämä yhtye muistetaan.
Toisaalta Dance Stationilla ei kyllä mitään muuta muistamisen arvoista olekaan. Levy on täynnä tosi köykäisiä popbiisin tynkiä, jollaisia ollaan kautta vuosikymmenten käytetty teinipop-albumien tilkitsemiseen. Tuotantopuolella turvaudutaan sellaiseen jyskettä ja pauketta -kasariin, joka on vanhentunut kaikkein huonoimmin. Princessin ystäville lienee syytä kertoa, että vastaavaa tyynysotakasaria ei levyltä löydy. On oikeastaan vaikea hahmottaa, miksei löydy. Onko sitä pidetty jotenkin nolona, ajateltu että tehdään nyt yksi hitti tällä soundilla, muttei muuten kehtaa? On ehkä kuunneltu vaikkapa Princeä ja Michael Jacksonia ja Duran Durania kai eniten - ja ajateltu, että tämmöinen koneellinen funk olisi hyvä idea. No, ei se ollut.
Levyllä on myös versio Supremes-klassikosta Where Did Our Love Go? Siinäkin on voinut Soft Cellin tulkinta häämötellä taustalla, mutta en oikeastaan usko tähän, paukkuva rocksoulsoundi tuo enemmän mieleen sen, miten Tina Turnerin ja Aretha Franklinin kaltaiset kuusarilegendat samoihin aikoihin pistivät omaa soundiaan Saarioisten maksalaatikkolinjan läpi juppien hifi-stereoihin. Kauhea versio.
Mutta oletettavasti Bogart Co. onnistui tällä levyllä siinä, mitä he tavoittelivatkin: ajan hengen mukaisen muovimusiikin tekemisessä suomalaiselle kuluttajakunnalle.
42/100
Princess-musavideo - se on suositeltavampi linkkaus kuin koko levy tai mikään muu biisi siltä
keskiviikko 27. syyskuuta 2017
Alamaisema: Anki: Yksin (1966)
Anki-tietämykseni rajoittuu muutamiin yksittäisiin, klassisiin käännöskappaleisiin ja sellaiseen yleisvaikutelmaan surumielisestä ja ihanasta 60-lukulaisesta otsatukkatytöstä, joka yhtenä harvoista suomalaisista tällaisista ylsi vastaavien ulkomaisten ikonien cooliusleveleille. Juuri hahmona Anki kai legendaarinen onkin, vaikken toki epäilekään diggailun perustuvan myös hänen musiikkiinsa. Tämä diggailu on kuitenkin jossain määrin asianharrastajahommaa, ja jos katsoo Ankin listahistoriaa, niin ainoa retrospektiivinen merkintä on yhden kokoelman yksi listaviikko vuodelta 2008.
Varsinaisena aktiiviaikanaan Anki oli kuitenkin melko suosittu, sai useita pieniä hittejä ja pari vähän paremminkin menestynyttä albumia, joista tämä Anki yksin oli ensimmäinen. Sen todellinen kyky lävistää kansankerrokset täytyy suhteuttaa albumiformaatin melko marginaaliseen statukseen vielä vuoden 1966 Suomessa, mutta joka tapauksessa levy täytyy tulkita aikanaan menestyneeksi teokseksi, joka ei ole saanut klassikkostatusta. En muista nähneeni sitä mainitun missään parhaat albumit -listauksissa tai edes satunnaisissa somekeskusteluissa ja vastaavissa. Niinpä se on käypää materiaalia tähän blogiin.
Levyn perusidea vaikuttaa olevan "intiimiys ja paljaus", oikeastaan se on siis varhainen esimerkki samasta lähestymistavasta, joka sittemmin on poikinut kaikenlaista helposti tuotteistettavaa unplugged-hässäkkää: kun säestys on vähäeleistä, riittävän herkkä ja hyvä laulaja pinnassa, tunnelma mietteliä ja/tai surumielinen, saa musiikki ikään kuin automaattisesti syvällisyyden tuntua. Useat myöhemmätkin tämän kategorian teokset on myös nimetty samankaltaisesti kuin Anki yksin. Konkreettisesti otsikon taustalla on kai se, että Anki oli aiemmin laulanut ainakin triona upean suomenruotsalaisesti nimettyjen Bossen ja Robertin kanssa, olikohan niitä muitakin kokoonpanoja. Mutta toki levyn nimi tuo mieleen myös edellä kuvatun musiikillisen "suljetun maailman" ja sitten vielä yksinäisyyden, melankolian, illanhämyn, mitä näitä nyt on.
Nyt tarkennettakoon, että tämähän ei ole musiikillisesti soololevy - jaksamatta nyt näillä liksoilla esiintyjäkrediittejä selvittää, niin vaikka kappaleiden säestys onkin enimmäkseen niukkaa, kuullaan biiseissä vähintään kitaraa ja pianoa, useimmissa on instrumentteja enemmänkin. Kyse on kyllä nimenomaan säestyksestä sikäli, että jokseenkin koko ajan Ankin laulu vie huomion, ja miksei veisi, sillä hänen äänensähän on upea. Ehkä joissakin kohdissa tulkinta on vähän jäykkää, mikä saattaa selittyä ihan joidenkin käännösbiisien vähän kankealla taittumisella suomeksi (sitä paitsi Anki kai oli ruotsinkielinen, sekin on osaltaan voinut vaikuttaa asiaan). Mutta äänen väri ja ilmeikkyys ja kyky tunneilmaisuun toimivat koko ajan. Anki taittuu blueslaulajaksikin paremmin kuin yksikään suomalainen äijä, jonka olen kuullut alaa koittaneen, ehkä J. Karjalaista Lännen-Jukkana lukuun ottamatta. Semmoinen vaatii karismaa ja roolinottokykyä.
Levy alkaa sarjalla äärimmäisen herkkävireisiä kansanlaulusävytteisiä kappaleita, jotka ovat ilmeisesti originaaleja tai sitten kotimaisen trad-materiaalin muunnelmia (ainakin Suru on mennyt sydämeeni on heti tunnistettavissa jälkimmäiseksi). Sitten siirrytään käännöskappaleisiin, joiden skaala yltää keveämmästä popista St. James Infirmaryyn (hämmentävän hyvä tulkinta Kuljen katuja pitkin) ja Cherbourgin sateenvarjojen teemabiisiin (tässä nimellä Rakkaani hylkää mua ei, ja kappalehan on alun alkaenkin niin tarkkaan Ankille tehty hillityn draaman multihuipennus, ettei version hienoudessa ole mitään hämmentävää) . Marianne Faithfullia taitaa olla parikin kappaletta, upea Pieni lintu (This Little Bird) ja vielä upeampi Ne kesäyöt (Summer Nights), jota olen fanittanut jo ikuisuuden (kuten Agentsinkin versiota, mutta on tämä vielä parempi).
Tässä sulautetaan siis vaivatta aika laaja skaala 60-luvun puolivälissä pinnalla ollutta musiikkia yhtenäiseltä kuulostavaksi kokonaisuudeksi. Siinä vaiheessa, kun St. James Infirmary, Cherbourgin musikaaliteema ja Summer Nightsin melankolinen beatpop tulevat peräkkäin ja se vaikuttaa aivan loogiselta, on pakko olla kyse niin vahvasta artistipersoonasta ja laulajasta, ettei sellaisia ole Suomessa montaa vaikuttanut. Levyn sovituksetkin ovat kyllä pääosin ihan helvetin hyviä, hienovaraisia ja elegantteja. Tämä on ihan maailmanluokan meininkiä.
Näyn löytäneen sattumalta hyvin varhaisen suomalaisen albumimestariteoksen. Tästähän pitäisi huudella kaikilla musanörttien turuilla ja toreilla tosi kovaan ääneen. Ihanaa musiikkia ja täysin hallittu kokonaisuus.
86/100
Rakkaani hylkää mua ei, eli se Cherbourg-teema
Varsinaisena aktiiviaikanaan Anki oli kuitenkin melko suosittu, sai useita pieniä hittejä ja pari vähän paremminkin menestynyttä albumia, joista tämä Anki yksin oli ensimmäinen. Sen todellinen kyky lävistää kansankerrokset täytyy suhteuttaa albumiformaatin melko marginaaliseen statukseen vielä vuoden 1966 Suomessa, mutta joka tapauksessa levy täytyy tulkita aikanaan menestyneeksi teokseksi, joka ei ole saanut klassikkostatusta. En muista nähneeni sitä mainitun missään parhaat albumit -listauksissa tai edes satunnaisissa somekeskusteluissa ja vastaavissa. Niinpä se on käypää materiaalia tähän blogiin.
Levyn perusidea vaikuttaa olevan "intiimiys ja paljaus", oikeastaan se on siis varhainen esimerkki samasta lähestymistavasta, joka sittemmin on poikinut kaikenlaista helposti tuotteistettavaa unplugged-hässäkkää: kun säestys on vähäeleistä, riittävän herkkä ja hyvä laulaja pinnassa, tunnelma mietteliä ja/tai surumielinen, saa musiikki ikään kuin automaattisesti syvällisyyden tuntua. Useat myöhemmätkin tämän kategorian teokset on myös nimetty samankaltaisesti kuin Anki yksin. Konkreettisesti otsikon taustalla on kai se, että Anki oli aiemmin laulanut ainakin triona upean suomenruotsalaisesti nimettyjen Bossen ja Robertin kanssa, olikohan niitä muitakin kokoonpanoja. Mutta toki levyn nimi tuo mieleen myös edellä kuvatun musiikillisen "suljetun maailman" ja sitten vielä yksinäisyyden, melankolian, illanhämyn, mitä näitä nyt on.
Nyt tarkennettakoon, että tämähän ei ole musiikillisesti soololevy - jaksamatta nyt näillä liksoilla esiintyjäkrediittejä selvittää, niin vaikka kappaleiden säestys onkin enimmäkseen niukkaa, kuullaan biiseissä vähintään kitaraa ja pianoa, useimmissa on instrumentteja enemmänkin. Kyse on kyllä nimenomaan säestyksestä sikäli, että jokseenkin koko ajan Ankin laulu vie huomion, ja miksei veisi, sillä hänen äänensähän on upea. Ehkä joissakin kohdissa tulkinta on vähän jäykkää, mikä saattaa selittyä ihan joidenkin käännösbiisien vähän kankealla taittumisella suomeksi (sitä paitsi Anki kai oli ruotsinkielinen, sekin on osaltaan voinut vaikuttaa asiaan). Mutta äänen väri ja ilmeikkyys ja kyky tunneilmaisuun toimivat koko ajan. Anki taittuu blueslaulajaksikin paremmin kuin yksikään suomalainen äijä, jonka olen kuullut alaa koittaneen, ehkä J. Karjalaista Lännen-Jukkana lukuun ottamatta. Semmoinen vaatii karismaa ja roolinottokykyä.
Levy alkaa sarjalla äärimmäisen herkkävireisiä kansanlaulusävytteisiä kappaleita, jotka ovat ilmeisesti originaaleja tai sitten kotimaisen trad-materiaalin muunnelmia (ainakin Suru on mennyt sydämeeni on heti tunnistettavissa jälkimmäiseksi). Sitten siirrytään käännöskappaleisiin, joiden skaala yltää keveämmästä popista St. James Infirmaryyn (hämmentävän hyvä tulkinta Kuljen katuja pitkin) ja Cherbourgin sateenvarjojen teemabiisiin (tässä nimellä Rakkaani hylkää mua ei, ja kappalehan on alun alkaenkin niin tarkkaan Ankille tehty hillityn draaman multihuipennus, ettei version hienoudessa ole mitään hämmentävää) . Marianne Faithfullia taitaa olla parikin kappaletta, upea Pieni lintu (This Little Bird) ja vielä upeampi Ne kesäyöt (Summer Nights), jota olen fanittanut jo ikuisuuden (kuten Agentsinkin versiota, mutta on tämä vielä parempi).
Tässä sulautetaan siis vaivatta aika laaja skaala 60-luvun puolivälissä pinnalla ollutta musiikkia yhtenäiseltä kuulostavaksi kokonaisuudeksi. Siinä vaiheessa, kun St. James Infirmary, Cherbourgin musikaaliteema ja Summer Nightsin melankolinen beatpop tulevat peräkkäin ja se vaikuttaa aivan loogiselta, on pakko olla kyse niin vahvasta artistipersoonasta ja laulajasta, ettei sellaisia ole Suomessa montaa vaikuttanut. Levyn sovituksetkin ovat kyllä pääosin ihan helvetin hyviä, hienovaraisia ja elegantteja. Tämä on ihan maailmanluokan meininkiä.
Näyn löytäneen sattumalta hyvin varhaisen suomalaisen albumimestariteoksen. Tästähän pitäisi huudella kaikilla musanörttien turuilla ja toreilla tosi kovaan ääneen. Ihanaa musiikkia ja täysin hallittu kokonaisuus.
86/100
Rakkaani hylkää mua ei, eli se Cherbourg-teema
tiistai 26. syyskuuta 2017
Alamaisema: Mikko Alatalo: Maalaispoika oon (1975)
Mikko Alatalo on vaikea tapaus, hänen urakehitystään on vähän vaikea ymmärtää. Sen takia kai jengillä on melkoisia ongelmia hänen musiikkinsa ja persoonansa kanssa. Hänhän oli kuitenkin keskeisenä, myös biisejä tehneenä jäsenenä Coitus Intissä, joka oli aikanaan radikaali bändi, ja Tabula Rasalle hän teki samoihin aikoihin sellaisia tekstejä, jotka kai mallinsivat nykyistä stereotypiaa Tampereen yliopiston opiskelijasta 70-luvun puolimaissa. (Joose Keskitalo tosin väitti minulle, että nuo Tabula Rasa -tekstit olivat itse asiassa hänen setänsä runoja, jotka Alatalo hieman niitä muokattuaan otti omiin nimiinsä.)
Muutamassa vuodessa Alatalo onnistui hassaamaan kaiken rock-uskottavuutensa. Hän jäi kiinni pilvenpoltosta, mutta puolustautui sanomalla luulleensa sitä piipputupakaksi. Hän otti Syksyn sävel -kisaan osallistumisen populistis-humoristisilla numeroilla säännölliseksi harrastuksekseen. Hän levytteli Känkkäränkkää ja muita lastenlauluja - minun sukupolveni muistaa hänet ennen kaikkea tai ainakin varhaisimmin juuri niistä. Jossain niistä selvitettiin lapselle sopivassa muodossa, mitä isi ja äiti tekevät, kun he tykkäävät toisistaan ja ehkä haluavat tehdä pikkusiskon tai -veljen. Jos haluaisi kiteyttää lapsuuttani leimanneen eräänlaisen post-70-lukulaisen meiningin johonkin yhteen kappaleeseen, se voisi olla vaikka tuo esitys, jonka nimeä en muista ja jota en ole kai 80-luvun jälkeen kuullut.
Toisaalta sitten Alatalo teki aivan pätevää rakennemuutosepiikkaa edustavan Lauluja siirtomaa-Suomesta -levytrilogian, ja tähän nähden loogisesti päätyi keskustan kansanedustajaksi toteuttaen ehkä näin alusta alkaen selvän oman sukupolvensa ihmiskohtalon. Kaupunkilaistaustaisista opportunistihipeistä tuli kokkareita, Alatalosta siltarummunsoittaja. Eihän hän koskaan ole ollut mikään radikaali. Hän on sellainen tuulensuunnan haistelija, ei ehkä edes niin laskelmoiva, vain epävarma itsestään ja vailla varsinaista sanottavaa, ellei kotiseutupaatos sitä ole (voi hyvinkin olla).
Koko 2000-luvun jatkunut Alatalon ironinen diggailu on niin ärsyttävää siksi, että se heijastelee liiankin tarkkaan koko tämän ironisen diggailun luonnetta eräänlaisena tyhjänä katseena tyhjyyteen. (Todettakoon tähän väliin, että ironisesta diggailusta puhutaan aivan liikaa suhteessa siihen, minkä verran sitä ns. väärentämättömässä muodossaan oikeasti esiintyy, mutta 2000-lukulainen Alatalo-diggailu kyllä on sitä. Synninpäästön saa ainoastaan se alajaosto, joka diggailee vakavissaan siirtomaatrilogiaa jonkinlaisena suomalaisena Springsteeninä, vaikka tuossa puheenparressa ao. levyt kyllä saavat nähdäkseni vähän ansaitsematontakin arvoa.)
Alatalon listoilla menestynein soololevy on kuitenkin se ensimmäinen, Maalaispoika oon. Sen ilmestyessä hän oli juuri jättänyt Coitus Intin taakseen, mutta oli vielä suht vahvasti tuossa viitekehyksessä kiinni. Se kuuluu tällä levyllä, jolta lähinnä muistetaan vain nimibiisi, mutta joka on muuten aika "diippiä" kamaa eikä eroa teemoiltaan Alatalon Coitus Intille tekemistä biiseistä paljoakaan. Musiikillisesti liikutaan jopa aika progelinjoilla, kyse tietysti sellaisesta suomalaisesta myöhäisprogesta, vähän samaan malliin kuin Hectorin Liisa pien -levyllä (taisi ilmestyä samana vuonna). Teksteissä esitetään hirveän paljon kysymyksiä ja yritetään tarjota vastauksia, mutta aika ulkoa opetellulta kuulostavat niin kysymykset kuin vastauksetkin.
Voisi kai sanoa tämän olevan huonosti vanhentunutta musiikkia, vaikka varsinaisesti huonoa musiikkia tämä ei olekaan. Niin käy aina, kun joku ajan tuulet liiankin hyvin haistava hahmo saa liikaa mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Tässähän on isoja sovituksia: melkoista kosketinmattoa, pätevää kitarasooloa, puhaltimia, kaikki varmaankin kovan luokan Love Records -ammattijengin soittamia. Kokonaisvaikutelma on silti tai juuri siksi hyvin kahlittu. Ajatus 70-luvun puolivälistä jotenkin tosi jäykkänä ja dogmaattisena aikakautena on klisee, mutta ei se perusteeton klisee ole. Ja kun Alatalo oli Coitus Intissä nimenomaan murtamassa sitä konsensusta, niin siihen nähden tämä on juurikin hyvin konsensuaalista musiikkia. Tämä on varmaan ärsyttänyt vain sitä kokoomusopiskelijaa, joka on ollut riittävän syvällä pelissä ymmärtääkseen, miten tekstit tukevat jotain Marxin lisäarvoteoriaa tai whatever.
On sitten toki nimibiisi - ärsyttävä renkutus, josta Alatalon populismi alkaa, mutta joka on vielä verhottu sovituksen puolesta pikkupsykedeelisempään asuun kuin muistinkaan. Ja on vaikkapa Kotisaunan lauteilla, joka heppoisena "kaikille suomalaisille" rakkaan asian kepeänä ylistyksenä on oikeastaan vielä populistisempi, ehkä liiankin, kun ei siitä tullut klassikkoa.
Levy on siis vähän inkongruentti, kovin kosiskeleva, liikaa yrittävä ja parhaina hetkinäänkin puolitiehen jäävä. Kaiken tällä kuultavan teki joku muu Suomessa samoihin aikoihin paremmin - varmaan kyllä huonomminkin. Jos kyse olisi tieten tahtoen hutaistusta rahastuksesta, saattaisi nykykuulija olla suopeampikin kuin tällaista tekelettä kohtaan, joka on hirveän tärkeä itsestään, muttei saavuta mitään päämääriään.
51/100
Comedienne-biisi on hyvä esimerkki levyn päälinjasta
Muutamassa vuodessa Alatalo onnistui hassaamaan kaiken rock-uskottavuutensa. Hän jäi kiinni pilvenpoltosta, mutta puolustautui sanomalla luulleensa sitä piipputupakaksi. Hän otti Syksyn sävel -kisaan osallistumisen populistis-humoristisilla numeroilla säännölliseksi harrastuksekseen. Hän levytteli Känkkäränkkää ja muita lastenlauluja - minun sukupolveni muistaa hänet ennen kaikkea tai ainakin varhaisimmin juuri niistä. Jossain niistä selvitettiin lapselle sopivassa muodossa, mitä isi ja äiti tekevät, kun he tykkäävät toisistaan ja ehkä haluavat tehdä pikkusiskon tai -veljen. Jos haluaisi kiteyttää lapsuuttani leimanneen eräänlaisen post-70-lukulaisen meiningin johonkin yhteen kappaleeseen, se voisi olla vaikka tuo esitys, jonka nimeä en muista ja jota en ole kai 80-luvun jälkeen kuullut.
Toisaalta sitten Alatalo teki aivan pätevää rakennemuutosepiikkaa edustavan Lauluja siirtomaa-Suomesta -levytrilogian, ja tähän nähden loogisesti päätyi keskustan kansanedustajaksi toteuttaen ehkä näin alusta alkaen selvän oman sukupolvensa ihmiskohtalon. Kaupunkilaistaustaisista opportunistihipeistä tuli kokkareita, Alatalosta siltarummunsoittaja. Eihän hän koskaan ole ollut mikään radikaali. Hän on sellainen tuulensuunnan haistelija, ei ehkä edes niin laskelmoiva, vain epävarma itsestään ja vailla varsinaista sanottavaa, ellei kotiseutupaatos sitä ole (voi hyvinkin olla).
Koko 2000-luvun jatkunut Alatalon ironinen diggailu on niin ärsyttävää siksi, että se heijastelee liiankin tarkkaan koko tämän ironisen diggailun luonnetta eräänlaisena tyhjänä katseena tyhjyyteen. (Todettakoon tähän väliin, että ironisesta diggailusta puhutaan aivan liikaa suhteessa siihen, minkä verran sitä ns. väärentämättömässä muodossaan oikeasti esiintyy, mutta 2000-lukulainen Alatalo-diggailu kyllä on sitä. Synninpäästön saa ainoastaan se alajaosto, joka diggailee vakavissaan siirtomaatrilogiaa jonkinlaisena suomalaisena Springsteeninä, vaikka tuossa puheenparressa ao. levyt kyllä saavat nähdäkseni vähän ansaitsematontakin arvoa.)
Alatalon listoilla menestynein soololevy on kuitenkin se ensimmäinen, Maalaispoika oon. Sen ilmestyessä hän oli juuri jättänyt Coitus Intin taakseen, mutta oli vielä suht vahvasti tuossa viitekehyksessä kiinni. Se kuuluu tällä levyllä, jolta lähinnä muistetaan vain nimibiisi, mutta joka on muuten aika "diippiä" kamaa eikä eroa teemoiltaan Alatalon Coitus Intille tekemistä biiseistä paljoakaan. Musiikillisesti liikutaan jopa aika progelinjoilla, kyse tietysti sellaisesta suomalaisesta myöhäisprogesta, vähän samaan malliin kuin Hectorin Liisa pien -levyllä (taisi ilmestyä samana vuonna). Teksteissä esitetään hirveän paljon kysymyksiä ja yritetään tarjota vastauksia, mutta aika ulkoa opetellulta kuulostavat niin kysymykset kuin vastauksetkin.
Voisi kai sanoa tämän olevan huonosti vanhentunutta musiikkia, vaikka varsinaisesti huonoa musiikkia tämä ei olekaan. Niin käy aina, kun joku ajan tuulet liiankin hyvin haistava hahmo saa liikaa mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Tässähän on isoja sovituksia: melkoista kosketinmattoa, pätevää kitarasooloa, puhaltimia, kaikki varmaankin kovan luokan Love Records -ammattijengin soittamia. Kokonaisvaikutelma on silti tai juuri siksi hyvin kahlittu. Ajatus 70-luvun puolivälistä jotenkin tosi jäykkänä ja dogmaattisena aikakautena on klisee, mutta ei se perusteeton klisee ole. Ja kun Alatalo oli Coitus Intissä nimenomaan murtamassa sitä konsensusta, niin siihen nähden tämä on juurikin hyvin konsensuaalista musiikkia. Tämä on varmaan ärsyttänyt vain sitä kokoomusopiskelijaa, joka on ollut riittävän syvällä pelissä ymmärtääkseen, miten tekstit tukevat jotain Marxin lisäarvoteoriaa tai whatever.
On sitten toki nimibiisi - ärsyttävä renkutus, josta Alatalon populismi alkaa, mutta joka on vielä verhottu sovituksen puolesta pikkupsykedeelisempään asuun kuin muistinkaan. Ja on vaikkapa Kotisaunan lauteilla, joka heppoisena "kaikille suomalaisille" rakkaan asian kepeänä ylistyksenä on oikeastaan vielä populistisempi, ehkä liiankin, kun ei siitä tullut klassikkoa.
Levy on siis vähän inkongruentti, kovin kosiskeleva, liikaa yrittävä ja parhaina hetkinäänkin puolitiehen jäävä. Kaiken tällä kuultavan teki joku muu Suomessa samoihin aikoihin paremmin - varmaan kyllä huonomminkin. Jos kyse olisi tieten tahtoen hutaistusta rahastuksesta, saattaisi nykykuulija olla suopeampikin kuin tällaista tekelettä kohtaan, joka on hirveän tärkeä itsestään, muttei saavuta mitään päämääriään.
51/100
Comedienne-biisi on hyvä esimerkki levyn päälinjasta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)