Pepe & Saimaa: marmoriin veistettyä maksimalismia

Vuosikausia hukassa olleen artistin voittoisa paluu on populaarimusiikin suosituimpia meemejä, eikä sen painoarvo ole ainakaan vähenemään päin näinä retroilun ja aikuismusiikin luvattuina aikoina. Pepe Willbergin tuoreen Pepe & Saimaa -levyn hurmioitunut vastaanotto selittyy varmasti pitkälti sillä, miten äärimmilleen kärjistetty versio meemistä tässä on. Willberghän ei ole sitten 70-luvun julkaissut mitään, jota kukaan pitäisi minään. Hän on ollut puolivirallinen luuseri ja pysyvä alisuoriutuja, ei todellakaan mikään David Bowie, jolta odotetaan aina uuden materiaalin ilmestyessä sitä paluuta kultakantaan. Pepeltä kukaan ei vielä hetki sitten odottanut mitään.

Kun tällainen hahmo sitten vastoin kaikkia odotuksia materialisoituu äkillisesti huomiomme keskipisteeseen, syntyy täydellinen tuhkimotarina. Sitä ei voinut ennustaa, siksi sillä on massiivinen uutisarvo. Se on medianäkökulmasta huomattavasti kiinnostavampaa kuin vaikka tieto siitä, että J. Karjalaisen uusi levy on hyvä.

Tässä tapauksessa yhtälössä on mukana vielä Saimaa, tuo Matti Mikkolan myyttinen projekti, jonka aikaansaannoksia muistelen itsekin odottaneeni kieli pitkällä joskus 2005-2006. (Mielenkiintoista kyllä, ainoa julkaistu musiikkiesitys oli Steen1:n ryyppäyssingle "Samaa uudestaan", jonka taustat Saimaa soitti.) Saimaan oli määrä olla suunnilleen maksimalistisinta suomalaista popmusiikkia koskaan, mutta vaikka paketti olisi tuolloin saatukin kasaan, ei se tietenkään olisi voinut vastata hypeä. Tällainen puun takaa ja mutkan kautta tapahtuva välillinen paluu palvelee varmasti Mikkolan Saimaa-tarkoitusperiä parhaalla mahdollisella tavalla.

Minähän olen maksimalismin ystävä. Hyvin toteutetussa pakahduttavassa äänivallissa on jotain sielua elähdyttävää. Sellainen saa yksinkertaisesti olon tuntumaan fyysisesti ja henkisesti hyvältä. Tästä voi kyllä päätellä senkin, että musiikillinen maksimalismi on tavallaan vähän halpakin temppu toimiessaan, sellainen orgasminappulan automaattilaukaisin. Näin siis ainakin omalla kohdallani. Mutta tempun saaminen toimimaan ei ole mikään läpihuutojuttu, siinä on kyse niin tekijän kuin kuulijankin puolelta monenlaisista vaikuttavista tekijöistä.

"Tällä kadulla" -singlen perusteella aavistelin, että Pepe & Saimaa voisi olla tähän kykenevä levy. Moni on luonnehtinut kappaletta springsteeniläiseksi, ja kyllähän sen hellittämättömässä musiikillisessa pauhussa ja elämää taaksepäin realistis-romanttisesti katsovassa tekstissä on paljon tuttua. Jos kyse olisi Springsteenistä, täytyisi kuvitella Born To Runin sovituksellisten keinojen ja Born In The U.S.A.:n lyyristen teemojen hybridi, ja osaan kyllä kuvitella sellaisen levyn: se saattaisi olla maailman paras levy.

Ihan tämän vision tasolle "Tällä kadulla" ei yllä, mutta jo varteenotettava yritys siihen suuntaan on molempienkin peukkujen nostamisen arvoinen asia.

Pepe & Saimaan ongelma kokonaisuutena on kuitenkin se, että kaikessa suuruudenhulluudessaankin se tuntuu sormiharjoitukselta. On helvetin hyviä muusikoita, helvetin hyviä sovituksia, monikerroksisia ja rakenteiltaan epätavallisia biisejä. Willberg laulaa täysin palkein, mutta osaa tarvittaessa säästelläkin volyymia. Kaikki palaset paikallaan siis, mutta jään kaipaamaan tämän levyn sydäntä.

Niin, melkein kaikki palaset paikallaan. Yhdellä osa-alueella ei erityisesti loisteta, nimittäin teksteissä. Kirjoitan tätä analyysia Spotify-kuuntelujen perusteella ilman krediittitietoja, mutta ymmärtääkseni ne ovat suomalaisen kevyen musiikin pitkän linjan työläisen Timo Kiiskisen käsialaa. Minulla ei ole erityisempiä mielikuvia hänen aiemmista tekemisistään, mutta ainakin Pepe & Saimaalla Kiiskisen lyriikka jää pitkälti arkiharmaalle, jopa banaalille tasolle. Ajoittaiset yritykset syvällisyyteen eivät tilannetta juuri kohenna, lähinnä päin vastoin.

"Tällä kadulla" -biisin ohella positiivinen sana on tosin sanottava "Leikitään"-avausraidan tekstistä. Siinä kaksivuotiaan mielijohteiden perässä turhautuneenakin kulkeva isoisä saattaa oppia jotain olennaista elämän satunnaisluonteesta ja suunnitelmien tekemisen absurdiudesta. Tällaisia muutamaan lauseeseen todella olennaisia asioita kiteyttäviä tekstejä olisi kaivattu lisää, sen sijaan saadaan lähinnä sanahelinää.

Toisaalta on helppo kuvitella asianosaisten miettineen, että se on ihan saatanan sama, mitä näiden eeposten päälle lauletaan. Willberginkin instrumentti on hänen äänensä, ei se, mitä hän tulee sillä kertoneeksi.

Levyllä on nyansseja, dynamiikkaa ja kumarruksen arvoisia musiikillisia oivalluksia kieltämättä paljon enemmän kuin tajusikaan ensi kuuntelulla. Tuolloin sen mielsi silkaksi tuuttaukseksi. Asianlaita ei ole lainkaan näin, mutta luulen ymmärtäväni, mistä perspektiiviharha syntyi: Pepe & Saimaa sisältää informaatiota toisaalta liikaa, toisaalta liian vähän. On vaikea löytää se kohta, josta saisi kiinni, jonka kautta voisi hivuttautua tämän levyn maailmaan.

Epätrendikkyydenkin uhalla väitän, että Kerkko Koskinen Kollektiivin esikoinen on edelleen tämän vuosikymmenen parasta suomalaista maksimalismia. Sillä virtaa punaviiniä tai sydänverta rutkasti enemmän kuin tällä jähmeän valkealla ja majesteettisella marmoripinnalla, jonka Mikkola on pedantisti veistänyt.

Tuomari Nurmio: syteen, saveen ja satumaahan

Tuomari Nurmio on sitten taas päättänyt levyttää uusia versioita vanhoista biiseistään. Tämä tuli vähän puun takaa: luulin ensin, että Dumari ja Spuget bailaa olisi livelevy tämän uusimman kokoonpanon tekemisistä. En tiedä, tarvitsisiko maailma sellaistakaan, mutta ainakaan se ei tarvitse uusia studioversioita vanhoista Dumari-biiseistä. Varsinkaan, kun tämä samainen Spuget-porukka levytti niitä jo viimevuotiselle nimikkolevylleen.

Tässä vaiheessa lienee syytä todeta peruslähtökohta: Nurmio on ainakin sormet ja varpaat käytettäessä varmasti tämän maan nerokkaimpia lauluntekijöitä koskaan. Hän on toiminut monensorttisten perinteiden ja avantgardististen virtausten risteyskohdissa yhtä hyvin 80-luvun alussa kuin vielä vaikkapa Kinaporin kalifaatti -levyllä vuonna 2005. Nurmio on ollut kameleontti ja visionääri ja tyyppi, joka on voinut vedota kansan syviin riveihin yhdellä levyllä vain sukeltaakseen sen pehmeän alavatsan poimuihin seuraavalla. Hänen tekemisensä eivät ole kuvattavissa helpoin päälausein.

Usein hän on silti syyllistynyt laiskaan ilmeisyyteenkin. Se on hänen taiteilijapersoonansa toinen puoli, kokonaisuutta ajatellen yhtä näkyvä kuin hänen neroutensakin. Tämä dikotomia on ollut havaittavissa ja Kohdusta hautaan -ajoista asti. Silloin halu tehdä jotain ennenkuulumatonta ja halu kosketella kaljabaarikansan herkäksi virittyneitä hermoja tiivistyivät usein samaan kappaleeseen, ennen kaikkea tietysti "Valo yössä" -ikivihreään.

Sittemmin Nurmio on sahannut kahden ääripään väliä: tuli koko suomirockin mullistaneita klassikkolevyjä (Maailmanpyörä palaa, Lasten mehuhetki), tuli mittatikku kädessä tehtyä huoltoasemien Suomen taustamusiikkia (Käytettyä rakkautta). Tuli huikeaa hallusinaatiomusiikkia (Hullu puutarhuri, Nurmion varmaankin paras levy) ja pian perään muodollisesti pätevää, mutta reunoiltaan irvistelevää käyttöviihdettä (Karaokekuningas).

2000-luvun alkuvuosina Tuomari oli todella hyvässä vedossa. Korkein oikeus -trion ainoa levy kiteytti hänen artistipersoonansa rujo saarnamies -puolen täydellisesti. Sitä seurasi tarkkaan vainuttu yhteistyö Alamaailman Vasaroiden kanssa ja viiden tähden arvoinen Kinaporin kalifaatti. Toisin kuin Hullun puutarhurin aikaan, kaikki olivat yhtäkkiä kiinnostuneita Nurmiosta, teki hän sitten kuinka outoa musiikkia tahansa.

Ja siitä se ongelma kai alkoikin kehkeytyä. Suomessa on vaikea menestyä marginaaliartistina, ellei ole Suomen virallinen marginaaliartisti. Ellei tee itsestään instituutiota. Mutta Nurmio oli jo instituutio. Kinaporin kalifaatin kaltaisen klassikon jälkeen itsetyytyväinen ja ihan helvetin tylsä Tangomanifesti-larppaus tylsine oheisdokumentteineen merkitsivät vain rapautumia sen rakennuksen ulkoseinissä. Melko hyvä Paratiisin puutarha herätti hetkellisiä toiveita, jotka tämä Spuget-projekti on taas tukahduttanut.

Tuomarin viimeisin inkarnaatio on siis mukamas-rosoista slangiviihdettä esittävä, mukamas-kaurismäkeläistä pelastusarmeija-soundia hyödyntävä harmiton hahmo. Ammattitaitoiset muusikot säestävät täsmällisen letkeästi fantasiatarinoita jostain kuvitteellisesta Maijasta, joka hakkaa sitä Kristuksen rumpua juoppojen vittuillessa taustalla.

No, Dumari ja Spuget on myynyt kultaa, se on siis Nurmion menestyneinen levy sitten Karaokekuninkaan, ja suoraan sanottuna luokattoman huono Dumari ja Spuget bailaa  menestynee sekin paljon paremmin kuin Tuomarin aiemmat turhanaikaiset itsensäkierrätykset. Toivottavasti Nurmio saa näistä levyistä pientä kompensaatiota jostain Hullusta puutarhurista, jota pitäisi juhlia suuressa maailmassakin kuolemattomana klassikkona, mutta jota ei edes Suomessa ole hankkinut juuri kukaan.

Monien muiden saavutustensa ohella Tuomari on aikanaan kirjoittanut myös parhaan suomalaisen iskelmätähden myyttiä purkavan kappaleen "Siihen loppui satumaa". Sellaisen tekstin on voinut tehdä vain tyyppi, joka tuntee iskelmämaailmansa läpikotaisin ja tietää, miten vaikeaa siinä maailmassa on selvitä. Sivustahuutelijan osaksi jää nihkeillä helpoista ratkaisuista ja toivoa parempaa.

Joose Keskitalo ja muutoksen vaatimus

Joose Keskitalo on maininnut Ylösnousemuksen perustuvan hänen saamalleen näylle, jossa Forssan Tammelassa sijaitsevasta järvestä alkava tulva hukuttaa alleen koko maailman.

Raamatullista ja apokalyptista – mikä tässä siis on uutta, voisi joku kysyä.

Ensinnäkin musiikillinen ilmiasu, kuten useimmat levystä kirjoittaneet ovat jo huomauttaneet. Kolmannen Maailmanpalon korvauduttua ääriminimalistisella triolla on Keskitalon musiikki keventynyt selvästi. Edellisen taustayhtyeen jumittava soitanto oli aika lailla tarkkaan sienipäisen trippailun ja mullanmakuisen bluesin puolivälissä. Nyt akustinen kitara ja lakoninen piano kuljettavat yksinkertaisia, tiiviitä kappaleita. Huuliharppu soi klassiseen Dylan-tyyliin. Vaikka soitosta on riisuttu kaikki liha, ei se kuulosta romuluiselta vaan sinitaivaalle katoavalta kauniilta usvahattaralta, kaikkea muuta kuin ruumiilliselta.

Olennaista Ylösnousemuksessa taitaa olla juuri kevyt lähestymistapa aiheisiin, jotka sinänsä ovat aivan yhtä suuria kuin Keskitalolla ennenkin. Kolmannen Maailmanpalon käsittelyssä maailmanloppulaulut kuulostivat suorastaan pelottavilta. Tämän levyn parissa taas ei tulisi ensimmäisenä mieleen ahdistua. Juuri rennon vapautunut ote tuhotulvasta kertovaan teemalevyyn tuntuu avainasialta.

Seuraava olennainen sana on uni, jonka olisi kyllä voinut mainita heti kärkeenkin. Mikä sitten on näyn ja unen välinen ero? Tässä tapauksessa ei ilmeisesti juuri mikään. Ylösnousemus tuntuu koostuvan pitkälti erilaisten, mutta samaan tähtäävien unien fragmenteista. Niiden asiasisältö on visionäärinen raamatullisessa mielessä, ne kertovat siis uskonnollisilla merkityksillä latautunutta tarinaa. Mutta niiden muotokieli on unen, pintatasolla ne ovat siis mielivaltaisia, absurdeja ja pieniin yksityiskohtiin takertuvia.

Yleensähän unenomaisesta musiikista puhuttaessa tarkoitetaan jotakin abstraktia ja eteeristä. Kuten sanottua, Ylösnousemus lähestyykin sellaista nimenomaan musiikin tasolla, mutta sen tekstit takertuvat nimenomaan konkreettisiin, joskin mielettömiin kuviin. Unethan eivät ole abstrakteja, vaikka nukkuminen unia näkemättä on varmaankin ihmisen abstraktein olotila. Ylösnousemuksen on helppo uskoa innoittuneen aidoista unista, sillä monia sen kuvia ei tuntuisi mahdolliselta keksiä keksimällä. Esimerkiksi “Kerrostalonäky” ja “Näky keittiössä” ovat sellaista kerrontaa, jota en ole popmusiikissa koskaan ennen tavannut.

Keskitalo on ymmärtänyt senkin, että pelkästään unifragmenteista koostuva levy jäisi hajanaiseksi: temaattinen kehikko tarvitsee joitakin kirjoittamalla kirjoitettuja kappaleita tullakseen kunnolla esiin. Tällaisia ovat ennen kaikkea avausraita “Ah ja voi jo kauhistu” ja loppupuolella kuultava “Muuttopäivä”. Ensin mainitun tärkeyttä alleviivaa sekin, että laajennettu versio sen tekstistä on painettu levyn takakanteen (kappaleiden varsinaisia sanoituksia kansista ei löydy, esillepano on muutenkin yhtä minimalistinen kuin musiikkikin). “Ah ja voi jo kauhistu” on tavallaan Ylösnousemuksen johdanto, mutta sisältää samalla jo koko tarinan: myöhemmät kappaleet vain johdattavat syvemmälle albumin maailmaan ja tarjoavat uusia näkökulmia.

Keskitalo tekee tässä selväksi olevansa vain välittäjä, joka kertoo kuulijalle sen, mikä hänelle on kerrottu. Tekstissä kertoja kohtaa järvenrannassa lapsen, joka kirjoittaa nimiä ylös kirjoituskoneella. Kertoja kysyy, koska leikitään piilosta; lapsi vastaa ensin, ettei vielä ole sen aika, mutta tuulet yltyvät, vesi nousee ja lopulta järveltä lähestyy suuri aalto, jonka kertoja tietää hukuttavan kaiken alleen. Silloin on aika leikkiä piilosta, mutta vain hetken ajan, “ylösnousemukseen noustaksemme”.

Vaikka ylösnousemus on pohjaansa myöten kristillinen käsite, ja tuhotulvallekin löytyy raamatullinen esikuva ainakin Nooan tarinasta (joka on kaiketi eräänlainen esi-apokalypsi, maailmanlopun harjoitustyö), voi tätä peruskuvaa tulkita myös kristillisestä lähtökohdasta irrallaan. Oikeastaan Keskitalo tarjoaa itse tätä mahdollisuutta takakansitekstissä, jossa lukee mm. näin:

Olemme tehneet kaikista ajoista samanlaisen, ja saavuttuamme maailmanajan viimeisimpään hetkeen rakensimme aikakoneita joilla matkustimme ajassa taaksepäin. Asutimme kaikki ajat kerrostalolähiöillä ja jokaiseen lähiöön rakensimme Prisman ja ABC:n.

Tässä puhutaan nähtävästi ihmiskunnan pyrkimyksestä tuhota ja tappaa mysteeri maailmasta. Taustalla voi halutessaan nähdä valistuslähtöisen järkiajattelun kritiikkiä, tai sitten voi tarttua noihin Prismaan ja ABC:hen ja katsoa, että kyse on kestämättömän, kulutuskeskeisen elämäntavan arvostelusta. Jälkimmäinen tulkinta vaikuttaa minusta oikeammalta, ja puhe kaikkiin aiempiinkin aikoihin laajenevasta banaalin latteuden voittokulusta voi liittyä vaikkapa siihen, että ylikuormittamalla maapallon kohtalokkaasti vain parissasadassa vuodessa on ihminen tavallaan tehnyt kaikki aiemmatkin aikakaudet tyhjiksi.

Sanoma on moralistinen, ja tietysti se on myös kristillinen, kun Keskitalolla yleensäkin uskonnollisuus tuntuisi sisältävän myös moraalisen velvoitteen sen sijaan, että kyse olisi vain sokean uskon varaan heittäytymisestä. Tämän takia kai hänen artistipersoonansa koetaankin niin usein “vanhatestamentilliseksi”.

Mutta jos Vanha testamentti edustaa kristinuskon julkisivun konservatiivisinta ja luutuneinta laitaa, on Keskitalon agenda varsinkin tällä levyllä nimenomaan muutoksen väistämättömyyden alleviivaaminen. Tuo muutos on pohjimmiltaan apokalyptinen, eli heijastelee Vanhan testamentin sijaan Raamatun konkreettista toista ääripäätä, Ilmestyskirjaa. Mutta muutos saa Ylösnousemuksella monia ilmenemismuotoja, ja esimerkiksi mainitussa “Muuttopäivässä” surrealistinen tarina lintuja huvikseen tappaneesta ja sitten lintuhäkkiin sulkeutuneesta tytöstä ei kytkeydy suoraan avausraidan hahmottelemaan perustarinaan. Ihmisen moraalista muutosta ja kehittymistä ja tiettyä eettisen ehdottomuuden vaatimusta se ehkä käsittelee.

Se on muuten tekstinä erinomainen esimerkki Keskitalon yhä tiukemmasta ja lakonisemmasta ilmaisusta, johon hän on itsekin maininnut hakeneensa vaikutteita 50-luvun suomalaisesta modernismista (siinä missä kokee aiemmin ammentaneensa vanhemmasta mitallisesta lyriikasta, kuten Leinosta). Minimalismi on tässäkin mielessä Ylösnousemuksen hallitseva ilmaisullinen moodi.

Keskitalo on tiivistänyt kaikkea, yrittänyt sanoa vain sen, mikä on merkityksellistä. Tuloksena on

- ehkei niinkään paradoksaalisesti – hänen toistaiseksi monikerroksisin ja haastavin levynsä. Unien koomisetkin yksityiskohdat ja helposti omaksuttavat folkpop-sovitukset muodostavat tarvittavan tarttumapinnan. Kannattaa kuitenkin mennä syvemmälle aaltoihin.

"Ah ja voi jo kauhistu" -video:

 http://www.youtube.com/watch?v=9SZO_eih-7E

Oskari Onninen, Julma-Henri ja luokkasota

Eräs tämän sinivihreän ajan erikoisimmista lieveilmiöistä on se, että nykyään luokkasotaa käydään myös musiikkikritiikin keinoin. Hyvä esimerkki tästä on kiirastorstain Rumbassa ilmestynyt Oskari Onnisen kolumni "Hyvinvointivaltion sossugangsterit". Siinä Onninen kirjoittaa suomiräpistä ja asettaa vastakkain KC/MD Mafian videopeli/hiisausjumittelun ja Steen1:n ja Julma-Henrin militantimman otteen. Jälkimmäisten teokset hän kuittaa "korniksi ja tyrskähdyttävän noloksi pahoinvointiuhoksi". Stöön, Kridlokkin ja kumppaneiden säkeet vetoavat enemmän, koska "konsolipelejä pilvessä paukuttava hahmo tuntuu vain paljon realistisemmalta syrjäytyneeltä kuin ne luuserikarikatyyrit, joista Julma-Henri räppää".

Rakastan Stöön ja Kridlokkin visionääristä musiikkia, mutta en juurikaan arvosta sitä tapaa, jolla Onninen kaappaa heidän epäpoliittisen larppauksensa oman pikkuporvarilliselta vaikuttavan maailmankuvansa tueksi. Hän ilmoittaa suorana totuutena muun muassa sellaisen, että "Helsingin kadut eivät ole julmia". Subtekstinä on tietysti sanoa, että koko ajatus on riittävän huvittava ansaitakseen vain vain sen karnevalistisen sarjakuvatulkinnan, jonka Stöö ja kumppanit ovat katuja hallitsevine mafioineen tarjonneetkin.


Eli koska Onnisen oma Helsinki ei ole kovin julma, ei kenenkään muunkaan Helsinki voi sitä olla. Ja jos joku räppäri on erehtynyt kirjoittamaan päihdeongelmista ja sukupolvi sukupolvelta kumuloituvasta syrjäytymisestä vitsikkään sijasta ahdistuneeseen sävyyn, on kyse katteettomasta gangsteriuhosta tai luuserikarikatyyrien piirtelemisestä.

Erityisen mielenkiintoista on, että kirjoittaessaan Julma-Henristä Onninen mainitsee vain aika siloittelemattoman (joskin ilmaisuvoimaisen) Al-Qaida Finland -debyytin ja yhden siihen liittyvän Piritorin-keikan. Julma-Henri on julkaissut paljon kaikenlaista, mutta hänen tärkein ja paras teoksensa, parin vuoden takainen Radio Jihad, ei ansaitse kolumnissa maininnan puolikastakaan. Se on valovuosia debyyttiä parempi teos, DJ Polarsoulin maksimalistisen tuotannon siivittämä apokalyptinen luokkasotamanaus, jolla ei todellakaan juututa kuvailemaan yksittäisten päihteiden väärinkäyttäjien psykofyysisiä traumatiloja. Itse asiassa tuon levyn kappale "Romantisoi rappioo" on suora sotahuuto sellaista vasemmistolaisuutta vastaan, joka demonstroituu lähinnä kaljanjuontina ja vallankumouksesta jauhamisena.

Sellaiset mestariteokset kuin "Punainen" ja "Se syö" taas ovat moderneja taistelulauluja, tämän ajan "Kansainvälisiä". "Kauppaan kauppaan" esittelee varsin konkreettisen skenaarion, jossa kertoja-perheenisä suorittaa myymälävarkauden siksi, että vauva huutaa, vauvalla ei ole ruokaa eikä isällä rahaa ostaa sitä.

Onkohan tämäkin Onnisen mielestä "sossugangsteriutta"? Varmaankin. Onhan kehysriihessä taas kerran laskettu, millaisella summalla köyhä tulee toimeen.

Tämän ajan isoissa poliittisissa taisteluissa yksi Rumban kolumni ei riitä edes alaviitteeksi, eikä tietysti tämäkään teksti. Onninen on kuitenkin lahjakas ja menestyvä nuori journalisti, joka tuskin tulee lähitulevaisuudessa kirjoittamaan mitenkään voittopuolisesti populaarimusiikista. On hyvä tietää, millä puolella hän luokkasodassa on.

Sillä puolella, jolla syrjäytymistä pidetään vitsinä tai fantasiana ja hyvinvointia ilmeisenä, jokaista suomalaista koskevana tosiasiana.

Helpoin oikotie: Uusivirta ja Putro eksyksissä

Olavi Uusivirta ja Samuli Putro julkaisivat uudet albuminsa samana päivänä, mikä on ollut ehkä turhankin halpaa polttoainetta hyvin erilaisten lauluntekijöiden niputtamiselle samoihin juttukokonaisuuksiin. Äskettäin he poseerasivat Rumban kannessa “suomirockin mestarilyyrikot” -määreen alla. Tuosta tittelistä rohkenen olla vähän eri mieltä, mutta itse juttu oli hyvä ja valaiseva ja pisti joka tapauksessa miettimään, mitä yhteistä näillä miehillä voisi oikeasti olla. Kuunneltuani Uusivirran Ikuiset lapset -levyä ja Putron Taitekohdassa-uutuutta nyt jokusen viikon, olen löytänyt ainakin pari sellaista seikkaa. Ensinnäkin, molemmat ovat lähtökohtaisesti taipuvaisia maneeriseen kirjoittamiseen. Toiseksikin, molemmat tuntuvat olevan urallaan pisteessä, jossa maneeri hukuttaa alleen kaiken muun, toivon mukaan väliaikaisesti.

En siis pidä kummastakaan levystä, ja syyt antipatiaan ovat muutettavat muuttaen samankaltaisia.

Uusivirran edellinen Elvis istuu oikealla on erinomainen albumi, paljon parempi kuin annoin aikoinaan ymmärtää tietoisen ylikriittisessä Nuorgam-arvostelussani. Tämän todisti aika, tarkemmin sanoen kesä 2012, joka ei ollut lämmin, mutta kesä kuitenkin, suomalainen lyhyt ja mittaamattoman arvokas kesä. Sen aikana Uusivirran levy pyöri soittimessani ahkerasti. Biisit ovat hyviä ja rennolla otteella esitettyjä. Levyllä istutaan puistoissa ja haaveillaan ja romantisoidaan, mutta kaikki tuntuu kuitenkin todelliselta, tuoreen nurmen ja lämpimän pussikaljan makuiselta. Näin Uusivirran hyperenergisen ja hellittämättömän valoisan olemuksen livenä parillakin festareilla ja vakuutuin lisää.

Elvis istuu oikealla tuntui loppulausunnolta, viimeiseltä sanalta aiheesta “nuoruus”. Sillähän on tuon niminen biisikin. Uusivirta lähestyi kolmeakymmentä, vuosikymmenen aikajänteellä hän oli ehtinyt kasvaa “järkyttävän nuoresta” lupauksesta siihen ikään, jossa tälle elämänvaiheelle tavataan jättää jäähyväisiä pakon edessä, ellei muuten. Elvis istuu oikealla olisi voinut olla loistelias viimeinen taisto. Uusivirta olisi voinut siirtyä aivan muihin aiheisiin, ja helteestä väreilevään ilmaan olisi jäänyt soimaan vain definitiivinen kertosäe: “Eilen vielä villi lapsi, tänään oot jo aikuinen / ja se sumuinen yö siinä välissä oli nuoruus.”

Huomaa imperfekti.

Sen sijaan Ikuisilla lapsilla Uusivirta tekohengittää nuoruuttaan, kuten moni meistä tietysti tekee. Tältä levyltä tosin puuttuvat kaikki yritykset sanoa aiheesta mitään – varmaankin siksi, että kaikki tuli jo sanottua. Tässä nuoruus ei ole enää todellinen laulujen aihe, vaan metatasolla häilyvä haamu, miellekartan kuplan sisään kirjoitettu sana. Epämääräinen tekosyy laiskan ja pahimmillaan tyhjäpäisen musiikin tekemiselle.

Kun Uusivirta kanavoi singlebiisillä “Kauneus sekoittaa mun pään” vuoden 1997 Tehosekoitinta, ei voi olla muistamatta, että Tehiksen jätkät tosiaan olivat parikymppisiä tällaisia biisejä tehdessään. Ne olivat höperöjä biisejä, mutta höperömpää on, että kolmekymppinen superälykkäältä vaikuttava monilahjakkuus haluaa käyttää aikaansa kirjoittaakseen hilpeän tyhjäpäisen ja täysin epätodelliselta vaikuttavan laulun alternative-tyyliseen tyttöön ihastuvasta nörttiteinistä.

Aivan liian suuri osa Ikuisista lapsista liikkuu samalla matalaotsaisuuden tasolla. Uusivirta on aina taipunut helposti kliseisiin, mutta nyt hän ei jaksa edes yrittää muuta. Levyn rokkimeininki kuulostaa väkinäiseltä ja pinnistetyltä, yritykset purevaan satiiriin kirvoittavat lähinnä väsyneen naurahduksen. “Auttakaa!”, “Glorian koti” ja Anna Puun kanssa duetoitu “Tiedän miten tulta tehdään” ovat todella uuvuttavaa kuunneltavaa.

Pikkukaupunkimelankoliaa aika onnistunein sanankääntein purkava “Mannerlaatat” voisi olla aidosti kouraiseva valopilkku, mutta levykokonaisuudessa sekin alkaa maistua tekemällä tehdyltä.

Vaikuttaa siltä, että Uusivirta tuli edellisellä levyllään yhden tien päähän, mutta ei ole vain keksinyt mitään uuttakaan. Lopputuloksena on helpoimman kautta toteutettua itseparodiaa ja miehen toistaiseksi huonoin levy, kenties lukuun ottamatta debyyttiä, jota en ole koskaan tainnut kuulla.

Samuli Putron tilanne on sikäli erilainen, että hän aloitti uppoamisen maneerien suohon jo edellisellä Tavalliset hautajaiset -levyllään. Se tuntui varman päälle pelaamiselta kahden sinänsä kiinnostavan sooloalbumin jälkeen. Elämä on juhla -levyn laulelmasävyt toimivat musiikillisesti, mutta tekstiosastolla Putro sortui tuolloin kirjoittamaan latteita kokonaisesityksiä niinkin pienistä aiheista kuin suomalainen kansallisluonne, nuoruuden ahdistavuus tai elämä itse. Pidinkin enemmän ainakin osasta Älä sammu aurinko -levyä. Se sisälsi rooliin kirjoitettujen bulkkibiisien ohella omakohtaisen oloista materiaalia, jollaisessa Putro tuntuu olevan usein parhaimmillaan.

Tavallisilla hautajaisilla Putro heittäytyi kokonaan lakoniseksi havainnoitsijaksi ilme peruslukemilla, mutta empatiahanskat käsissä. Tämä poiki kyllä loistavan “Olet puolisoni nyt” -hitin, mutta myös paljon tympeänharmaita luonnekuvia ja puolitekoisia yhteiskuntamme tilan analyysejä.

Niitä on nyt tarjolla lisää, tällä kertaa ilman pelastavia elementtejä. Äänilevyn kiteyttäminen yhteen säkeistöön on periaatteessa kohtuutonta, mutta jos kyseinen säkeistö sattuu avaamaan nimibiisin ja koko Taitekohdassa-levyn, sillä saattaa olla todistusarvoa. Ja tämä levy alkaa tällaisella:

“Näytös oli peruttu, mä tunnen sinut nykyään niin hyvin, että tiesin tästä ongelmia seuraavan / Kiinalaisen ravintolan pöytävaraus oli vasta kahdeksalta, kaupungissa baarit sekä liikkeet kii / Ennen kun kiroiltiin, oli sävy joko hauska taikka erittäin hauska / Nyt aistin raivoa, se ehkä iästäsi johtuu, olet kolkytviis ja yhä lapseton nainen.”

Putro ei hellitä suomirockin Hotakaisen roolistaan tuumaakaan. Loskaisesta arkirealismista on tullut nettikeskusteluissa jo klisee hänestä puhuttaessa, mutta määriteltäessä “tyypillistä Putroa” tarvitaan muitakin ainesosia kuin ankeutta ja marraskuun hyhmää; hänen kunnianhimonsa näyttää olevan päätalomaisen tarkka nykysuomalaisen todellisuuden kuvaaminen sammakkoperspektiivistä, mutta olennaista on sekin, että tämä tehdään lakonisen töksähtelevin lausein, joiden pintapuolinen vittumaisuus lantrataan kokonaisuuden tasolla ylisuurilla annoksilla pateettista myötäelämistä.

Herää houkutus spekuloida, että vain suomalainen mies osaa olla yhtä aikaa näin jäyhä ja näin nyyhky.

Putron perusongelma on, että hän lipeää jatkuvasti suomalaisen todellisuuden kuvaamisesta olemaan vain osa suomalaista todellisuutta. Tätä seikkaa on vaikea sivuuttaa, vaikka hänen estetiikastaan sattuisikin noin lähtökohtaisesti viehättymään. Havainto ei todellakaan ole uusi: otetaanpa vaikka sellainen lähes parodisen hyvin Putron artistikuvaan sopiva aihe kuin koulu/nuorisoporukkakiusaaminen. Sitähän käsitteli jo Zen Cafén läpimurtohitti “Harri” 15 vuotta sitten. Fiksu ihminen ymmärtää toki, että biisintekijä on hyljeksityn Harrin puolella, mutta purevaksi tarkoitettu “Harri on tehnyt itsestään pellen” -kertosäe taipuu vähän turhan helposti kiusaajien yhteislauluksi.

Taitekohdassa-levyn pohjanoteeraus on sitten vielä graafisemmin samankaltaiseen aiheeseen pureutuva “Milloin jätkät tulee”, jonka aiheena on kiusattu lihava poika ja kertojana sosiaalisen keskikastin poika, jonka täytyy kiusata, ettei itse joudu kiusatuksi. Asetelma on kuvattu niin nihilistisesti, ettei myötätunto herää ketään tarinan henkilöä kohtaan. Sen sijaan kuulijan itsensä naamaa hierotaan 70-luvulla rakennetun ala-asteen käytävän kemianteollisuudelta haisevaa lattiaa vasten niin perusteellisesti, että sieltä noustessa ainoat tunteet ovat inho ja viha ja epämääräinen halu paeta.

Kun tämä ei ole hyvänmielen musiikkia eikä pahasta mielestä vapauttavaa katarttista musiikkia – eikä visionääristä trippailua eikä mietteliästä, avaria aloja avaavaa pohdintaa – niin mikä sen tarkoitus on? Mikä se voisi olla?

Niin Uusivirta kuin Putrokin ovat lukuisia kertoja urallaan kyenneet joko kukistamaan maneerinsa tai tekemään niistä huolimatta loistavia, aikaa kestäviä biisejä. Varmasti he tulevat pystymään siihen jatkossakin. Tämä ei ole mikään lopputuomio, vaan subjektiivinen näkemys, että juuri nyt ei mene kovin hyvin. 

Olavi Uusivirta: Kauneus sekoittaa mun pään

http://www.youtube.com/watch?v=CyhQAOGXttg 

Samuli Putro: Kuka tahansa kelpaa

http://www.youtube.com/watch?v=jbnQASBi0Bw 

Laulujen luurangot ja viattomuuden rauniot: Pietari ja Yona iskelmän ihmemaassa

Iskelmän uudesta noususta on puhuttu pop-piireissä niin tiheään toistuvina aaltoina, että koko fraasi on menettänyt merkityksensä. Voidaan todeta, ettei iskelmä koskaan mihinkään mennytkään. Sen “paluu” alkoi suunnilleen samalla sekunnilla, kun kaiken tieltään pyyhkäissyt punk oli lopullisesti laantunut uudeksi aalloksi ja sitten suomirockiksi. Se-yhtye levytti tulkintoja italokäännösklassikoista, Ismo Alangolla oli ensimmäinen iskelmäprojektinsa jo Hassisen Koneen ja Sielun Veljien välissä.

Näissä oli tosin kyse iskelmäsävellysten kääntämisestä rockin muotokielelle tai ainakin jonkinlaiseen rock-mielentilaan. Sen sijaan Tuomari Nurmion vuoden 1986 hittilevy Käytettyä rakkautta aloitti jotain aivan muuta: viitekehyksenä yhä elinvoimaisen iskelmän larppaamisen. Tehdään omia biisejä, mutta todellisen tai oletetun iskelmäkaavan mukaan, todellisia tai oletettuja iskelmäkliseitä sanoissa hyödyntäen. Pilke on silmäkulmassa korkeintaan sen verran, että homma menee riittävän suurelle yleisölle todesta.

Tällä en tarkoita, että Nurmio olisi kusettanut huoltoasemien miehiä ostamaan paluulevyään kultamyyntiin asti. Häntä iskelmän olemus vaikuttaa mietityttäneen vuosien varrella aidosti ja usein. Vain pari vuotta iskelmähittilevyn jälkeen ilmestynyt “Siihen loppui satumaa” on varmasti paras koskaan tehty biisi, joka kertoo vanhasta iskelmämaailmasta ulkopuolelta katsottuna. Mutta nimenomaan vanhasta iskelmämaailmasta.

Jos Käytettyä rakkautta edustikin varsin autenttista oman aikansa pajatso- ja huoltoasemakahvimusaa, myöhemmin Nurmiota on kiinnostanut iskelmä siinä nykyään anakronistisessa mielessä, jossa sillä tarkoitetaan Virran Olaa ja muita satumaan sankareita.

Sama fokushan useimmilla iskelmään hurahtaneilla suomalaisrokkareilla on sittemmin aina ollut, ja juuri tämän takia kyse on larppaamisesta, menneen maailman eskapistisesta jäljittelystä. Samaan aikaan todellinen, reaaliaikainen iskelmä on pyörittänyt muovista koneistoaan Korisevasta Teräsniskaan. Sen rattaisiin Virran Olan legenda tai Tangomarkkinoilla versioidut ikivihreät ovat kelvanneet laulujen aiheiksi, jonkinlaisiksi hihamerkeiksi, mutta tosipaikan tullen oikea iskelmä ei ole koskaan yrittänyt kuulostaa Oikealta Iskelmältä sanan vanhassa merkityksessä. Niinhän hampurilaistakin ajateltaessa ajatellaan ensimmäisenä McDonald'sin tuotetta, vaikkei sillä ole juurikaan tekemistä Oikean Hampurilaisen kanssa.

Viimeisin “iskelmän nousu” liittyy pitkälti siihen, että ikuisuusaiheeseen ovat hurahtaneet hiphopin ja muun rytmimusiikin parista tulevat tekijät. Tämän voisi ehkä kuitata toteamalla olkiaan kohauttaen, että näköjään iskelmän vetovoima on niin kestävää laatua, ettei kukaan taustastaan tai taiteilijanlaadustaan riippumatta ole tässä maassa sille immuuni. Kiinnostavampaa saattaisi olla pohtia, tekeekö hiphopin luonne modernina, vahvasti lokalisoitumiseen taipuvaisena kansankulttuurina siitä erityisen samankaltaista musiikkia kuin iskelmä, joka on supisuomalainen, miljoonan ulkomaisen vaikutteen sulatusuuni. Taivun lähemmäs jälkimmäistä selitysmallia.

Tänä kevättalvena käsillä on kaksi varsin erilaista uutuuslevyä, joilla väljästi ottaen “rytmimusiikkiin” assosioituvat artistit seikkailevat iskelmällisen ilmaisun parissa. Siinä missä Yonan tangoprinsessaseikkailun jälkeen levyttämä Tango á la Yona on ihan rehellisesti ja tarkoituksella tangon larppaamista, on Pietari Kiviharjun johtaman Pietarin Spektaakkelin Rakkauteen kompaktin trion soittamaa yleisjuurimusiikkia, jossa iskelmää on lähinnä tekstien romanttisessa kuvastossa ja siinä taiteilijapersoonassa, jota ne välittävät.

Yonan tapauksessa veikkaan kiinnostuksen iskelmään liittyvän lähinnä hänen häpeämättömän romanttiseen maailmankuvaansa. Yona asuttaa omaa särkyneiden sydänten ja kohtalokkaiden hetkien fantasiamaailmaansa, ja miksei siellä voisi soida taustalla pakahduttava tango. Tangohan on meemi, ja Yona on hyvä takertumaan meemeihin. Varsinaisilla levyillään hän on tosin keittänyt niistä niin villinvärikkään sekasotkun, ettei se ole suostunut asettumaan mihinkään viitekehyksiin. Yonan omissa lauluissahan on saimaharmajamaisten sanankäänteiden ohella viehättävää kielellistä kompastelua, kiljutonkkaa ja Merihakaa. Tähän rönsyilyyn niiden vetovoima perustuukin. Kaikki kolme aiempaa levyä lukeutuvat kirjoissani 2010-luvun parhaisiin kotimaisiin albumeihin.

Tangolevy on vaikeampi pala. Jos Tangomarkkinoilla Yona oli predestinoitu ulkopuolisen outolinnun rooliin, niin tämä kunnianhimoisesti ja omin ehdoin toteutettu albumillinen lähinnä klassisia, vähän vähemmän tunnettuja tangoja tuntuu edelleen yritykseltä ahtautua muottiin. Yona kantaa kyllä pakkopaitansa ylväästi: hän tulkitsee kappaleet samaan aikaan herkästi ja teatraalisesti ja onnistuu kuulostamaan yllättävänkin vilpittömältä, ehkä siksi, että tuntuu olevan kroonisen kykenemätön epärehellisyyteen. Sovittajat tekevät muotopuhdasta jälkeä, ja heillä on käytettävissään pelimerkit, jollaisilla ei yhdelläkään perinteisen tangokuningattaren levyllä enää vuosikymmeniin ole pelattu. Kappaleet eivät ole liian tuttuja, pois lukien ehkä “Sulle silmäni annan”, joka on vähän pilattu jo sen nimen innoittamien huonojen sketsienkin myötä. Useimmat niistä ovat eurooppalaisperäistä käännösmateriaalia ja siten astetta hienostuneempia ja Yonalle sopivampia kuin “Kohtalon tango” -tyyliset tamppaukset.

Mukana on kaksi ei-ikivihreää biisiä, joista “Syyssävelmä” kuultiin eri versiona Yonan Pilvet liikkuu, minä en -debyytillä. Uusi tulkinta jää loistavaan alkuperäiseen verrattuna vähän pintakiiltoiseksi. Aivan uuden “Tulppaanisi”-kappaleen taas on säveltänyt Kerkko Koskinen, eikä olekaan yllättävää, että se on levyn dramaattisinta ja “syntisintä” antia. Yonan teksti käy samaa huikean ja naurettavan rajapintaa kuin usein aiemminkin kuvatessaan viattomuutensa menettäneen ja sitten seksuaaliseen ikävään (suomeksi panetukseen) riutumaan jätetyn naisen tuntoja. Loistava laulu.

Koskisella on sovittajana näppinsä pelissä myös levyn päättävällä tulkinnalla sodanaikaisesta venäläislaulusta “Tumma on yö”, joka kouraisee klassikkotulkinnoista lujimmin. Itse kappale – ikävän ja kuolemankauhun huuto ihmiskunnan historian synkimmiltä tantereilta – jättää vääjäämättä varjoonsa sitä edeltäneet ulkokohtaisemmat lemmenkaihot. Versio on mahtava, kaiketi paras suomeksi kuulemani. Tällaiseenkin tarinaan Yona pystyy siis eläytymään.

Levyssä ei missään nimessä ole mitään vikaa, mutta mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta sillä ei ehkä ole muuta tarkoitustakaan kuin todistaa, että tällaistakin osataan. Voittaa se sentään vaivatta Nurmion taannoisen puolivillaisen Tangomanifestin, joka ei onnistunut todistamaan yhtään mitään. Jos suomalaisella tangolla joku tulevaisuus olisi, voisin kuvitella sen olevan tällaisissa isoissa, pieteetillä toteutetuissa orkesterilevyissä, mutta tuskin niitäkään kannattaa kovin montaa tehdä.

Pietarin Spektaakkelin Rakkauteen-levyn sisäkanteen kirjattu saate “Omistettu kaikille, jotka rakastavat. Tai ovat rakastaneet.” voisi yhtä hyvin löytyä jonkin Yona-äänitteen kansivihosta, mutta tässä on kyse aivan erilaisesta ja huomattavasti maanläheisemmästä rakkaudesta. Pietari Kiviharju on koreilemattomalla äänellä rosoisia laulelmia esittävä moderni kulkuripoika, joka kyllä tykkää tytöistä, mutta ei kovin kohtalokkaasti. Siinä missä Yona paisuttelee maailmaansa tolkienmaisiin mittoihin, Kiviharjun laulut tuntuvat sijoittuvan jonkinlaiseen rakkauden ja kulkurielämän liikennepuistoon tai hyvin pienen ja niukkaresurssisen teatterin lavalle. Hän ilmaisee asiansa äärimmilleen pelkistetyillä lauseilla, esittää sitten populaarikulttuurisen kliseen tai kertoo kouriintuntuvamman arkihavainnon. Oikeastaan kyse on laulelmien luurangoista, mikä kärjistyy levyn käynnistävällä maailman lyhyimmällä bluesilla “Kun luokses tuun”.

Näiden laulujen ytimessä tuntuu olevan niin vähän, että parilla ensikuulemalla niistä on vaikea saada otetta. Pietarin salainen ase on kuitenkin Spektaakkeli – hän itse kitarassa, Tyko Haapala rummuissa ja Mitja Tuurala bassossa, ajoittaisilla vierailevilla muusikoilla täydennettynä – joka on aivan järkyttävän ytimekäs ja svengaava kokoonpano. Se taipuu tarvittaessa iskelmälliseen dubiin tai saa huvittavan klip-klop -kompinkin kuulostamaan täydelliseltä.

Lopulta juuri yhtyeensä voimin Pietari laukkaa kuin laukkaakin kauas liikennepuiston suppeiden ympyröiden ulkopuolelle, ehkä jonnekin Lucky Luke -sarjakuvien tietämille tai kosmiselle viitostielle. Näin musiikki tekee pienistä sanoista kokoaan suurempia, ja sitä muistaa taas, ettei Jolly Jumpersin jätkienkään tarvinnut edes osata kunnolla englantia tehdäkseen visionäärisiä levyjä englanniksi.

Jos siis Yonan levy on ainutlaatuisen hyvin toteutettua iskelmälarppausta, on Pietarin Spektaakkeli löytänyt vaihteeksi uuden kulman lajityyppiin – ehkä ensimmäisen kokonaan uuden sen jälkeen, kun kokoonpanon levy-yhtiöpomo Asa alkoi flirttailla ikuisuusasioiden kanssa. 

Yona: En enää vaieta mä voi

http://www.youtube.com/watch?v=CoRj8nz7cx4 

Pietarin Spektaakkeli: Tyttö lähtee tanssimaan

http://www.youtube.com/watch?v=m07SN0dU1eU 

Omat latteat asiat: Iisa ja sohvannurkkaan käpertymisen taito

Taidettahan tehdään aina omasta elämänpiiristä käsin ja omien kokemusten pohjalta. Se on väistämätön rajoite, ja kuten väistämättömät rajoitukset aina, se pitäisi yrittää kääntää vahvuudeksi. Muuten päätyy liikkumaan samalla mukavuusalueella ilmeisimmän yleisönsä kanssa. Kun taiteen varsinainen merkitys tuntuu ainakin minulle olevan uusiin paikkoihin johdattamisessa, odottamattomien näkökulmien tarjoamisessa ja kaikenlaisessa yllättävyydessä, en oikein osaa pitää mukavuusaluetaidetta taiteena lainkaan.

Musiikki voi olla kuulijalleen seinätapettia, mutta ongelmallisessa tilanteessa ollaan, ellei tekijä itsekään osaa kuin tapetoida. Halusta se tuskin on Iisankaan kohdalla kiinni, uskon hänen itseilmaisunsa vilpittömyyteen. Ei tällaista tapettia tekemällä, Suomessa ja suomeksi, juuri rahaakaan tienata.

Salamaisema-blogissa käsitellään kiinnostavaa kotimaista musiikkia. Miksi Iisan soololevy sitten ansaitsee tämän merkinnän? No, joskaan se ei ole kiinnostavaa musiikkia, se on kuitenkin kiinnostavaa oirehdintaa eräistä puolivaihtoehtoista popmusiikkia huomattavasti tärkeämmistä kehityskuluista. Nyt olen tarkoituksella epäoikeudenmukainen varmasti ihan mukavaa artistia kohtaan: kuulen tällä levyllä sen Suomen äänen, joka tarkoittaa hyvää omasta pikkuporvarillisesta sohvannurkastaan käsin ja luulee kaupunkipyörien puutteen olevan merkittävä ongelma ja laadukkaiden brunssien ilmaantumisen ilahduttavin esimerkki aikojen muuttumisesta.

Tuo tuossa oli kärjistys. Jokainen tämän lukija elää määritelmän mukaan keskiluokkaista elämää, niin kirjoittajakin. Olisi teennäistä teeskennellä muuta. Rehellisyyskin on mielivaltainen käsite, ja saattaa olla rehellisyyttä kirjoittaa lauluja sieltä omasta sohvannurkastaan, ellei muuta voi eikä halua.

Sitten ei vain kannata ihmetellä, elleivät ne kiinnosta ketään oikeasti.

Tämä sama ongelma on tavallaan vaivannut Reginankin levytettyä tuotantoa. Reginan musiikin hallitseva moodihan on ollut laimea abstraktius ja höyhenenkeveys, joka tekee mahdottomaksi ajatella erobiisejäkään muuna kuin kertomuksina design-huonekalujen jakamisesta. Juuri konkretian puute on kuitenkin tehnyt yhtyeen tarttuvimmista biiseistä suht sulavaa kuunneltavaa: harvoin on suomeksi laulettu mitään, missä sanottuihin asioihin olisi yhtä helppo olla kiinnittämättä huomiota.

Sen sijaan tällä soolollaan Iisa oikein omistautuu kuvaamaan konkreettisesti elämää, joka vaikuttaa, lähinnä lauluntekijän perimmäisen keskinkertaisuuden ansiosta, osapuilleen niin vähäveriseltä, banaalilta ja parkettivahalta haisevalta kuin kenenkään elämän voi kuvitella olevan.

Iisa on muutettavat muuttaen Samuli Putro. Hänkin omistautuu latteille arkihavainnoille, joiden sanomisella ääneen ei tosiasiassa ole mitään kiinnostavuusarvoa. Putro laulaa siitä, miten mimmejä saa aina odottaa, kun ne shoppailevat matkan varrella ja juuttuvat äidin kanssa puhelimeen. Iisa laulaa siitä, miten perheellisenä naisena baarissa alkaa ahdistaa ja haluaa miehen ja penskan luo kotiin, vaikka ennen oli bilettäjätyyppiä.

Tärkein ero näiden kahden välillä on, että Putro kertoo enimmäkseen tarinoita kolmannessa persoonassa. Hän keksii hahmoja ja yrittää mennä sisään niiden maailmaan. Juuri tätä tehdessään Putro on sortunut melkoisiin latteuksiin (vaikka poikkeuksiakin on, tärkeimpänä “Eipä tiennyt tyttö”). Omakohtaisesti kirjoittaessaan Putro on melkein aina parempi. Hänellä on ainakin se taito, että hän osaa ilmaista, miltä tuntuu.

Iisa vaikuttaa kirjoittavan pelkästään omista pienistä asioistaan. Ei häntä näytä edes kiinnostavan mikään muu. Ja kun kolmekymppisen ihmisen elämässä ei tietyllä, levyn tekemiseen normaalisti kuuluvalla periodilla yleensä ihan kovin suuria edestakaisia käänteitä tapahdu, kertovat Iisan biisit oikeastaan kaikki aika samoista asioista. “Kirje”-avausraidalla kertoja haikailee mennyttä ihastusta, joka palaa mieleen nyt, kun “kaikilla on lapsia”. “Perjantai”-biisissä hekumoidaan kotona vietetyn viikonlopun ihanuudella. “Sulkekaa baarit” -biisissä kotiäiti pääsee radalle eikä osaa olla siellä. “S€ pyörittää” yrittää poiketa kaavasta: Iisa ahdistuu siitä, miten haluaisi asioita ja on riittävän varakas niitä joskus saadakseen, mutta ei kuitenkaan niin varakas, ettei rahaa tarvitsisi ajatella.

Traaginen ongelma. Voin vain kuvitella Iisan poistumassa Galleria Keitaan brunssilta tätä elämän painolastia miettien.

Tämä isompia asiakokonaisuuksia hamuava teksti tiivistää lopulta Iisan vastenmielisyyden parhaiten. Kyseessä on teemalevy lämpimän viltin alle kääriytymisestä ja pahan maailman unohtamisesta.

Lukemattomat erilaiset taiteen moodit voivat ruokkia mestariteosten syntymistä, mutta banaali eskapismi on sellainen nurkkaus, josta en muista näitä koskaan ilmaantuneen.

http://www.youtube.com/watch?v=JmLkQp9qJVA

http://open.spotify.com/album/27Bc2akuOwbCEVgyg8h4zH