Jos kaipaa havaintoesimerkkiä siitä, miten outoa aikaa 70-luvun puoliväli (kuten tietysti kaikki muutkin populaarikulttuurin aikakaudet omalla tavallaan) oli, voi pysähtyä sen tiedon äärelle, että tätä Hullujussi-yhtyeen livenä äänitettyä esikoisalbumia on myyty yli 80 000 kappaletta, ylivoimainen valtaosa niistä kaiketi varsin pian levyn julkaisun jälkeen. Levy vietti listalla 38 viikkoa, niistä kaksi ykkösenä. Siltä löytyy myös eräs vuoden -74 isoimmista hiteistä ja bändin tunnetuin biisi Friduna skikuna. Vielä samana vuonna julkaistu kakkosalbumi Bulvania on myynyt lähes platinaa, sen jälkeen yhtyeen konsepti alkoi ilmeisesti levitä käsiin ja suosio romahti.
Myöhempinä vuosikymmeninä Hullujussia on yritetty silloin tällöin lämmitellä uudelleen, nostalgianimenä se on kohtalaisen tunnettu ja Friduna skikunaa on kierrätetty erilaisilla suomirock-koosteilla, mutta bändin listaura jäi hyvin lyhyeksi, eikä sitä varsinaisena klassikkona voi pitää. Sen suosio oli täysin sidoksissa toisaalta tiettyyn ajanhetkeen, toisaalta ilmeisesti yhtyeen liveshowhun. Näistä tekijöistä irrotettuna kenenkään on vaikea kuvitella enää kuuntelevan Hullujussia muuten kuin ihan henkilökohtaisen nostalgian verukkeella. Tämä on supermenestykseksi varsin outo levy, mutta ei mitenkään mielenkiintoisella tavalla.
Lyhyesti sanottuna yhtye soittaa baaribändimäisellä tavalla päteviä tulkintoja lähinnä boogie-woogien ja varhaisen rokkenrollin klassikoista. Laulaja Eeki Mantere (eli roolihahmo "Viktor Kalborrek") esiintyy sillä tavalla teatraalisesti, että voi kuvitella hänen tehneen ja ilmehtineen kaikenlaista lavalla, mutta sitähän ei levyä kuuntelemalla näe. Oikeastaan tässä on varsinaisia huumorielementtejä vähemmän kuin olisin luullut. Kyse ei ole suomalaisesta junttikomediasta, vaan ilmeisesti on ammennettu amerikkalaisesta show-traditiosta - Wikipedia mainitsee esikuvaksi Louis Priman, jonka toimialaa oli sellainen svengaava, "uskallettu" yökerhoviihde. On tietysti ihan positiivista, ettei tarvitse kuunnella mitään puujalkavitsejä tai varhaisempaa versiota Turo's Hevi Geestä, mutta eipä tässä toisaalta mitään kovin kiinnostavaa ole, ja olisikin aika outoa, jos joukko 70-luvun suomalaismuusikoita olisi pystynyt tässä viitekehyksessä mitään kiinnostavaa tekemään.
Yhtyeen versiota jostain That's All Right Mamasta vaivaa odotuksenmukainen jäykkäotteisuus, ja olisi todella hämmentävä ajatus haluta kuulla mieluummin tämä tulkinta kuin vaikka Elviksen. Sama koskee muitakin covereita siltä osin kuin ne ovat itselleni tutuista biiseistä. No, saahan tässä sentään bonuksena Mantereen huudahduksen "Kollaa kestää!" ennen nopeutettua loppurevittelyä. Semmoista.
Itse Friduna skikuna on kai yleensä tulkittu Hurriganes-parodiaksi, eli siis soitetaan rokkenrollia ja lauletaan sianenglantia päälle. Oivallus on varmaankin ollut Hurriganesin valtavan läpimurron aikoihin nasevampi kuin nykyään. Toisaalta ehkä silloinkin joku on huomioinut, että Hurriganesin parodioiminen, ainakin juuri tällä tavalla, on hieman turhaa. Hurriganes sisältää itse oman parodiansa, ja Remun lingvistiset edesottamukset ovat tällaisen lähestymistavan ulottumattomissa.
Lyhyt levy "huipentuu" pitkään medleyhin (tai sellaiseksi merkittyyn), jossa vedetään lisää tunnettuja biisejä, mutta nyt vähän erilaisesta lähdeaineistosta ja ilmeisemmin humoristisesti. Frederikin Harva meistä on rautaa -teoksen läpijollotus menee jo ihan selkeästi vittuiluksi, ja senhän alkuperäinen on toki ansainnut, mutta vielä vaikeampi tätä versiota on kuunnella. Hieman samanlaisen lähestymistavan Hullujussi ottaa Beatlesin kaiketi jo vuonna 1974 puhki kulutettuun Yesterdayhin, Mantere muuttaa säkeistöt pateettiseksi puhunnaksi ja alkaa lopulta jo mallintaa nyyhkettä mikrofonin äärellä, kunnes seuraa sotilasmarssiväliosa ja (pseudo)saksankielisiä natsihenkisiä komentoja heil hitleriä myöten. Ehkä tässä dekonstruktiossa jokin pointti on, mutta en jaksa miettiä asiaa enempää.
Lopuksi Viktor Kalborrek -hahmo kai vasta lopulta ottaa kunnolla vallan, ja sössöttää muka ulkomaanaksenttisella suomella Melodie d'Amour- eli Sävel rakkauden -kappaleen ruotsinlaivaurun säestyksellä. Ei naurata, ja eikös tämä "gigololaulaja Etelä-Euroopasta" -hahmo ollut aika väsynyt läppä jo vuonna 1974?
Vaikeapa tästä on mitään positiivista sanoa. Varmasti Hullujussi on ollut äänilevynä koko lailla turha jo aikanaan, vaikka bändin livetouhuissa jonkinlaisen viihdyttämispointin olisi nähnytkin. Aika ei kohtele tällaisia kauniisti, niistä tulee vain kulttuurihistorian jätettä, jolla on tietysti joskus yllättävänkin suuri dokumenttiarvo. Tässä tapauksessa en tiedä, onko sitäkään.
34/100
Harva meistä on rautaa televisioesityksenä . Tämä on siis eri versio kuin levyllä, ja toimii kieltämättä visuaalisen aspektin kanssa paremmin. Eli on siis jopa hieman hauska.
Albumi Spotifyssa
maanantai 30. lokakuuta 2017
lauantai 21. lokakuuta 2017
Alamaisema: Hortto Kaalo: Hortto Kaalo (1971)
1970-luvun alussa Suomessa vasta alettiin ostaa isompia määriä albumeita, ja samaan aikaan osuu erikoinen slaavilais-mustalais-eksoottinen mikrotrendi, joka käsitti oikeastaan vain kaksi artistia: "kasakka" Viktor Klimenkon ja romanimusiikin legendaarisen popularisoijan, Hortto Kaalon. Historiallis-etnografisesti heidän niputtamisensa yhteen voisi herättää aika paljon vastalauseita, mutta ilmiöillä on varmasti yhteisiä taustatekijöitä. Ja yhteisiä ilmenemismuotoja - vaikka liikuttiin hyvin väljästi määritellen iskelmägenressä, ei suosio perustunut hitteihin.
Hortto Kaalolla sellaisia oli vain yksi pieni, läpimurtolaulu Miksi ovet ei aukene meille, joka käsittääkseni sai huomiota televisiossa, ainakin osittain "poleemiseksi" koetun luonteensa takia. Muistelen lukeneeni, että yhtye perustettiin nopealla aikataululla, kun johonkin Ylen ohjelmaan piti saada esiteltäväksi romanimusiikkia. Syntyi tuo kappale, joka on pääosin laulettu romanikielellä, mutta jonka suomenkielinen kertosäe esittää sen verran perustavanlaatuisen kysymyksen, että se on valitettavan ajankohtainen edelleen. Se jäi tietysti ihmisten mieleen.
Sitä ei kuitenkaan löydy Hortto Kaalon esikoisalbumilta, joka oli ilman ainoatakaan hittiä hämmästyttävä menestys, vietti 77 viikkoa albumilistalla ja myi kultaa aikana, jolloin tämä oli vielä harvinaista. Levy koostuu trad-sävelmistä, lähinnä kai mustalaislauluista, joista osa on yhtyeen Marko Putkosen suomeksi kääntämiä, osa lauletaan romanikielellä. Sovitukset ja esitystapa tuntuvat amatöörin korvaan autenttisilta, ehkä tässä on joissakin kappaleissa pieni aavistus sellaista "esittelemme mustalaismusiikkia" -henkeä, sellaista tiettyä sisäsiistiyttä, mutta aikaan, oloihin ja levy-yhtiö Scandian ominaislaatuun nähden varsin vähän kuitenkin.
Nimittäin mustalaisromantiikkahan on vahva perinnesäie ihan valkolaistenkin esittämässä suomalaisessa iskelmässä, ja toisaalta romanit kytkeytyvät supisuomalaisen iskelmän perinteeseen niin kovina tangofaneina kuin myöhempinä aikoina laulajinakin. Tässä olisi siis kaikki ainekset sellaiseen fuusioon, jossa alkuperäinen aines olisi jo liedontunut lähes tunnistamattomiin. Silloin lopputuloksena olisi uusia Mustalaisviuluja (upea biisi, ei siinä mitään), joissa "mustalaisuus" toimii vain iskusanana ja sopivan romantillisen mielentilan laukaisijana, mutta musiikki on vain paatoksellista iskelmää. Sitä Hortto Kaalo ei siis millään muotoa ole, vaikka toki tämäkin musiikki on paatoksellista, ja toki siitä on löydettävissä yhteyksiä siihen suureen slaavilais-ugrilaiseen kulttuurielämykseen, jonka suomalaisittain merkittävä osa vanha iskelmä on.
Varsinaisella iskelmälevyllä ei tietenkään laulettaisi romanikielellä, jota valtaosa oletetusta yleisöstä ei osaa sanaakaan, mutta varsinaisen iskelmälevyn biisejä ei myöskään sovitettaisi tällaisiksi hitaasta nopeaan ja taas hitaaseen eteneviksi minidraamoiksi, jotka tuntuvat sisältävän monenlaisia tunnetiloja kolmessa minuutissa, olevan eräänlaisia pienoiskuvia ihmisen tunneskaalasta. (Tämä huomio ei ole omani, vaan Jaakko Laitinen määritteli mustalaismusiikin viehätyksen suunnilleen samoin Rumbassa 1/14 julkaistussa haastattelussani.) Varsinainen iskelmä on - ja tämä on ihan oma näkemykseni - nimenomaan yhden tunnetilan tai koetun hetken tai elämännäkemyksen mehustelemista tappiin asti siinä kolmessa minuutissa. Siksi se on aika yksitotista, ja toisaalta siinä on sen dramaattinen voima. Tämä tässä taas on levottomampaa musiikkia. Helppo klisee olisi siis sanoa: kulkijakansan musiikkia. Ja näissä lauluissa toki puhutaan kulkijoista paljon, ei kuitenkaan iskelmän yksinäisistä kulkureista, vaan liikkuvista yhteisöistä. Se on erään kansan identiteetinmäärittelyä, mutta myös historiallisesti totta ja varmaankin läheisemmässä totuudellisuussuhteessa romanien kulttuurihistoriaan kuin suuri osa suomalaisesta iskelmästä suomalaisten. Ja tämän taas voi otaksua johtuvan siitä, ettei tämänkaltainen romanimusiikki käynyt viihdeteollisuuden mankelin läpi - näin helppotajuisesti presentoitunakin se on edelleen kansanmusiikkia, ei iskelmää. Tai ainakin tulkintaa kansanmusiikkikappaleista, miten asian haluaakaan määritellä.
Tuo äskeinen pitkä kappale varmaankin paljastaa, miten vaikeilla vesillä sitä seilaa yrittäessään kirjoittaa itselle vieraasta kulttuuriperinnöstä ja sen levytetystä tulkinnasta, joka nousi valtavaan suosioon aikana, jota en itse ole kokenut. Tuon suosion voi kuitenkin otaksua kummunneen kahdesta seikasta: mustalaiskliseet ja myös jonkin verran heidän musiikkinsa vaikutteita olivat jo iskelmästä tuttuja, toisaalta tässä on monia tekijöitä - vähemmistöaspekti, musiikillinen rempseys 70-luvun alussa jo hyvin siloiseksi muuttuneeseen hitti-iskelmään verrattuna, ehkä, jos oikein kaukaa haluaa hakea, jopa biisirakenteiden tietyt hatarat yhteydet johonkin osaan ajan progressiivisesta rockista - jotka ovat voineet tuoda Hortto Kaalolle juuri tähän maailmanaikaan sellaista yleisöä, joka ei olisi missään nimessä kuunnellut Tapani Kansaa. Menestys nimenomaan albumilistalla kertoo tästä. Tietääkseni Hortto Kaalo oli myös ahkera, kova ja suosittu livebändi, mikä oli noina aikoina menestyksen kannalta paljon tärkeämpää kuin nykyään.
Levyltä kuunneltunakin tämä on hyvin eloisaa ja läsnäolevaa musiikkia. Putkonen on todella vahva lead-laulaja, ja hänhän loi myöhemmin uraa oopperalaulajana. Hänen kykynsä pitää draamaa yllä ja saada kuulija uskomaan laulamaansa - parhaimmillaan ehkä Tulin joukkoon omien -biisissä - on kärkipäätä suomalaisessa populaarimusiikissa. Mutta Hortto Kaalo on mahdollisimman kaukana vahvan laulajan ja tasokkaan taustabändin muodostamasta iskelmärepresentaatiosta, sanokaamme vaikka Topista & Agentsista. Tässä on koko ajan läsnä kollektiivi, joka laulaa ja soittaa yhdessä, vaihtelee rooleja ja elää toistensa ja musiikin mukana. Liikkuvaa musiikkia, kuten sanottua.
Mielenkiintoisia kappaleita ovat Kuule sinä impi ja Saksilla näillä rillareilla, jotka edustavat pohjalaista kansanlauluperinnettä. Suomalaisessa folk-perinteessä juuri pohojalaanen uhon ja ahdistuksen dikotomialle rakentuva laulutyyppi tuntuisi lähimmältä sukulaiselta Hortto Kaalon kanavoimalle traditiolle, ja vaikka tietysti pohjalainen laulanta on yksitotista paatosta sekin, todistaa Hortto Kaalo, että juuri tästä kohtaa tämän aidan yli voi kavuta jotenkin erityisen helposti.
Sopii tietysti ottaa huomioon, että tietysti tämä levy on nuorten muusikoiden vuonna 1971 jo melko modernissa Suomessa esittämää musiikkia, ei mikään kenttä-äänite. Se on tulkittava populaarimusiikkilevyksi. Sitä pitäisi ehkä verrata vaikkapa Fairpot Conventionin ja kumppaneiden samanaikaisiin tulkintoihin vanhasta brittitraditiosta.
Ja se on kestänyt aikaa huomattavan hyvin. Sen perimmäistä viehätystä demonstroivat sittenkin parhaiten romaninkieliset biisit: kun sanoja ei ymmärrä, on musiikin varassa, ja joka ikinen kerta siinä vaiheessa, kun bändi nostaa tempoa askel kerrallaan ja lead-laulu käy vapaata dialogia taustalaulajien kanssa, nousee omakin tunnelma kattoa kohti.
84/100
Muistoissani kuljen tietä mustalaisen Youtubessa
Albumi Spotifyssa
Hortto Kaalolla sellaisia oli vain yksi pieni, läpimurtolaulu Miksi ovet ei aukene meille, joka käsittääkseni sai huomiota televisiossa, ainakin osittain "poleemiseksi" koetun luonteensa takia. Muistelen lukeneeni, että yhtye perustettiin nopealla aikataululla, kun johonkin Ylen ohjelmaan piti saada esiteltäväksi romanimusiikkia. Syntyi tuo kappale, joka on pääosin laulettu romanikielellä, mutta jonka suomenkielinen kertosäe esittää sen verran perustavanlaatuisen kysymyksen, että se on valitettavan ajankohtainen edelleen. Se jäi tietysti ihmisten mieleen.
Sitä ei kuitenkaan löydy Hortto Kaalon esikoisalbumilta, joka oli ilman ainoatakaan hittiä hämmästyttävä menestys, vietti 77 viikkoa albumilistalla ja myi kultaa aikana, jolloin tämä oli vielä harvinaista. Levy koostuu trad-sävelmistä, lähinnä kai mustalaislauluista, joista osa on yhtyeen Marko Putkosen suomeksi kääntämiä, osa lauletaan romanikielellä. Sovitukset ja esitystapa tuntuvat amatöörin korvaan autenttisilta, ehkä tässä on joissakin kappaleissa pieni aavistus sellaista "esittelemme mustalaismusiikkia" -henkeä, sellaista tiettyä sisäsiistiyttä, mutta aikaan, oloihin ja levy-yhtiö Scandian ominaislaatuun nähden varsin vähän kuitenkin.
Nimittäin mustalaisromantiikkahan on vahva perinnesäie ihan valkolaistenkin esittämässä suomalaisessa iskelmässä, ja toisaalta romanit kytkeytyvät supisuomalaisen iskelmän perinteeseen niin kovina tangofaneina kuin myöhempinä aikoina laulajinakin. Tässä olisi siis kaikki ainekset sellaiseen fuusioon, jossa alkuperäinen aines olisi jo liedontunut lähes tunnistamattomiin. Silloin lopputuloksena olisi uusia Mustalaisviuluja (upea biisi, ei siinä mitään), joissa "mustalaisuus" toimii vain iskusanana ja sopivan romantillisen mielentilan laukaisijana, mutta musiikki on vain paatoksellista iskelmää. Sitä Hortto Kaalo ei siis millään muotoa ole, vaikka toki tämäkin musiikki on paatoksellista, ja toki siitä on löydettävissä yhteyksiä siihen suureen slaavilais-ugrilaiseen kulttuurielämykseen, jonka suomalaisittain merkittävä osa vanha iskelmä on.
Varsinaisella iskelmälevyllä ei tietenkään laulettaisi romanikielellä, jota valtaosa oletetusta yleisöstä ei osaa sanaakaan, mutta varsinaisen iskelmälevyn biisejä ei myöskään sovitettaisi tällaisiksi hitaasta nopeaan ja taas hitaaseen eteneviksi minidraamoiksi, jotka tuntuvat sisältävän monenlaisia tunnetiloja kolmessa minuutissa, olevan eräänlaisia pienoiskuvia ihmisen tunneskaalasta. (Tämä huomio ei ole omani, vaan Jaakko Laitinen määritteli mustalaismusiikin viehätyksen suunnilleen samoin Rumbassa 1/14 julkaistussa haastattelussani.) Varsinainen iskelmä on - ja tämä on ihan oma näkemykseni - nimenomaan yhden tunnetilan tai koetun hetken tai elämännäkemyksen mehustelemista tappiin asti siinä kolmessa minuutissa. Siksi se on aika yksitotista, ja toisaalta siinä on sen dramaattinen voima. Tämä tässä taas on levottomampaa musiikkia. Helppo klisee olisi siis sanoa: kulkijakansan musiikkia. Ja näissä lauluissa toki puhutaan kulkijoista paljon, ei kuitenkaan iskelmän yksinäisistä kulkureista, vaan liikkuvista yhteisöistä. Se on erään kansan identiteetinmäärittelyä, mutta myös historiallisesti totta ja varmaankin läheisemmässä totuudellisuussuhteessa romanien kulttuurihistoriaan kuin suuri osa suomalaisesta iskelmästä suomalaisten. Ja tämän taas voi otaksua johtuvan siitä, ettei tämänkaltainen romanimusiikki käynyt viihdeteollisuuden mankelin läpi - näin helppotajuisesti presentoitunakin se on edelleen kansanmusiikkia, ei iskelmää. Tai ainakin tulkintaa kansanmusiikkikappaleista, miten asian haluaakaan määritellä.
Tuo äskeinen pitkä kappale varmaankin paljastaa, miten vaikeilla vesillä sitä seilaa yrittäessään kirjoittaa itselle vieraasta kulttuuriperinnöstä ja sen levytetystä tulkinnasta, joka nousi valtavaan suosioon aikana, jota en itse ole kokenut. Tuon suosion voi kuitenkin otaksua kummunneen kahdesta seikasta: mustalaiskliseet ja myös jonkin verran heidän musiikkinsa vaikutteita olivat jo iskelmästä tuttuja, toisaalta tässä on monia tekijöitä - vähemmistöaspekti, musiikillinen rempseys 70-luvun alussa jo hyvin siloiseksi muuttuneeseen hitti-iskelmään verrattuna, ehkä, jos oikein kaukaa haluaa hakea, jopa biisirakenteiden tietyt hatarat yhteydet johonkin osaan ajan progressiivisesta rockista - jotka ovat voineet tuoda Hortto Kaalolle juuri tähän maailmanaikaan sellaista yleisöä, joka ei olisi missään nimessä kuunnellut Tapani Kansaa. Menestys nimenomaan albumilistalla kertoo tästä. Tietääkseni Hortto Kaalo oli myös ahkera, kova ja suosittu livebändi, mikä oli noina aikoina menestyksen kannalta paljon tärkeämpää kuin nykyään.
Levyltä kuunneltunakin tämä on hyvin eloisaa ja läsnäolevaa musiikkia. Putkonen on todella vahva lead-laulaja, ja hänhän loi myöhemmin uraa oopperalaulajana. Hänen kykynsä pitää draamaa yllä ja saada kuulija uskomaan laulamaansa - parhaimmillaan ehkä Tulin joukkoon omien -biisissä - on kärkipäätä suomalaisessa populaarimusiikissa. Mutta Hortto Kaalo on mahdollisimman kaukana vahvan laulajan ja tasokkaan taustabändin muodostamasta iskelmärepresentaatiosta, sanokaamme vaikka Topista & Agentsista. Tässä on koko ajan läsnä kollektiivi, joka laulaa ja soittaa yhdessä, vaihtelee rooleja ja elää toistensa ja musiikin mukana. Liikkuvaa musiikkia, kuten sanottua.
Mielenkiintoisia kappaleita ovat Kuule sinä impi ja Saksilla näillä rillareilla, jotka edustavat pohjalaista kansanlauluperinnettä. Suomalaisessa folk-perinteessä juuri pohojalaanen uhon ja ahdistuksen dikotomialle rakentuva laulutyyppi tuntuisi lähimmältä sukulaiselta Hortto Kaalon kanavoimalle traditiolle, ja vaikka tietysti pohjalainen laulanta on yksitotista paatosta sekin, todistaa Hortto Kaalo, että juuri tästä kohtaa tämän aidan yli voi kavuta jotenkin erityisen helposti.
Sopii tietysti ottaa huomioon, että tietysti tämä levy on nuorten muusikoiden vuonna 1971 jo melko modernissa Suomessa esittämää musiikkia, ei mikään kenttä-äänite. Se on tulkittava populaarimusiikkilevyksi. Sitä pitäisi ehkä verrata vaikkapa Fairpot Conventionin ja kumppaneiden samanaikaisiin tulkintoihin vanhasta brittitraditiosta.
Ja se on kestänyt aikaa huomattavan hyvin. Sen perimmäistä viehätystä demonstroivat sittenkin parhaiten romaninkieliset biisit: kun sanoja ei ymmärrä, on musiikin varassa, ja joka ikinen kerta siinä vaiheessa, kun bändi nostaa tempoa askel kerrallaan ja lead-laulu käy vapaata dialogia taustalaulajien kanssa, nousee omakin tunnelma kattoa kohti.
84/100
Muistoissani kuljen tietä mustalaisen Youtubessa
Albumi Spotifyssa
torstai 19. lokakuuta 2017
Alamaisema: Heikki Hela: Kaikista kaikkein (1994)
Heikki Helan ensimmäinen soololevy Kaikista kaikkein ei ehkä ollut varsinainen supermenestys, mutta se ylsi kuitenkin listakolmoseksi, ja siltä löytyy kaksi tosi isoa radiohittiä, nimikappale ja vielä isompi Uneton yö. Levyn suosion kontrasti Helan myöhempään tuotantoon on sitä paitsi melkoinen: radiomenestystä hän saavutti vielä 2000-luvullakin, mutta yksikään myöhemmistä albumeista ei noussut listalle lainkaan. Tällä vuosikymmenellä niitä ei näy enää ilmestyneenkään.
Hela on tietysti ennen ja jälkeen lyhyen soolosuosionsa tunnettu monesta muustakin: ei ehkä niinkään gospelmuusikkona 80-luvulla, mutta kylläkin viimeistään Kummelista, joka valtavana huumori-ilmiönä käytännössä selittää myös Kaikista kaikkein -levyn menestyksestä suuren osan, vaikka kyse onkin "vakavasta musiikista". Wikipedian mukaan Uneton yö on jopa esitetty ensimmäistä kertaa jossakin Kummeli-pätkässä, aihetta huonosti tuntevana en osaa tästä sanoa sen enempää. Kummelin jälkeen Hela on jatkanut paitsi laulaja-lauluntekijänä, myös näyttelijänä, toiminut lastenmusiikin parissa, tehnyt lauluja muillekin ja vaikuttaa noin yleisesti "häsläävän viihteen parissa", mikä on Suomen oloissa kovin yleinen toimenkuva.
Kaipa Helaa voi nykyään pitää jo aika unohdettuna nimenä. Ainakin nuoremman polven helsinkiläiset tuntevat paremmin hänen nimestään itselleen pseudonyymin muokanneen Heikki Helastisen (vaikka minä en oikeastaan osaa sanoa, mistä Heikki Helastinen varsinaisesti tunnetaan, mutta en toisaalta olekaan nuoremman polven helsinkiläinen). Kaikista kaikkein -levyn biiseillä on Spotifyssa todella vaatimattomat kuunteluluvut. Uneton yö on sentään soitettu reilut 18 000 kertaa, mutta nimibiisiä myöten muut liikkuvat korkeintaan muutamassa tuhannessa. Tämä ainakin on siis unohdettua musiikkia, ja kelvannee siten sarjaani. Itse muistan juurikin nuo radiohitit tuolta ajalta, mutta muita esityksiä en varmasti ole koskaan kuullut.
Takerrutaan vielä vähän tuohon gospel-taustaan, joka on hämmentävän yleinen tietyntyyppisillä suomalaisilla miespuolisilla laulaja-lauluntekijöillä 80-luvun lopulta aina Juha Tapioon asti, ehkä siitäkin eteenpäin (uudempia esimerkkejä ei tule heti mieleen). Puhutaan siis artisteista, jotka "maallisiin laulunaiheisiin" vaihdettuaan saivat parhaimmillaan todella suuren suosion: Pekka Ruuska, Mikko Kuustonen, mainittu Tapio... Joku juttu tässä on, mikä on iskenyt siihen kuulijakuntaan, joka ei halua ihan iskelmää, muttei ihan rokkiakaan. Iskelmä on kai jotenkin liian päällekäyvästi viihdyttämistä, mutta toisaalta rokki voi olla liian äänekästä tai outoa tai musiikin ohella teksteiltään kyseenalaistavaa. Kenties hengellisen popin ja rokin tausta tarjoaa luontevat edellytykset vakavamieliselle, tunteelliselle, mutta aika helpon kautta menevälle musiikille, joka "aikuisen miehen" esittämänä koetaan jotenkin puhuttelevaksi. Suomalaisen "jeesusrokin" kaanon on kai pitkälti semmoista Dylan-lightia, joka on sitten liikkuvia osasia kääntelemällä ollut helppo saada radiokelpoiseksi paikallisradioiden (ja vielä näiden nykyisten multikorporaatioidenkin) aikakaudella. Helan musiikki tällä levyllä solahtaa hyvin vaivattomasti osaksi tätä kuviota.
Kaikista kaikkein sisältää yhden mielenkiintoisen viitteen pseudohengellisen rokin varhaisempaan historiaan maassamme, nimittäin version progeyhtye Tabula Rasan varmaankin tunnetuimmasta biisistä Rakastatko vielä kun on ilta? Version geneologia on aika ilmeinen, sillä kukapa Tabula Rasassa olisi vaikuttanut, ellei Helan Kummeli-kamu ja tällä soololevylläkin ainakin sovitus- (oletan että myös soitto-) krediittejä napsiva Heikki Silvennoinen, joka on tämän kyseisen kappaleen aikanaan ihan säveltänytkin. Teksti taas on nuoren Juicen käsialaa. Eesau ja hernekeitto -viittauksineen ja kömpelöine seksiviitteineen se on niin pahasti pierunhajuista Suomen 70-lukua, ettei sitä voi vaivaantumatta kuunnella (ei voinut nuorena, kun yritin Loven sävelaarteistoon perehtyä, eikä näköjään voi edelleenkään). Biisi taas oli originaalinakin suomalaisten studiomuusikoiden soittamaa superkankeaa melkein-reggaeta, eikä tässä ole taidettu siihen lisätä juuri muuta kuin anonyymi ysärin suomipoprock-soundi, joka ei paskasta leivosta tee ja häivyttää sen vähäisen, ärsyttävyydessäänkin ainakin jotenkin mieleenpainuvan elementin tekeleestä. Kamalaa musiikkia.
No, loput Kaikista kaikkein -levystä ei sitten herätäkään erityisiä tunnereaktioita suuntaan tai toiseen, muutamaa vähän turhan pahasti kirskahtavaa tekstikukkasta lukuun ottamatta. Tämmöistä "ihan pätevää musiikkia", mutta aivan täysin unohdettavaa, laimeaa ja anonyymiä. Minkäänlaista persoonallista ääntä Helalla ei ole, silloin kun hän on kaiketi "omimmillaan", hän kuulostaa vain joltain geneeriseltä tyypiltä, silloin kun ei ole, hän saattaa esimerkiksi kuulostaa vähän Edu Kettuselta. Biisien iskelmällisen lauluntekijäpopin peruslinjalta poiketaan korkeintaan tuohon ärsyttävään studiomuusikkoreggaeen, em. coverin ohella ainakin Sadetanssija-biisissä (jossa Kettus-vaikutteetkin ovat selvimmin pinnassa, joten yritykset tehdä "jotain vähän muuta" saattavat juontaa sille sylttytehtaalle, muistelisin Kettusen kyllä olevan keskimäärin paljon parempi).
Joku Uneton yö on kai sillä tavalla lajissaan pätevä biisi, että sen voi esimerkiksi saada päähänsä soimaan, mutta keskinkertainen se on silti, koska päässä soiva keskinkertaisuus vain alleviivaa omaa keskinkertaisuuttaan, jos sallitte tällaisen vähän kömpelön tautologian. Levyn kuunneltuani uskallan olla entistä varmempi siitä, ettei Hela ilman Kummeli-nostetta olisi koskaan erottunut kaltaistensa massasta myymään edes melko paljon levyjä. Vaikka vaikeahan se tuntuu olevan arvata, mikä keskinkertaisuus kansaa milloinkin miellyttää. Se perusviitekehys, jossa Kaikista kaikkein menestyi, eli ainakin 80-luvun lopusta 90-luvun loppuun, uudella vuosituhannella Anssi Kela sitten veikin tämän homman vähän uudenlaiseen suuntaan.
Wikipedian mukaan Hela täytti tämän levyn ilmestymisvuonna 30. Keski-iän käsite on tottakai muuttunut vuosikymmenten mittaan ratkaisevasti, mutta näistä ajoista ei vielä ole neljännesvuosisataakaan. Pistääkin miettimään tuon faktan yhteys siihen perustunteeseen, että Kaikista kaikkein on keski-ikäisimmästä päästä koskaan kuulemaani musiikkia, täysin tyytyväinen siihen, ettei yritä yhtään mitään sitä helpointa vaikeampaa.
40 / 100
Levy Spotifyssa
Hela on tietysti ennen ja jälkeen lyhyen soolosuosionsa tunnettu monesta muustakin: ei ehkä niinkään gospelmuusikkona 80-luvulla, mutta kylläkin viimeistään Kummelista, joka valtavana huumori-ilmiönä käytännössä selittää myös Kaikista kaikkein -levyn menestyksestä suuren osan, vaikka kyse onkin "vakavasta musiikista". Wikipedian mukaan Uneton yö on jopa esitetty ensimmäistä kertaa jossakin Kummeli-pätkässä, aihetta huonosti tuntevana en osaa tästä sanoa sen enempää. Kummelin jälkeen Hela on jatkanut paitsi laulaja-lauluntekijänä, myös näyttelijänä, toiminut lastenmusiikin parissa, tehnyt lauluja muillekin ja vaikuttaa noin yleisesti "häsläävän viihteen parissa", mikä on Suomen oloissa kovin yleinen toimenkuva.
Kaipa Helaa voi nykyään pitää jo aika unohdettuna nimenä. Ainakin nuoremman polven helsinkiläiset tuntevat paremmin hänen nimestään itselleen pseudonyymin muokanneen Heikki Helastisen (vaikka minä en oikeastaan osaa sanoa, mistä Heikki Helastinen varsinaisesti tunnetaan, mutta en toisaalta olekaan nuoremman polven helsinkiläinen). Kaikista kaikkein -levyn biiseillä on Spotifyssa todella vaatimattomat kuunteluluvut. Uneton yö on sentään soitettu reilut 18 000 kertaa, mutta nimibiisiä myöten muut liikkuvat korkeintaan muutamassa tuhannessa. Tämä ainakin on siis unohdettua musiikkia, ja kelvannee siten sarjaani. Itse muistan juurikin nuo radiohitit tuolta ajalta, mutta muita esityksiä en varmasti ole koskaan kuullut.
Takerrutaan vielä vähän tuohon gospel-taustaan, joka on hämmentävän yleinen tietyntyyppisillä suomalaisilla miespuolisilla laulaja-lauluntekijöillä 80-luvun lopulta aina Juha Tapioon asti, ehkä siitäkin eteenpäin (uudempia esimerkkejä ei tule heti mieleen). Puhutaan siis artisteista, jotka "maallisiin laulunaiheisiin" vaihdettuaan saivat parhaimmillaan todella suuren suosion: Pekka Ruuska, Mikko Kuustonen, mainittu Tapio... Joku juttu tässä on, mikä on iskenyt siihen kuulijakuntaan, joka ei halua ihan iskelmää, muttei ihan rokkiakaan. Iskelmä on kai jotenkin liian päällekäyvästi viihdyttämistä, mutta toisaalta rokki voi olla liian äänekästä tai outoa tai musiikin ohella teksteiltään kyseenalaistavaa. Kenties hengellisen popin ja rokin tausta tarjoaa luontevat edellytykset vakavamieliselle, tunteelliselle, mutta aika helpon kautta menevälle musiikille, joka "aikuisen miehen" esittämänä koetaan jotenkin puhuttelevaksi. Suomalaisen "jeesusrokin" kaanon on kai pitkälti semmoista Dylan-lightia, joka on sitten liikkuvia osasia kääntelemällä ollut helppo saada radiokelpoiseksi paikallisradioiden (ja vielä näiden nykyisten multikorporaatioidenkin) aikakaudella. Helan musiikki tällä levyllä solahtaa hyvin vaivattomasti osaksi tätä kuviota.
Kaikista kaikkein sisältää yhden mielenkiintoisen viitteen pseudohengellisen rokin varhaisempaan historiaan maassamme, nimittäin version progeyhtye Tabula Rasan varmaankin tunnetuimmasta biisistä Rakastatko vielä kun on ilta? Version geneologia on aika ilmeinen, sillä kukapa Tabula Rasassa olisi vaikuttanut, ellei Helan Kummeli-kamu ja tällä soololevylläkin ainakin sovitus- (oletan että myös soitto-) krediittejä napsiva Heikki Silvennoinen, joka on tämän kyseisen kappaleen aikanaan ihan säveltänytkin. Teksti taas on nuoren Juicen käsialaa. Eesau ja hernekeitto -viittauksineen ja kömpelöine seksiviitteineen se on niin pahasti pierunhajuista Suomen 70-lukua, ettei sitä voi vaivaantumatta kuunnella (ei voinut nuorena, kun yritin Loven sävelaarteistoon perehtyä, eikä näköjään voi edelleenkään). Biisi taas oli originaalinakin suomalaisten studiomuusikoiden soittamaa superkankeaa melkein-reggaeta, eikä tässä ole taidettu siihen lisätä juuri muuta kuin anonyymi ysärin suomipoprock-soundi, joka ei paskasta leivosta tee ja häivyttää sen vähäisen, ärsyttävyydessäänkin ainakin jotenkin mieleenpainuvan elementin tekeleestä. Kamalaa musiikkia.
No, loput Kaikista kaikkein -levystä ei sitten herätäkään erityisiä tunnereaktioita suuntaan tai toiseen, muutamaa vähän turhan pahasti kirskahtavaa tekstikukkasta lukuun ottamatta. Tämmöistä "ihan pätevää musiikkia", mutta aivan täysin unohdettavaa, laimeaa ja anonyymiä. Minkäänlaista persoonallista ääntä Helalla ei ole, silloin kun hän on kaiketi "omimmillaan", hän kuulostaa vain joltain geneeriseltä tyypiltä, silloin kun ei ole, hän saattaa esimerkiksi kuulostaa vähän Edu Kettuselta. Biisien iskelmällisen lauluntekijäpopin peruslinjalta poiketaan korkeintaan tuohon ärsyttävään studiomuusikkoreggaeen, em. coverin ohella ainakin Sadetanssija-biisissä (jossa Kettus-vaikutteetkin ovat selvimmin pinnassa, joten yritykset tehdä "jotain vähän muuta" saattavat juontaa sille sylttytehtaalle, muistelisin Kettusen kyllä olevan keskimäärin paljon parempi).
Joku Uneton yö on kai sillä tavalla lajissaan pätevä biisi, että sen voi esimerkiksi saada päähänsä soimaan, mutta keskinkertainen se on silti, koska päässä soiva keskinkertaisuus vain alleviivaa omaa keskinkertaisuuttaan, jos sallitte tällaisen vähän kömpelön tautologian. Levyn kuunneltuani uskallan olla entistä varmempi siitä, ettei Hela ilman Kummeli-nostetta olisi koskaan erottunut kaltaistensa massasta myymään edes melko paljon levyjä. Vaikka vaikeahan se tuntuu olevan arvata, mikä keskinkertaisuus kansaa milloinkin miellyttää. Se perusviitekehys, jossa Kaikista kaikkein menestyi, eli ainakin 80-luvun lopusta 90-luvun loppuun, uudella vuosituhannella Anssi Kela sitten veikin tämän homman vähän uudenlaiseen suuntaan.
Wikipedian mukaan Hela täytti tämän levyn ilmestymisvuonna 30. Keski-iän käsite on tottakai muuttunut vuosikymmenten mittaan ratkaisevasti, mutta näistä ajoista ei vielä ole neljännesvuosisataakaan. Pistääkin miettimään tuon faktan yhteys siihen perustunteeseen, että Kaikista kaikkein on keski-ikäisimmästä päästä koskaan kuulemaani musiikkia, täysin tyytyväinen siihen, ettei yritä yhtään mitään sitä helpointa vaikeampaa.
40 / 100
Levy Spotifyssa
keskiviikko 11. lokakuuta 2017
Alamaisema: Happoradio: Kaunis minä (2008)
Happoradio on niitä suomirockin menestysyhtyeitä, joiden kuuntelemisessa ei ole hetkeäkään ollut mitään uskottavaa. Vaikka se ehti jauhaa muutaman albumin ajan melko keskinkertaisella menestyksellä ennen suurta läpimurtoaan, ei kyse todellakaan ollut jonkun varhaisen YUP:n tai edes Don Huonojen "ne tietää jotka tietää" -tyyppisestä kulttisuosiosta. Kun se sitten nousi tällä Kaunis minä -albumilla listaykkös- ja jalometallikantaan, tuntui että sitä alettiin suorastaan vihata aktiivisesti. Itse en ollut aivan samaa mieltä bändin huonoudesta tuolloin, mutta en nyt sen musiikkia rakastanutkaan. Kaunis minä jäi ainoaksi levyksi, jota jaksoin kokonaisuutena jonkin verran kuunnella, ja nyt en kai ole kuullut yhtään uutta Happoradio-biisiä vuosiin, enkä osaa tätä suurena puutteenakaan pitää. On kuitenkin kiinnostavaa palata tähän viime vuosikymmenen lopun hetkelliseen soundtrackiin.
Tällä levyllä avainbiisi on ensimmäinen sen kahdesta isosta hitistä, Che Guevara. Tuolloin 2009 kieppeillä minulla ja eräällä ystävälläni oli jonkinlainen tämän biisin fanituskerho, jota oikein kukaan muu ympärillä ei ymmärtänyt. Nyt kuunneltuna kappale toimii edelleen, vaikkei siitä jaksakaan enää erikseen innostua. Mahtoikohan "keskimääräinen mielipide" pitää biisin stooria, joka on mahdollista tulkita jotensakin pseudokapinalliseksi, nolona / tahattoman huvittavana? Itse luin siihen jo tuolloin ja varmaan edelleenkin vähän monisäikeisempiä merkityksiä - ei pidä mennä siihen perusharhaluuloon, että kaikki ensimmäisessä persoonassa laulettu olisi laulajan vilpitöntä elämännäkemystä. Kysehän voi olla myös tarinankerronnasta. Che Guevaran minäkertoja on nuoruudenrakastettunsa ja tämän nykyisen miehen tupareissa vittuuntumassa, katkeroitumassa ja humaltumassa sekä tietysti muistelemassa heidän kapinallista teinirakkauttaan, joka asettuu vastakohdaksi nykyisen parisuhteen pikkuporvarilliselta ja teennäiseltä kertojasta vaikuttavalle meiningille. Minusta tämä on oikein hyvä laulunaihe, ja Aki Tykki saa siitä irti aika monivivahteisia tunnetasoja ja viittauksia siihen, miten eri suuntiin elämä voi aikanaan samankaltaisia ihmisiä kuljettaa. Vieraantuminen sosiaalisissa tilanteissa on hyvä laulunaihe, josta voisi olla enemmänkin lauluja.
Che Guevara on musiikillisestikin todella toimivaa perussuomirokkia, siinä on hyvä säkeistö, erittäin hyvä kertosäe, se ei kuulosta veltolta vaan aika intensiiviseltä. Se on soitettu, sovitettu ja tuotettu vähän sellaiseksi geneeriseksi 2000-luvun radiosuomirokiksi, mutta ei pahimmaksi sellaiseksi, ja itse biisi on niin vahva, että kestää nämä ratkaisut kyllä. Siinä ei ole mitään ihmeellisiä sanoitusaivopierujakaan - kun nyt yritän spekuloida, niin ehkä sitä konetta vastaan raivosimme on jonkun mielestä sellainen, mutta minusta ihan näppärä viittaus päähenkilöiden muinaiseen yhteiseen suosikkibändiin. Ja tuo kertosäkeen koukku, joka biisille antaa nimenkin, toimii myös: Pyydä miestäsi pukeutumaan Che Guevaraan / kun te kaadutte sänkyyn on tietysti vähän hölmö kuitti, jos sen niin haluaa nähdä, mutta ensinnäkin se konkretisoi tarinan aika oppikirjamaisella tavalla yhteen helposti muistettavaan asiaan ja toiseksikin, sehän on kertojan humalaista ajatuksenjuoksua ja sellaisena uskottavaa.
Happoradio-antipatiat voivat tietenkin johtua muustakin kuin tästä yhdestä biisistä. Se Kauniin minän toinen iso hitti, Puhu äänellä jonka kuulen, on aika keskinkertainen ja harmiton puoliballadi, jota ehkä oppii vihaamaan, jos kuulee sen radiosta sata kertaa muutamassa kuukaudessa. Itse en joutunut tällaisen uhriksi ja voin sivuuttaa tämänkin olankohautuksella. Mutta ehkä Happoradiota ei niinkään vihattu, vaan pidettiin sitä yleisen keskinkertaisuuden ilmentymänä ja siten itseään isompien kielteisten asioiden symbolina? Che Guevaran perusteella tuollainen näkemys ei tunnu oikeutetulta, monen muun albumin biisin perusteella ehkä enemmän. Levyllä on kuitenkin muitakin aika hyviä biisejä kuin tuo yksi. Itä-Suomessa tuulee on varsin pureva pohjoiskarjalaisen jurottaja- ja itsemurhamentaliteetin kuvaus, ja siitä mentaliteetista tiedän itsekin ainakin sen verran, että se eroaa radikaalisti siitä eteläkarjalaisesta Rokka-joviaaliudesta, jota omassa suvussani on ja joka on stereotyyppi karjalaisesta. Aki Tykkihän on vanhoja joensuulaisia. Ja Ei se ole minun syyni, että Itä-Suomessa tuulee / Venäjältä ja vastaan on taas yksi vähän typeränäkin toimiva slogan, ainakin kun se puetaan tarttuvaksi kertosäkeeksi. Hirsipuu on myös aika hyvä biisi, eikä avauskappale Olette kauniita ole huono sekään. Näissä on vähän samankaltainen raskaampi soundi, joka ei ole enää niin kaukana Kotiteollisuudesta, vaikka Happoradion melodiat ovat ainakin vähän mielenkiintoisempia. Teksteinä nämä sitten tasapainoilevatkin jo aika hyvän ja melko huonon rajalla tavalla, joka saa toivomaan, että Tykki olisi sen ratkaisevan piirun verran parempi tai tasalaatuisempi.
Vielä raskaammin junnaava Kostaja albumin puolivälin jälkeen on sitten jo oikeasti huono ja kiusallinen kappale, ja sitä seuraava Monta miestä petraa tästä vain hieman. Varsinkin ensin mainitussa yritetään liikaa ja vääriä asioita: epämääräisen sarkastisesti värittynyt rankistelu ei vain ole Happoradion juttu (ei kyllä kovin monen muunkaan). Ruumiinavauspöytäkirjan kantava metafora päättyneestä ihmissuhteesta konkreettisena ruumiina on lattea, ja teksti tyhjenee tähän sivulauseella kuvattavaan latteuteen. Suremaan jäävät omaisensa / sinä ja minä ja syntymättömät lapsemme on kyllä melkoinen myötähäpeärivi. Tässä vaiheessa myös tuo joka biisissä toistuva hieman tunkkainen, puoliraskas, täysin svengaamaton rokkisoundi ja Tykin tapa vetää kertosäkeissä laulu aina samaan tyyliin vähän epämukavan korkealta alkaa kyllästyttää melko pahasti.
Varsinainen levy päättyy ei-niin-yllättäen Kallioniemi-biisin piano- ja jousivetoiseen luontoteemaa ja sukuhistoriaa yhdistelevään tunnelmointiin, mistä tulee vähän huvittavalla tavalla mieleen toisen joensuulaisbändin, Kumikamelin, hieman erisävyinen tulkinta "suvun suuri puu" -teemasta: Sukupuu / kuka siinä seuraavaksi roikkuu? / Latva laho, ydin mätä / juuret syvällä vetelässä. No, Happoradion tulkinta on vähemmän nihilistinen, vaikka kiinnostavalla tavalla heti sen jälkeen, kun Tykki on istuttanut puun ja haaveillut "meidän lapsistamme" istumassa joskus sen alla, hajoaa kappale semikakofoniseksi semitaideheviksi ennen kuin rauhoittuu taas lopuksi. No, ei tämä kummoista ole, vaikka vähän peruskaavasta eroavaa sentään.
Spotify-version lopuksi kuullaan sitten aikanaan Leevi-tribuutilla julkaistu Unelmia ja toimistohommia -versio, ja siitä on kyllä parempi olla sanomatta yhtään enempää.
Lopputulema vuonna 2017: Che Guevara on edelleen oikein hyvä, Itä-Suomessa tuulee myös varsin hyvä, muut eivät hyvän määritelmää täytä ja melkoinen osa kappaleista on huononpuoleisia, pahimmillaan tuskastuttavan huonoja. Ymmärränkö nyt siis kuitenkin Happoradio-vihaajia? No, kuinka moni heistä kuunteli kokonaisia albumeja bändiltä? Eiköhän se vastustus syntynyt radiohittien perusteella. Ja toisaalta itse tulkitsin levyä silloin yhden kärkibiisin kautta ja näin siinä manifestoituvan jotakin varsinkin silloiselle itselleni tärkeää, jolloin oli helppoa sivuuttaa levyn valtaosan ankeus. Ehkä Che Guevarassa Happoradio ja Aki Tykki onnistuivat kartoittamaan kykyjensä äärirajoja, vaikka voisihan se kai olla teoriassa kiinnostavaa kuunnella nuo uudemmatkin levyt ja katsoa, olisiko siellä pimentoon jääneitä mestariteoksia. Vähän veikkaan silti, että ei.
54/100
Che Guevara -video
Albumi Spotifyssa
Tällä levyllä avainbiisi on ensimmäinen sen kahdesta isosta hitistä, Che Guevara. Tuolloin 2009 kieppeillä minulla ja eräällä ystävälläni oli jonkinlainen tämän biisin fanituskerho, jota oikein kukaan muu ympärillä ei ymmärtänyt. Nyt kuunneltuna kappale toimii edelleen, vaikkei siitä jaksakaan enää erikseen innostua. Mahtoikohan "keskimääräinen mielipide" pitää biisin stooria, joka on mahdollista tulkita jotensakin pseudokapinalliseksi, nolona / tahattoman huvittavana? Itse luin siihen jo tuolloin ja varmaan edelleenkin vähän monisäikeisempiä merkityksiä - ei pidä mennä siihen perusharhaluuloon, että kaikki ensimmäisessä persoonassa laulettu olisi laulajan vilpitöntä elämännäkemystä. Kysehän voi olla myös tarinankerronnasta. Che Guevaran minäkertoja on nuoruudenrakastettunsa ja tämän nykyisen miehen tupareissa vittuuntumassa, katkeroitumassa ja humaltumassa sekä tietysti muistelemassa heidän kapinallista teinirakkauttaan, joka asettuu vastakohdaksi nykyisen parisuhteen pikkuporvarilliselta ja teennäiseltä kertojasta vaikuttavalle meiningille. Minusta tämä on oikein hyvä laulunaihe, ja Aki Tykki saa siitä irti aika monivivahteisia tunnetasoja ja viittauksia siihen, miten eri suuntiin elämä voi aikanaan samankaltaisia ihmisiä kuljettaa. Vieraantuminen sosiaalisissa tilanteissa on hyvä laulunaihe, josta voisi olla enemmänkin lauluja.
Che Guevara on musiikillisestikin todella toimivaa perussuomirokkia, siinä on hyvä säkeistö, erittäin hyvä kertosäe, se ei kuulosta veltolta vaan aika intensiiviseltä. Se on soitettu, sovitettu ja tuotettu vähän sellaiseksi geneeriseksi 2000-luvun radiosuomirokiksi, mutta ei pahimmaksi sellaiseksi, ja itse biisi on niin vahva, että kestää nämä ratkaisut kyllä. Siinä ei ole mitään ihmeellisiä sanoitusaivopierujakaan - kun nyt yritän spekuloida, niin ehkä sitä konetta vastaan raivosimme on jonkun mielestä sellainen, mutta minusta ihan näppärä viittaus päähenkilöiden muinaiseen yhteiseen suosikkibändiin. Ja tuo kertosäkeen koukku, joka biisille antaa nimenkin, toimii myös: Pyydä miestäsi pukeutumaan Che Guevaraan / kun te kaadutte sänkyyn on tietysti vähän hölmö kuitti, jos sen niin haluaa nähdä, mutta ensinnäkin se konkretisoi tarinan aika oppikirjamaisella tavalla yhteen helposti muistettavaan asiaan ja toiseksikin, sehän on kertojan humalaista ajatuksenjuoksua ja sellaisena uskottavaa.
Happoradio-antipatiat voivat tietenkin johtua muustakin kuin tästä yhdestä biisistä. Se Kauniin minän toinen iso hitti, Puhu äänellä jonka kuulen, on aika keskinkertainen ja harmiton puoliballadi, jota ehkä oppii vihaamaan, jos kuulee sen radiosta sata kertaa muutamassa kuukaudessa. Itse en joutunut tällaisen uhriksi ja voin sivuuttaa tämänkin olankohautuksella. Mutta ehkä Happoradiota ei niinkään vihattu, vaan pidettiin sitä yleisen keskinkertaisuuden ilmentymänä ja siten itseään isompien kielteisten asioiden symbolina? Che Guevaran perusteella tuollainen näkemys ei tunnu oikeutetulta, monen muun albumin biisin perusteella ehkä enemmän. Levyllä on kuitenkin muitakin aika hyviä biisejä kuin tuo yksi. Itä-Suomessa tuulee on varsin pureva pohjoiskarjalaisen jurottaja- ja itsemurhamentaliteetin kuvaus, ja siitä mentaliteetista tiedän itsekin ainakin sen verran, että se eroaa radikaalisti siitä eteläkarjalaisesta Rokka-joviaaliudesta, jota omassa suvussani on ja joka on stereotyyppi karjalaisesta. Aki Tykkihän on vanhoja joensuulaisia. Ja Ei se ole minun syyni, että Itä-Suomessa tuulee / Venäjältä ja vastaan on taas yksi vähän typeränäkin toimiva slogan, ainakin kun se puetaan tarttuvaksi kertosäkeeksi. Hirsipuu on myös aika hyvä biisi, eikä avauskappale Olette kauniita ole huono sekään. Näissä on vähän samankaltainen raskaampi soundi, joka ei ole enää niin kaukana Kotiteollisuudesta, vaikka Happoradion melodiat ovat ainakin vähän mielenkiintoisempia. Teksteinä nämä sitten tasapainoilevatkin jo aika hyvän ja melko huonon rajalla tavalla, joka saa toivomaan, että Tykki olisi sen ratkaisevan piirun verran parempi tai tasalaatuisempi.
Vielä raskaammin junnaava Kostaja albumin puolivälin jälkeen on sitten jo oikeasti huono ja kiusallinen kappale, ja sitä seuraava Monta miestä petraa tästä vain hieman. Varsinkin ensin mainitussa yritetään liikaa ja vääriä asioita: epämääräisen sarkastisesti värittynyt rankistelu ei vain ole Happoradion juttu (ei kyllä kovin monen muunkaan). Ruumiinavauspöytäkirjan kantava metafora päättyneestä ihmissuhteesta konkreettisena ruumiina on lattea, ja teksti tyhjenee tähän sivulauseella kuvattavaan latteuteen. Suremaan jäävät omaisensa / sinä ja minä ja syntymättömät lapsemme on kyllä melkoinen myötähäpeärivi. Tässä vaiheessa myös tuo joka biisissä toistuva hieman tunkkainen, puoliraskas, täysin svengaamaton rokkisoundi ja Tykin tapa vetää kertosäkeissä laulu aina samaan tyyliin vähän epämukavan korkealta alkaa kyllästyttää melko pahasti.
Varsinainen levy päättyy ei-niin-yllättäen Kallioniemi-biisin piano- ja jousivetoiseen luontoteemaa ja sukuhistoriaa yhdistelevään tunnelmointiin, mistä tulee vähän huvittavalla tavalla mieleen toisen joensuulaisbändin, Kumikamelin, hieman erisävyinen tulkinta "suvun suuri puu" -teemasta: Sukupuu / kuka siinä seuraavaksi roikkuu? / Latva laho, ydin mätä / juuret syvällä vetelässä. No, Happoradion tulkinta on vähemmän nihilistinen, vaikka kiinnostavalla tavalla heti sen jälkeen, kun Tykki on istuttanut puun ja haaveillut "meidän lapsistamme" istumassa joskus sen alla, hajoaa kappale semikakofoniseksi semitaideheviksi ennen kuin rauhoittuu taas lopuksi. No, ei tämä kummoista ole, vaikka vähän peruskaavasta eroavaa sentään.
Spotify-version lopuksi kuullaan sitten aikanaan Leevi-tribuutilla julkaistu Unelmia ja toimistohommia -versio, ja siitä on kyllä parempi olla sanomatta yhtään enempää.
Lopputulema vuonna 2017: Che Guevara on edelleen oikein hyvä, Itä-Suomessa tuulee myös varsin hyvä, muut eivät hyvän määritelmää täytä ja melkoinen osa kappaleista on huononpuoleisia, pahimmillaan tuskastuttavan huonoja. Ymmärränkö nyt siis kuitenkin Happoradio-vihaajia? No, kuinka moni heistä kuunteli kokonaisia albumeja bändiltä? Eiköhän se vastustus syntynyt radiohittien perusteella. Ja toisaalta itse tulkitsin levyä silloin yhden kärkibiisin kautta ja näin siinä manifestoituvan jotakin varsinkin silloiselle itselleni tärkeää, jolloin oli helppoa sivuuttaa levyn valtaosan ankeus. Ehkä Che Guevarassa Happoradio ja Aki Tykki onnistuivat kartoittamaan kykyjensä äärirajoja, vaikka voisihan se kai olla teoriassa kiinnostavaa kuunnella nuo uudemmatkin levyt ja katsoa, olisiko siellä pimentoon jääneitä mestariteoksia. Vähän veikkaan silti, että ei.
54/100
Che Guevara -video
Albumi Spotifyssa
tiistai 10. lokakuuta 2017
Alamaisema: Joel Hallikainen: Joel Hallikainen (1992)
Miettikääpä sitä, että Ifpin viimeisimmän päivityksen mukaan tätä Joel Hallikaisen soolodebyyttiä on myyty 178 654 kappaletta ja se on viidenneksi myydyin levy Suomessa koskaan. Saman tilaston mukaan levy saavutti "multiplatinan" eli ilmeisesti tuolloisten rajojen mukaisen 150 000 kappaleen triplaplatinarajan vuonna 1994, pari vuotta ilmestymisensä jälkeen, ja tuskinpa sitä tällä vuosituhannella on enää suuria määriä myyty. Milloin olet itse viimeksi nähnyt Joel Hallikaisen debyytin jossain? Muistelisin itse nähneeni sen Rovaniemen Prismassa ysärin puolella, mutta tästäkään en ole aivan varma. Entäpä milloin olet kuullut levyltä jonkin muun biisin kuin sen yhden? En ainakaan voi varmuudella sanoa kuulleeni itse ainoatakaan näistä muista koskaan.
Tässä on ihan paraatiesimerkki levystä, joka levisi todella suureen määrään kotitalouksia ilman, että kukaan klassikkoja määrittelevä koskaan olisi sitä sellaiseksi määritellyt. Sitä ei muisteta edes minkäänlaisena "camp-klassikkona" tai yleensäkään mainita koskaan missään. Näin tietysti pitkälti siksi, että tällaisia kaanoneita ja määritelmiä laativat tahot ovat aivan eri tahoja kuin ne, jotka tällaisia levyjä huoltoasemilta ja automarketeista ostivat.
Toki nämä määritelmistä vastaavatkin tahot muistavat tai tietävät sen yhden biisin, siis Kuurankukan, ja sen biisin takia tätä levyä tietysti ostettiinkin. Vielä 90-luvun alkupuolella oli näitä valtavia yksittäisiä iskelmähittejä, joiden kulttuurinen painoarvo on ihan eri luokkaa kuin niiden listamenestyksestä singlepuolella voi päätellä. Tässä genressä se painoarvo heijastui usein nimenomaan albumimyynnin puolelle. Ei edes albumilistan, koska niin suuri osa tällaisen musiikin myynnistä jäi tuolloin listojen ulkopuolelle. Hallikaisen debyytti ylsi kuitenkin listakakkoseksi ja viihtyi listalla yli puoli vuotta, sitä seurannut Anna vierellesi tulla pääsi jopa listakärkeen ja myi sekin yli 100 000 (ja on Ifpin mukaan 48. myydyin levy maassamme koskaan).
Kuurankukka, kuten suurin osa albumista muutenkin, on vähän semmoista post-Agents -rautalankaa tosi jyrkästi sokeroituna: Hallikaisen imelä laulutapa edustaa enemmänkin Matti ja Teppo -standardia ja eroaa niin ratkaisevasti Sorsakoskesta ja aika selvästi jopa Jorma Kääriäisestä, että yleisvaikutelma on kyllä hyvin epäagentsmainen. Pohjana tässä on kuitenkin se Tallinnan laivan kitarabändi, ei esimerkiksi humppainstrumentaatio tai isompi viihdeorkesteri, jollaisia lama-aika ei tietenkään monelle suonutkaan. Kuten Tallinnan laivallakin, kitaristi tarttuu kyllä välillä myös haitariin. (Metafora, en taaskaan näillä liksoilla edes yritä googletella, kuka tällä levyllä on mitäkin soittanut.) Tämä on lama-ajan iskelmää, jonka voi hyvin nähdä rakennemuutosajan iskelmän henkiseksi jatkeeksi. Rakennemuutosiskelmästä on Hallikaisellakin vielä ihan selviä kaikuja esimerkiksi Valtatie-biisin kertosäkeessä ei soineet maakuntalaulut kun minä lähdin / kakkostietä etelään päin. Mutta 90-luvun alun lama oli synkroninen nykyisen poliittisen nihilismin alkuvaiheiden kanssa, ja siinä missä rakennemuutosiskelmässä vielä puhuttiin edes viitteellisesti konkreettisesta todellisuudesta, jossa joku epämääräisesti määritelty taho oli kenties vaikuttanut yhteiskunnallisiin realiteetteihin, oli ysärilama enää mielentila: sitä ei voinut ainakaan iskelmässä haastaa tai etsiä syyllisiä siihen - oli mahdollista vain etsiä lohtua ja turvaa politiikan kaltaisten maallisten asioiden tuolta puolen.
Kuurankukka on lama-ajan lohtuiskelmän toiseksi ikonisin yksittäinen kappale Katri Helenan Anna mulle tähtitaivas -klassikon jälkeen. Sen turhaan, aivan turhaan -mantra oli niin vetoava, että innoitti monenlaisia koulunpihaparodioita ja muuta vastaavaa, mutta varsinaisessa kohderyhmässä se tietysti resonoi täysillä. Omatkin vanhempani erosivat Kuurankukan vuonna 1992, ja kaikista itse kokemistani vuosista tuo nimenomainen vuosi on ihan kirkkaasti ankein, harmain ja räntäisin. Itse en 14-vuotiaana tietenkään suhtautunut Kuurankukkaan kuin kyllästyneen vittuuntuneesti, mutta eipä biisin suosiota kannata ihmetelläkään. Se on niin turtuneen pehmeä, että sen voi kuvitella kietovan konkurssin tehneen pienyrittäjän siihen turtuneeseen pehmeyteensä, kun hän juo keskiolutta ostarille juuri avatussa räkälässä.
Jos myy 178 000 levyä melkeinpä konkurssin tehneessä maassa, todennäköisesti enimmäkseen ihmisille, jotka eivät olleet saamapuolella, voi kai sanoa puhutelleensa jengiä.
Levyn muut biisit toisintavat samaa musiikillista linjaa, vaikka useimmista niistä puuttuu Kuurankukan totaalinen pessimismi, ne pyrkivät oikeasti lohduttamaan, mikä ei toimi koskaan silloin, kun on oikeasti jotain lohduteltavaa. Jokin tässä pumpulissa silti kiehtoo. Tämä on jokaisen pikkupaikkakunnan karaokebaarin sointi vielä tänä päivänäkin.
Ja loppuun vielä se pakollinen viittaus Hallikaisen Korroosio-menneisyyteen. Kuurankukka on tavallaan vähän samanlainen biisi kuin Hei hei hei, semmoinen yritys laajentaa yksilön kapea ihmissuhdetilanteisiin liittyvä näköala todella yleiseksi kokemukseksi. Mutta Kuurankukka on parempi.
Niin joo ja sen teki Timo Koivusalo, kuten kai muutkin Hallikaisen originaalitekstit. Makes sense. Viimeistään Kotimaa-biisin säkeet mullan tuoksu sielussain sitoo maahan routaiseen / se saa minut kaipaamaan lapsuuteeni poutaiseen johtaisi ajatukset Koivusalon suuntaan etsimättäkin.
61/100
On tavallaan todella hienoa, että tällaisella kannella varustettu levy on Suomen viidenneksi myydyin koskaan. Tässä siis Kuurankukka Youtubesta.
Ja tässä koko levy Spotifyssa.
Tässä on ihan paraatiesimerkki levystä, joka levisi todella suureen määrään kotitalouksia ilman, että kukaan klassikkoja määrittelevä koskaan olisi sitä sellaiseksi määritellyt. Sitä ei muisteta edes minkäänlaisena "camp-klassikkona" tai yleensäkään mainita koskaan missään. Näin tietysti pitkälti siksi, että tällaisia kaanoneita ja määritelmiä laativat tahot ovat aivan eri tahoja kuin ne, jotka tällaisia levyjä huoltoasemilta ja automarketeista ostivat.
Toki nämä määritelmistä vastaavatkin tahot muistavat tai tietävät sen yhden biisin, siis Kuurankukan, ja sen biisin takia tätä levyä tietysti ostettiinkin. Vielä 90-luvun alkupuolella oli näitä valtavia yksittäisiä iskelmähittejä, joiden kulttuurinen painoarvo on ihan eri luokkaa kuin niiden listamenestyksestä singlepuolella voi päätellä. Tässä genressä se painoarvo heijastui usein nimenomaan albumimyynnin puolelle. Ei edes albumilistan, koska niin suuri osa tällaisen musiikin myynnistä jäi tuolloin listojen ulkopuolelle. Hallikaisen debyytti ylsi kuitenkin listakakkoseksi ja viihtyi listalla yli puoli vuotta, sitä seurannut Anna vierellesi tulla pääsi jopa listakärkeen ja myi sekin yli 100 000 (ja on Ifpin mukaan 48. myydyin levy maassamme koskaan).
Kuurankukka, kuten suurin osa albumista muutenkin, on vähän semmoista post-Agents -rautalankaa tosi jyrkästi sokeroituna: Hallikaisen imelä laulutapa edustaa enemmänkin Matti ja Teppo -standardia ja eroaa niin ratkaisevasti Sorsakoskesta ja aika selvästi jopa Jorma Kääriäisestä, että yleisvaikutelma on kyllä hyvin epäagentsmainen. Pohjana tässä on kuitenkin se Tallinnan laivan kitarabändi, ei esimerkiksi humppainstrumentaatio tai isompi viihdeorkesteri, jollaisia lama-aika ei tietenkään monelle suonutkaan. Kuten Tallinnan laivallakin, kitaristi tarttuu kyllä välillä myös haitariin. (Metafora, en taaskaan näillä liksoilla edes yritä googletella, kuka tällä levyllä on mitäkin soittanut.) Tämä on lama-ajan iskelmää, jonka voi hyvin nähdä rakennemuutosajan iskelmän henkiseksi jatkeeksi. Rakennemuutosiskelmästä on Hallikaisellakin vielä ihan selviä kaikuja esimerkiksi Valtatie-biisin kertosäkeessä ei soineet maakuntalaulut kun minä lähdin / kakkostietä etelään päin. Mutta 90-luvun alun lama oli synkroninen nykyisen poliittisen nihilismin alkuvaiheiden kanssa, ja siinä missä rakennemuutosiskelmässä vielä puhuttiin edes viitteellisesti konkreettisesta todellisuudesta, jossa joku epämääräisesti määritelty taho oli kenties vaikuttanut yhteiskunnallisiin realiteetteihin, oli ysärilama enää mielentila: sitä ei voinut ainakaan iskelmässä haastaa tai etsiä syyllisiä siihen - oli mahdollista vain etsiä lohtua ja turvaa politiikan kaltaisten maallisten asioiden tuolta puolen.
Kuurankukka on lama-ajan lohtuiskelmän toiseksi ikonisin yksittäinen kappale Katri Helenan Anna mulle tähtitaivas -klassikon jälkeen. Sen turhaan, aivan turhaan -mantra oli niin vetoava, että innoitti monenlaisia koulunpihaparodioita ja muuta vastaavaa, mutta varsinaisessa kohderyhmässä se tietysti resonoi täysillä. Omatkin vanhempani erosivat Kuurankukan vuonna 1992, ja kaikista itse kokemistani vuosista tuo nimenomainen vuosi on ihan kirkkaasti ankein, harmain ja räntäisin. Itse en 14-vuotiaana tietenkään suhtautunut Kuurankukkaan kuin kyllästyneen vittuuntuneesti, mutta eipä biisin suosiota kannata ihmetelläkään. Se on niin turtuneen pehmeä, että sen voi kuvitella kietovan konkurssin tehneen pienyrittäjän siihen turtuneeseen pehmeyteensä, kun hän juo keskiolutta ostarille juuri avatussa räkälässä.
Jos myy 178 000 levyä melkeinpä konkurssin tehneessä maassa, todennäköisesti enimmäkseen ihmisille, jotka eivät olleet saamapuolella, voi kai sanoa puhutelleensa jengiä.
Levyn muut biisit toisintavat samaa musiikillista linjaa, vaikka useimmista niistä puuttuu Kuurankukan totaalinen pessimismi, ne pyrkivät oikeasti lohduttamaan, mikä ei toimi koskaan silloin, kun on oikeasti jotain lohduteltavaa. Jokin tässä pumpulissa silti kiehtoo. Tämä on jokaisen pikkupaikkakunnan karaokebaarin sointi vielä tänä päivänäkin.
Ja loppuun vielä se pakollinen viittaus Hallikaisen Korroosio-menneisyyteen. Kuurankukka on tavallaan vähän samanlainen biisi kuin Hei hei hei, semmoinen yritys laajentaa yksilön kapea ihmissuhdetilanteisiin liittyvä näköala todella yleiseksi kokemukseksi. Mutta Kuurankukka on parempi.
Niin joo ja sen teki Timo Koivusalo, kuten kai muutkin Hallikaisen originaalitekstit. Makes sense. Viimeistään Kotimaa-biisin säkeet mullan tuoksu sielussain sitoo maahan routaiseen / se saa minut kaipaamaan lapsuuteeni poutaiseen johtaisi ajatukset Koivusalon suuntaan etsimättäkin.
61/100
On tavallaan todella hienoa, että tällaisella kannella varustettu levy on Suomen viidenneksi myydyin koskaan. Tässä siis Kuurankukka Youtubesta.
Ja tässä koko levy Spotifyssa.
maanantai 9. lokakuuta 2017
Alamaisema: Jussi Hakulinen: Vaaleanpunainen majatalo (1985)
Vaaleanpunaisen majatalon kannesta katsoo hirvittävään määrään hiuslakkaa sonnustautunut hyvin nuori ihminen. Ainakin voi heti päätellä, millä vuosikymmenellä tämä levy on julkaistu. Tässä vaiheessa Jussi Hakulinen oli jo kaksikymppinen, mutta oli hän toisaalta myös ehtinyt jättää taakseen Suomen suosituimpiin hetkellisesti nousseen yhtyeen ja säveltää sen kahdelle ensimmäiselle levylle nipun klassikoita Joutsenlaulua, tuota suomalaista teini -Hotel Californiaa myöten.
Soolodebyytti ei ollut läheskään niin iso menestys kuin Yön Varietee, mutta albumilistan viidenneksi se ylsi, ja siltä irtosi kaksi singlehittiä, näppärästi nimetty Yö jota ei ollutkaan ja oivaltava versio vanhasta Cher-käännöksestä Varkaat ja kulkurit. Oletettavasti Vaaleanpunainen majatalo menestyi lähinnä Yö-maineen ja Dingon supermässykultaturbosuosion myötä yhä eskaloituneen porilaisen meikkirokin buumin ansiosta, mutta halusin kuitenkin ottaa sen tähän mukaan melko suosittuna levynä, joka edustaa hyvin vahvasti omaa aikaansa. Sitä paitsi albumin suhde 2000-luvulla hyvin tuottoisaksi osoittautuneen "Yö-brändiin" on kiinnostava. Ylipäätään Jussi Hakulisen suhde Yöhön on kiinnostava. Varsinaisesti hän vaikutti yhtyeessä hyvin lyhyen ajan, mutta hänen varjonsa on tavalla tai toisella seurannut sitä kaikki ne yli 30 vuotta, jotka noiden muutaman vuoden jälkeen ovat kuluneet. 1990-luvun alusta 2010-luvun alkuun hän vaikutti taas yhtyeessä tai sen taustalla monien avainbiisien tekijänä ja lopulta jonkin aikaa livekokoonpanossakin. [Tätä kohtaa on editoitu Mikko Jokelan asiantuntevan, Hakulisen myöhempiä Yö-vaiheita koskevan fb-kommentin jälkeen.]
Yö-tarinassa Lindholm on siis konformisti, Hakulinen se vastahankainen. Lindholm on pragmaatikko, Hakulinen taiteilija. Lindholmia kiinnosti keikkatyöläisyys, Hakulista ei. En sitten tiedä, kuinka selvästi Lindholm oli oman roolinsa hahmottanut vielä vuonna 1985, mutta Hakulinen ainakin oli. Ja kun auktoriteettikammoinen tyyppi, joka on hypännyt laivasta parhaiden myötätuulten vallitessa, tekee noiden samojen tuulten yhä kantamana pikaisesti soolodebyyttinsä, niin lähtökohtahan on mitä kiinnostavin.
Valitettavasti Vaaleanpunainen majatalo on kuitenkin epäkiinnostavampi levy kuin se voisi olla. Luultavasti se on kasattu ja julkaistu aika nopeasti, eikä noihin aikoihin tietysti vuosien tuumaustaukoja harrastanut juuri kukaan. Hirveän suuri osa levystä on joko epäonnistuneita kokeiluja tai oman peruskaavan mukaan tehtyä bulkkia tai melkein-bulkkia. Voisi sanoa, että koko levy putoaa näihin kategorioihin, jos kriittinen haluaa olla. Esimerkiksi Joonatan, vaikka Juicen teksti onkin, on aika lailla Yön ensilevyjen teinimelodraaman toistoa kyllä ihan hyvällä melodialla ja kertosäkeellä. Ja se on ilman muuta albumin parhaimmistoa. Levyn aloittava nimibiisi ei sekään ole huono - ja korostaa sitä paitsi tiettyä kiinnostavaa piirrettä Hakulisen laulunkirjoitustyössä: kun Yön musiikki on vuosikymmenten saatossa hahmotettu ihan ranteet auki -tyyppiseksi mollipaatokseksi, mihin Hakulinen on toki toiseksi suurin osasyyllinen, niin juuri hän hakeutuu kuitenkin aika usein jopa voittoisan duurirokin pariin, mitä ei Lindholmilta osaisi kuvitellakaan. Tällä levyllä juuri tämä on se peruskaava, joutsenlauluja tältä ei löydy.
Levyn nimenä "vaaleanpunainen majatalo" hahmottuu tietysti kuvaukseksi siitä mentaalisesta paikasta, johon kuulija halutaan johdattaa, nimibiisin tekstissä ihan konkreettisestikin. 80-luvun Suomessa se on ehkä käynyt melkein samanlaisesta statementista kuin Hakulisen glam-pörrökin. Siis eräänlainen vaihtoehtoinen mielenmaisema, jossa on kuitenkin niin paljon sokeria ja harkitsemattomasti käytettyä kosketinmattoa, ettei se tunnu kovin vaihtoehtoiselta aikakauden nuorison näkökulmasta.
Jos "majatalo" sanana tuo mieleen jotain retrospektiivistä, historiallista, kansanperinteellistä, kotoisaa, takkatulenkajoista, niin se on myös muuan moodi, johon Hakulinen tuntuu pyrkivän. Tosin hän on tässä liian nuori ollakseen kovin leppoisa. Hän kaivaa menneisyydestä mieluummin sen mustalaisromanttisen Varkaat ja kulkurit -aspektin tai itse tehdyn Kataliinan ruusu -pastissin huoraromantiikan. Mennyt maailma on tässä toki romanttinen mauste niin kuin Dingollakin. Ja toisaalta välillä Hakulinen kaivaa itsestään esiin teini-ikäisen punkkarin, joka puuttuu "yhteiskunnallisiin asioihin" joko paatoksella (tavallaan ihan oivaltavasti spurgun yhteiskunnallista roolia käsittelevässä Vapautuslaulussa) tai yllättävän toimivalla huumorilla (Armeijan syvin olemus säikäyttää nimellään, mutta rentoa retrotyylittelyä edustavassa biisissä glorifioidaan hullun papereita ja naureskellaan intissä kituville ikätovereille ja vihjataan vielä, että viedään näiden naiset näiden tetsaillessa metsässä, mikä on riemastuttavaa, vaikkei kappale kummoinen olekaan).
Liikaa kailotettua ja kaiutettua laulua, hyvin vähän mitään ajattomalta kuulostavaa. Jotain rehellisesti outoakin: cd-version loppupuolella kuultava hämmentävä Joulu avaruudessa, eräänlainen kömpelön allegorinen ja osoitteleva joululaulu Hakulisen geneeriseen kasarisynarokkipaatokseen puettuna, saisi epäilemään trollausta, jos käsite olisi tuolloin vielä tunnettu. Mutta ainakin on tehty, mitä on haluttu tehdä.
52/100
Balladi Yö jota ei koskaan ollutkaan on nimeään vakavampi kappale ja luultavasti levyn paras biisi . Ei se oikeasti taida Yöhön liittyäkään kuin ehkä jonkin sellaisen ajatuskehikon kautta, jota tekijä ei edes halua avata kuulijalle.
Levy Spotifyssa
Soolodebyytti ei ollut läheskään niin iso menestys kuin Yön Varietee, mutta albumilistan viidenneksi se ylsi, ja siltä irtosi kaksi singlehittiä, näppärästi nimetty Yö jota ei ollutkaan ja oivaltava versio vanhasta Cher-käännöksestä Varkaat ja kulkurit. Oletettavasti Vaaleanpunainen majatalo menestyi lähinnä Yö-maineen ja Dingon supermässykultaturbosuosion myötä yhä eskaloituneen porilaisen meikkirokin buumin ansiosta, mutta halusin kuitenkin ottaa sen tähän mukaan melko suosittuna levynä, joka edustaa hyvin vahvasti omaa aikaansa. Sitä paitsi albumin suhde 2000-luvulla hyvin tuottoisaksi osoittautuneen "Yö-brändiin" on kiinnostava. Ylipäätään Jussi Hakulisen suhde Yöhön on kiinnostava. Varsinaisesti hän vaikutti yhtyeessä hyvin lyhyen ajan, mutta hänen varjonsa on tavalla tai toisella seurannut sitä kaikki ne yli 30 vuotta, jotka noiden muutaman vuoden jälkeen ovat kuluneet. 1990-luvun alusta 2010-luvun alkuun hän vaikutti taas yhtyeessä tai sen taustalla monien avainbiisien tekijänä ja lopulta jonkin aikaa livekokoonpanossakin. [Tätä kohtaa on editoitu Mikko Jokelan asiantuntevan, Hakulisen myöhempiä Yö-vaiheita koskevan fb-kommentin jälkeen.]
Yö-tarinassa Lindholm on siis konformisti, Hakulinen se vastahankainen. Lindholm on pragmaatikko, Hakulinen taiteilija. Lindholmia kiinnosti keikkatyöläisyys, Hakulista ei. En sitten tiedä, kuinka selvästi Lindholm oli oman roolinsa hahmottanut vielä vuonna 1985, mutta Hakulinen ainakin oli. Ja kun auktoriteettikammoinen tyyppi, joka on hypännyt laivasta parhaiden myötätuulten vallitessa, tekee noiden samojen tuulten yhä kantamana pikaisesti soolodebyyttinsä, niin lähtökohtahan on mitä kiinnostavin.
Valitettavasti Vaaleanpunainen majatalo on kuitenkin epäkiinnostavampi levy kuin se voisi olla. Luultavasti se on kasattu ja julkaistu aika nopeasti, eikä noihin aikoihin tietysti vuosien tuumaustaukoja harrastanut juuri kukaan. Hirveän suuri osa levystä on joko epäonnistuneita kokeiluja tai oman peruskaavan mukaan tehtyä bulkkia tai melkein-bulkkia. Voisi sanoa, että koko levy putoaa näihin kategorioihin, jos kriittinen haluaa olla. Esimerkiksi Joonatan, vaikka Juicen teksti onkin, on aika lailla Yön ensilevyjen teinimelodraaman toistoa kyllä ihan hyvällä melodialla ja kertosäkeellä. Ja se on ilman muuta albumin parhaimmistoa. Levyn aloittava nimibiisi ei sekään ole huono - ja korostaa sitä paitsi tiettyä kiinnostavaa piirrettä Hakulisen laulunkirjoitustyössä: kun Yön musiikki on vuosikymmenten saatossa hahmotettu ihan ranteet auki -tyyppiseksi mollipaatokseksi, mihin Hakulinen on toki toiseksi suurin osasyyllinen, niin juuri hän hakeutuu kuitenkin aika usein jopa voittoisan duurirokin pariin, mitä ei Lindholmilta osaisi kuvitellakaan. Tällä levyllä juuri tämä on se peruskaava, joutsenlauluja tältä ei löydy.
Levyn nimenä "vaaleanpunainen majatalo" hahmottuu tietysti kuvaukseksi siitä mentaalisesta paikasta, johon kuulija halutaan johdattaa, nimibiisin tekstissä ihan konkreettisestikin. 80-luvun Suomessa se on ehkä käynyt melkein samanlaisesta statementista kuin Hakulisen glam-pörrökin. Siis eräänlainen vaihtoehtoinen mielenmaisema, jossa on kuitenkin niin paljon sokeria ja harkitsemattomasti käytettyä kosketinmattoa, ettei se tunnu kovin vaihtoehtoiselta aikakauden nuorison näkökulmasta.
Jos "majatalo" sanana tuo mieleen jotain retrospektiivistä, historiallista, kansanperinteellistä, kotoisaa, takkatulenkajoista, niin se on myös muuan moodi, johon Hakulinen tuntuu pyrkivän. Tosin hän on tässä liian nuori ollakseen kovin leppoisa. Hän kaivaa menneisyydestä mieluummin sen mustalaisromanttisen Varkaat ja kulkurit -aspektin tai itse tehdyn Kataliinan ruusu -pastissin huoraromantiikan. Mennyt maailma on tässä toki romanttinen mauste niin kuin Dingollakin. Ja toisaalta välillä Hakulinen kaivaa itsestään esiin teini-ikäisen punkkarin, joka puuttuu "yhteiskunnallisiin asioihin" joko paatoksella (tavallaan ihan oivaltavasti spurgun yhteiskunnallista roolia käsittelevässä Vapautuslaulussa) tai yllättävän toimivalla huumorilla (Armeijan syvin olemus säikäyttää nimellään, mutta rentoa retrotyylittelyä edustavassa biisissä glorifioidaan hullun papereita ja naureskellaan intissä kituville ikätovereille ja vihjataan vielä, että viedään näiden naiset näiden tetsaillessa metsässä, mikä on riemastuttavaa, vaikkei kappale kummoinen olekaan).
Liikaa kailotettua ja kaiutettua laulua, hyvin vähän mitään ajattomalta kuulostavaa. Jotain rehellisesti outoakin: cd-version loppupuolella kuultava hämmentävä Joulu avaruudessa, eräänlainen kömpelön allegorinen ja osoitteleva joululaulu Hakulisen geneeriseen kasarisynarokkipaatokseen puettuna, saisi epäilemään trollausta, jos käsite olisi tuolloin vielä tunnettu. Mutta ainakin on tehty, mitä on haluttu tehdä.
52/100
Balladi Yö jota ei koskaan ollutkaan on nimeään vakavampi kappale ja luultavasti levyn paras biisi . Ei se oikeasti taida Yöhön liittyäkään kuin ehkä jonkin sellaisen ajatuskehikon kautta, jota tekijä ei edes halua avata kuulijalle.
Levy Spotifyssa
perjantai 6. lokakuuta 2017
Alamaisema: Fredi: Niin paljon kuuluu rakkauteen (1972)
Ei Frediä voi pitää millään lailla unohdettuna hahmona, mutta kun hänen listamerkintöjään tarkastelee, onhan niissä melkoinen epätasapaino suhteessa hänen suosioonsa huippukaudellaan ja myöhempinä vuosikymmeninä. Vuoden 1977 jälkeen on irronnut vain pari pikkuhittiä, eikä ainoatakaan albumimerkintää. Ei Fredi ole paljoa tainnut jaksaa levytelläkään, mutta on silmiinpistävää, ettei edes yhtään cd-aikakauden kokoelmaa ole tilastoitunut. (Onko kovin aktiivisesti markkinoituja sellaisia edes julkaistu? Ellei, niin miksi ihmeessä ei?)
Fredi oli kuitenkin 70-luvun alkupuolella aivan todella suosittu artisti. Listojen valossa voi olla ihan perusteltua kutsua häntä jopa Suomen suosituimmaksi artistiksi siinä vuosina 1972-74. Hän julkaisi tuolloin valtavien hittisinglejen ohella nipun hyvin menestyneitä albumeja, joista kovimpana tämä Niin paljon kuuluu rakkauteen oli peräti 19 viikkoa listaykkösenä ja reilusti toista vuotta listalla ylipäätään. Toki kilpailu albumilistalla oli vielä tuolloin aika vähäistä, mutta Fredin verrokkiartisteista, näistä "rock-sukupolven iskelmätähdistä", vain muutama ylsi edes lähelle samanlaista suosiota, ja Fredi taisi olla aivan ensimmäisiä artisteja, jonka levyt myivät säännöllisesti jalometallilukemille.
Mihin tämä suosio sitten mahtoi perustua? Sitä asiaa pohdittaessa täytyy ensisijaisesti lähteä iskelmän murroksesta suhteessa eräisiin yleisempiin kulttuurisiin murroksiin: vissiinkään juuri mistään Suomessa 70-luvulla tapahtuneesta ei voi puhua viittaamatta rakennemuutokseen, siis maaltamuuttoon. Sitten on sukupolvien murros, suurten ikäluokkien tuleminen perheelliseen ikään, mikä tapahtui lomittain rakennemuutoksen kanssa. Aika lyhyessä ajassa tapahtui sellaisia muutoksia, joiden seurauksena iskelmääkään ei voinut enää markkinoida ensisijaisesti maaseudun tanssilavakansalle, vaan kerrostaloasunnossa kaupungissa asuva nuorehko, töissäkäyvä ihminen oli tällaisenkin musiikin pääasiallista kuluttajakuntaa. Eikä hän yleensä halunnut kuunnella humppaa, valssia tai tangoa, eikä hänen laulajaidolinsa ollut Olavi Virta tai Tapio Rautavaara, vaan hän halusi vähän nuoremman laulajan ja vähän modernimpaa ja angloamerikkalaisempaa soundia, olihan hän Beatlesinsa kuunnellut ja näin.
Tarvittiin siis iskelmälaulajia, jotka olivat jotenkin kaupunkilaisemman ja kansainvälisemmän kuuloisia olematta silti mitenkään haasteellisia. Fredi oli stadilainen ja aloittanut uransa Folk-Fredinä, joten nämä ominaisuudet hänellä olivat luonnostaan. Sitten hänet vain piti siirtää folk-musiikin parista laulamaan isosti sovitettuja käännösbiisejä: lähinnä angloamerikkalaista aikuisempaa poppia tai estradiviihdettä. Tämä urakäänne oli alkanut jo 60-luvun puolella ja johti sitten, albumien muodostuessa iskelmäpuolellakin ykköstuotteeksi singlejen ohi, yllä kuvattuun menestykseen. Albumin merkitystä Fredin tapauksessa kuvastaa sekin, että valtavasta menestyksestään huolimatta Niin paljon kuuluu rakkauteen ei sisällä kuin yhden singlehitin, Kun rakkaus voittaa, joka ei sekään ole hänen suurimpiaan. Vain kuukautta levyn julkaisun jälkeen listoille nousi paljon isompi hitti, Kummisedän teemasta käännetty Puhu hiljaa rakkaudesta, mutta sitä ei tältä albumilta löydy.
Sen sijaan levylle on valikoitu melko edustava valikoima ajankohtaista ulkomaanmusiikkia Elton Johnin Country Comfortista (Maalaismaisema) Lynn Andersonin popkantrihittiin Rose Garden (Ruusutarha). On iskelmällisempää purkkaa (Jos konduktöörin nait, suomalaiseen popmusiikkiin hämmentävän paljon vaikuttaneen hollantilaisbändi Shocking Bluen tuotannosta) ja viihteellisempää singer-songwriter -kamaa (Yksin oon tietenkin, eli Gilbert O' Sullivanin Alone Again (Naturally)). Näillä liksoilla en taaskaan googlettele, mutta moni näistä käännöksistähän nousi tietääkseni suomenkieliseksi hitiksi jonkun muun esittämänä, ja kun niitä sitten on koottu Fredin albumille, tulee siitä tavallaan greatest hits -kokoelma, mikä varmaan on ollut ainakin yhtenä syynä levyn menestykseen. (Mutta ei ratkaisevana syynä, sillä useimmat muutkin iskelmätähdet noudattivat samankaltaista levytyspolitiikkaa.)
Voi päätellä, että hetken aikaa Fredi on yksinkertaisesti ollut state of the art, mitä tällaiseen musiikkiin tulee. Hänen levytysmateriaalinsa on valittu varsin hyvällä maulla, ja tähän aikaan sovituksiin vielä panostettiin, siellä on orkesterit ja pätevät muusikot taustalla. Levykokonaisuus on aika pätevästi rakennettu, on rakkauslauluja ja Maalaismaiseman rakennemuutosnostalgiaa ja pari välikevennystä. Tämä on koko ajan laadukasta viihdemusiikkia, ei mitään viiden pennin hittityrkkyjä tai kertavitsejä. Kyllä tätä on kelvannut uunituoreessa kaksiossa Hervannassa tai Kannelmäessä kuunnella.
Entäpä sitten Fredi itse? Hänen virkansahan tässä on lähinnä laulaa nämä biisit, mutta tietysti myös olla se brändi, jota niin innolla ostettiin. Tuskin Frediä voisi kukaan paskaksi laulajaksi väittää, mutta fraseeraus on vähän jäykkää, eikä hän erityisesti messissä tunnu olevan. Laulanut ammattilaisena menemään ja täts it. Kun häntä ajattelee hahmona, ei pääse yli tuosta levynkannen kuvasta, jossa tämä vähän isommanpuoleinen kaveri kampaus-pulisonki -yhdistelmineen, jota voi luonnehtia vain karvakypäräksi, katsoo puku päällä ja skraka kaulassa syvällisesti yleisön edustajaa, laadukkaita viihdehetkiä luvaten. Ja niitähän yleisön edustaja varmasti koki saaneensakin.
Miksi Fredin musiikki sitten on unohdettu niinkin tyystin, jotain Kolmatta linjaa lukuun ottamatta? Ehkä se oli liiankin state of the art. Siinä ei ollut mitään erityisempää persoonallisuutta, eikä hänellä ole montaakaan signature songia näiltä suurimman menestyksensä vuosilta. Tämä on kääntöpuoli sille, että levyttää muidenkin levyttämää materiaalia ja on monipuolinen yleisviihdehenkilö, joka taipuu laajan genrespektrin tulkitsemiseen. Kun hahmo menettää merkityksensä, ei jää paljoakaan substanssia, joka muistettaisiin.
Harmi sinänsä, sillä levyssähän ei ole mitään erityisempää vikaa. Se on sujuvasti kuunneltavaa musiikkia, hyvä 70-luvun alun jukeboksisimulaatio, mutta ihan riittävän ajatonkin. Ei se nyt mitenkään erityisen huomionarvoinenkaan toisaalta ole.
68/100
Niin paljon kuuluu rakkauteen Spotifyssa
Fredi oli kuitenkin 70-luvun alkupuolella aivan todella suosittu artisti. Listojen valossa voi olla ihan perusteltua kutsua häntä jopa Suomen suosituimmaksi artistiksi siinä vuosina 1972-74. Hän julkaisi tuolloin valtavien hittisinglejen ohella nipun hyvin menestyneitä albumeja, joista kovimpana tämä Niin paljon kuuluu rakkauteen oli peräti 19 viikkoa listaykkösenä ja reilusti toista vuotta listalla ylipäätään. Toki kilpailu albumilistalla oli vielä tuolloin aika vähäistä, mutta Fredin verrokkiartisteista, näistä "rock-sukupolven iskelmätähdistä", vain muutama ylsi edes lähelle samanlaista suosiota, ja Fredi taisi olla aivan ensimmäisiä artisteja, jonka levyt myivät säännöllisesti jalometallilukemille.
Mihin tämä suosio sitten mahtoi perustua? Sitä asiaa pohdittaessa täytyy ensisijaisesti lähteä iskelmän murroksesta suhteessa eräisiin yleisempiin kulttuurisiin murroksiin: vissiinkään juuri mistään Suomessa 70-luvulla tapahtuneesta ei voi puhua viittaamatta rakennemuutokseen, siis maaltamuuttoon. Sitten on sukupolvien murros, suurten ikäluokkien tuleminen perheelliseen ikään, mikä tapahtui lomittain rakennemuutoksen kanssa. Aika lyhyessä ajassa tapahtui sellaisia muutoksia, joiden seurauksena iskelmääkään ei voinut enää markkinoida ensisijaisesti maaseudun tanssilavakansalle, vaan kerrostaloasunnossa kaupungissa asuva nuorehko, töissäkäyvä ihminen oli tällaisenkin musiikin pääasiallista kuluttajakuntaa. Eikä hän yleensä halunnut kuunnella humppaa, valssia tai tangoa, eikä hänen laulajaidolinsa ollut Olavi Virta tai Tapio Rautavaara, vaan hän halusi vähän nuoremman laulajan ja vähän modernimpaa ja angloamerikkalaisempaa soundia, olihan hän Beatlesinsa kuunnellut ja näin.
Tarvittiin siis iskelmälaulajia, jotka olivat jotenkin kaupunkilaisemman ja kansainvälisemmän kuuloisia olematta silti mitenkään haasteellisia. Fredi oli stadilainen ja aloittanut uransa Folk-Fredinä, joten nämä ominaisuudet hänellä olivat luonnostaan. Sitten hänet vain piti siirtää folk-musiikin parista laulamaan isosti sovitettuja käännösbiisejä: lähinnä angloamerikkalaista aikuisempaa poppia tai estradiviihdettä. Tämä urakäänne oli alkanut jo 60-luvun puolella ja johti sitten, albumien muodostuessa iskelmäpuolellakin ykköstuotteeksi singlejen ohi, yllä kuvattuun menestykseen. Albumin merkitystä Fredin tapauksessa kuvastaa sekin, että valtavasta menestyksestään huolimatta Niin paljon kuuluu rakkauteen ei sisällä kuin yhden singlehitin, Kun rakkaus voittaa, joka ei sekään ole hänen suurimpiaan. Vain kuukautta levyn julkaisun jälkeen listoille nousi paljon isompi hitti, Kummisedän teemasta käännetty Puhu hiljaa rakkaudesta, mutta sitä ei tältä albumilta löydy.
Sen sijaan levylle on valikoitu melko edustava valikoima ajankohtaista ulkomaanmusiikkia Elton Johnin Country Comfortista (Maalaismaisema) Lynn Andersonin popkantrihittiin Rose Garden (Ruusutarha). On iskelmällisempää purkkaa (Jos konduktöörin nait, suomalaiseen popmusiikkiin hämmentävän paljon vaikuttaneen hollantilaisbändi Shocking Bluen tuotannosta) ja viihteellisempää singer-songwriter -kamaa (Yksin oon tietenkin, eli Gilbert O' Sullivanin Alone Again (Naturally)). Näillä liksoilla en taaskaan googlettele, mutta moni näistä käännöksistähän nousi tietääkseni suomenkieliseksi hitiksi jonkun muun esittämänä, ja kun niitä sitten on koottu Fredin albumille, tulee siitä tavallaan greatest hits -kokoelma, mikä varmaan on ollut ainakin yhtenä syynä levyn menestykseen. (Mutta ei ratkaisevana syynä, sillä useimmat muutkin iskelmätähdet noudattivat samankaltaista levytyspolitiikkaa.)
Voi päätellä, että hetken aikaa Fredi on yksinkertaisesti ollut state of the art, mitä tällaiseen musiikkiin tulee. Hänen levytysmateriaalinsa on valittu varsin hyvällä maulla, ja tähän aikaan sovituksiin vielä panostettiin, siellä on orkesterit ja pätevät muusikot taustalla. Levykokonaisuus on aika pätevästi rakennettu, on rakkauslauluja ja Maalaismaiseman rakennemuutosnostalgiaa ja pari välikevennystä. Tämä on koko ajan laadukasta viihdemusiikkia, ei mitään viiden pennin hittityrkkyjä tai kertavitsejä. Kyllä tätä on kelvannut uunituoreessa kaksiossa Hervannassa tai Kannelmäessä kuunnella.
Entäpä sitten Fredi itse? Hänen virkansahan tässä on lähinnä laulaa nämä biisit, mutta tietysti myös olla se brändi, jota niin innolla ostettiin. Tuskin Frediä voisi kukaan paskaksi laulajaksi väittää, mutta fraseeraus on vähän jäykkää, eikä hän erityisesti messissä tunnu olevan. Laulanut ammattilaisena menemään ja täts it. Kun häntä ajattelee hahmona, ei pääse yli tuosta levynkannen kuvasta, jossa tämä vähän isommanpuoleinen kaveri kampaus-pulisonki -yhdistelmineen, jota voi luonnehtia vain karvakypäräksi, katsoo puku päällä ja skraka kaulassa syvällisesti yleisön edustajaa, laadukkaita viihdehetkiä luvaten. Ja niitähän yleisön edustaja varmasti koki saaneensakin.
Miksi Fredin musiikki sitten on unohdettu niinkin tyystin, jotain Kolmatta linjaa lukuun ottamatta? Ehkä se oli liiankin state of the art. Siinä ei ollut mitään erityisempää persoonallisuutta, eikä hänellä ole montaakaan signature songia näiltä suurimman menestyksensä vuosilta. Tämä on kääntöpuoli sille, että levyttää muidenkin levyttämää materiaalia ja on monipuolinen yleisviihdehenkilö, joka taipuu laajan genrespektrin tulkitsemiseen. Kun hahmo menettää merkityksensä, ei jää paljoakaan substanssia, joka muistettaisiin.
Harmi sinänsä, sillä levyssähän ei ole mitään erityisempää vikaa. Se on sujuvasti kuunneltavaa musiikkia, hyvä 70-luvun alun jukeboksisimulaatio, mutta ihan riittävän ajatonkin. Ei se nyt mitenkään erityisen huomionarvoinenkaan toisaalta ole.
68/100
Niin paljon kuuluu rakkauteen Spotifyssa
torstai 5. lokakuuta 2017
Alamaisema: Don Huonot: Hyvää yötä ja huomenta (1997)
Mihin Don Huonojen tuotanto sijoittuu unohdettu-klassikko -akselilla? Ei ainakaan mitenkään itsestäänselvästi lähelle sitä unohdettua päätä. Jo yhtyeen säännölliset ja liiketaloudellisesti kai melko onnistuneet lavoillepaluut todistavat tämän. "Donkkareilla" on sitkeitä faneja, ja se voidaan varmasti luokitella myös sukupolvikokemukseksi. Toisaalta yhdelläkään bändin levyllä ei ole sellaista full HD -klassikkostatusta, aina niille on vähän naureskeltukin, oli kyse sitten varhaisesta taidekoulurokista tai loppupään modernista listarokista.
Yhtyeen menestyneimmästä ja eniten oman aikansa äänimaisemaan suodattuneesta levystä ei ole epäselvyyttä. Kyllähän se on Hyvää yötä ja huomenta, jonka ilmestymisen olen itse katsonut jopa käännekohdaksi 90-luvun suomirockissa . Linkin juttua kirjoittaessani kuuntelin Don Huonoja ensimmäistä kertaa vuosikausiin satunnaista biisiä enemmän, ja uudelleenarviointini bändin suhteen taisin tehdä jo silloin, mutta tässä blogissa voi käsitellä laajemmin ja subjektiivisemmin juuri tätä levyä. Se edustaa taitekohtaa myös bändin uralla: ensimmäistä kaupallisesti menestynyttä ja sellaista statusta ihan vakavissaan tavoitellutta levyä, ensimmäistä isolle yhtiölle tehtyä levyä - ja monen mielestä tämä on joko ensimmäinen paska tai viimeinen hyvä Donkkari-levy. (Tietty oman kuplani ulkopuolella lienee vielä enemmän ihmisiä, joiden maailmassa tämä on ainoa tai ainakin ainoa kiinnostava Donkkari-levy.)
Hyvää yötä ja huomenta on ilmestymisajassaan niin kiinni, etten äkkiseltään keksi ainoatakaan asiaa, joka olisi enemmän vuotta 1997, ainakaan näin musiikin kautta ajanhenkeä aistivan ihmisen näkökulmasta. (Ei tosin pelkästään musiikiltaan, sillä levyn sinisävyinen kansi on ehkä vielä enemmän 1997 kuin sisältö.) Tietynlainen kieroutunut ajattomuus tulee toisaalta siitä, ettei suomenkielinen rock ole oikein vieläkään toipunut tästä levystä, eikä tietysti toivukaan vielä vähiin aikoihin, sillä maa on edelleen täynnä kolmevitosia muusikoita, jotka haluavat Päästä Radioon ja olettavat vanhasta muistista, että se onnistuu tällaisella kevyen elektronisesti tuunatulla puoliraskaalla rocksoundilla ja sanoituksilla, joiden perspektiivi on vähän epämääräisesti ironisen ja paatoksellisen välimaastossa. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että Hyvää yötä ja huomenta on yksi pahimmin suomirockia saastuttaneista levyistä koskaan.
Rockhistoriaan kirjoitetun kliseen mukaan niitä levyjä, jotka nostavat bändin kulttimaineesta tähtiin, tehdään sellaisen epäuskoisen euforisen fiiliksen vallassa, ja jotain sen suuntaista Donkkari-muusikot ovat tämän tekoprosessista kertoilleetkin. Kuulija voi vain todeta, ettei se välity lopputuloksesta lainkaan. Levy kuulostaa kauttaaltaan innottomalta, siltä että maali on kyllä ollut selvänä mielessä, mutta sitä kohti on puserrettu vähän väkisin deadlinen lähenemistä vilkuillen. Paras esimerkki tästä voisi olla vaikka levyn "rankka ja raskas" biisi Vedä käteen, joka tietysti sanelee ankeutensa jo otsikollaan. Kie Von Hertzen soittaa laiskaa perusheviriffiä, komppiosasto kuulostaa olevan kahvitauolla ja joku on säätänyt jotain minimaalisen pientä konehärpäkettä taustalle. Tekstin pitäisi olla itseironista uhoa, mutta Kalle Ahola antaa elävän vaikutelman puhelinluettelon resitoimisesta. Biisin lopussa on "avainkohta", jossa polkaistaan vähän nopeampi tempo päälle, mutta ei pysähtynyttä resiinaa noin helposti käynnistetä, ja sitten kappale jo loppuukin ennen kuin kuulijan kasvot toipuvat haukotuksesta.
Sitä seuraa albumin toinen avainbiisi, sen nimikappale, joka kasvattaa perusköykäisen nuotiokitarasävelmän seitsemänminuuttiseksi ihan "because we can" -pohjalta, kertosäettä loputtomiin toistaen, taustalaulu- ja kitararaitoja toistensa päälle kasaten. Joskus historiallisia jatkumoita popmusiikista etsivä ihminen törmää tilanteeseen, jossa kalendaaristen faktojen perusteella asia b ei voi olla vaikuttunut asiasta a, vaikka kaiken järjen mukaan näin on. Hyvää yötä ja huomenta ilmestyi vain viikkoja Oasiksen Be Here Nown jälkeen, joten nimibiisiä ei voi syyttää tuon tyhjänpäiväisen pöhöttyneisyyden taiteeksi kehittäneen albumin kopioimisesta. Syyttävä sormi lienee siis kohdistettava edellisen Oasis-levyn Champagne Supernovaan, mutta se on toki huomattavasti parempi biisi, ja tässäkin Don Huonot tuntuu noudattavan väsyneesti jotakin muodollisuutta jatkaessaan kappalettaan minuutti minuutin perään ikään kuin jokin "eeppisen" määritelmä tällä täyttyisi.
Onhan tässä parempiakin biisejä. Avausraita Ruoski minua! onnistuu kuulostamaan jopa vihaiselta, vaikka onkin vaikea sanoa, mihin sen "olen syyllinen ja huono, rankaise minua" -retoriikka tähtää - sen enempää uskonnollista kuin seksuaalistakaan hurmosta tästä on vaikea aistia, jonkinlaista toimivaa vitutussimulaatiota kuitenkin. Riidankylväjä on tavallaan ihan hauska singalong, vaikka vaatii promilleja kuulostaakseen kovin hyvältä. Keltaisessa talossa on kiva tunnelmakuva, Päivä nousee taas on leppoisa päätösbiisi, joka ei ainakaan ärsytä. Jos nämä nyt kuulostavat hyvin varauksellisilta kehuilta, niin sitähän ne ovatkin.
Hyvää yötä ja huomenta ei siis ole kummoinen levy. Jokin siinä silti hiertää. Pitäisikö se dumata vain "kaupallistumisen" pohjalta? Mielestäni tähän olisi ihan hyviä perusteluja, vaikka kriitikon onkin aina uskaliasta yrittää mennä taiteilijan pään sisään tai spekuloimaan bändidynamiikalla. Muistaakseni Donkkarit ovat kyllä itsekin eri yhteyksissä puhuneet levyn tekoprosessista siihen malliin, että haluttiin suoristaa mutkat ja olla helpompia. (Rivien välistä voi suomalaisista yhtyeistä puhuttaessa aina aistia senkin perustotuuden, että kyse on myös tulovirrasta - ei siis mistään rikastumisesta, vaan siitä, että voisi edes toimia ammattimaisena muusikkona sen sijaan, että joutuisi menemään "päivätöihin").
Mutta hyvää, kaupallisesti menestyvää musiikkia on tehty paljon. Voisiko sitten olla niin, että nämä tekijät ovat olleet alun alkaenkin sinut kutsumuksensa kanssa? Tai sitten he ovat vain olleet parempia musiikintekijöitä. Eihän Don Huonotkaan ole huono bändi moniin jäljittelijöihinsä verrattuna, mutta yhtyeen alkupään levyilläkin meno on aika hit & miss, yritystä on aina enemmän kuin itsekritiikkiä. Tässä vaiheessa uraansa bändi vain feidasi yliyrittämisen ja päätti ikään kuin noudattaa alimman standardin lakia. Siksi kai se tulikin tehneeksi yhdenlaisen definitiivisen teoksen suomalaisessa rockissa.
60/100
Hyvää yötä ja huomenta Spotifyssa
Ruoski minua! Youtubessa
Yhtyeen menestyneimmästä ja eniten oman aikansa äänimaisemaan suodattuneesta levystä ei ole epäselvyyttä. Kyllähän se on Hyvää yötä ja huomenta, jonka ilmestymisen olen itse katsonut jopa käännekohdaksi 90-luvun suomirockissa . Linkin juttua kirjoittaessani kuuntelin Don Huonoja ensimmäistä kertaa vuosikausiin satunnaista biisiä enemmän, ja uudelleenarviointini bändin suhteen taisin tehdä jo silloin, mutta tässä blogissa voi käsitellä laajemmin ja subjektiivisemmin juuri tätä levyä. Se edustaa taitekohtaa myös bändin uralla: ensimmäistä kaupallisesti menestynyttä ja sellaista statusta ihan vakavissaan tavoitellutta levyä, ensimmäistä isolle yhtiölle tehtyä levyä - ja monen mielestä tämä on joko ensimmäinen paska tai viimeinen hyvä Donkkari-levy. (Tietty oman kuplani ulkopuolella lienee vielä enemmän ihmisiä, joiden maailmassa tämä on ainoa tai ainakin ainoa kiinnostava Donkkari-levy.)
Hyvää yötä ja huomenta on ilmestymisajassaan niin kiinni, etten äkkiseltään keksi ainoatakaan asiaa, joka olisi enemmän vuotta 1997, ainakaan näin musiikin kautta ajanhenkeä aistivan ihmisen näkökulmasta. (Ei tosin pelkästään musiikiltaan, sillä levyn sinisävyinen kansi on ehkä vielä enemmän 1997 kuin sisältö.) Tietynlainen kieroutunut ajattomuus tulee toisaalta siitä, ettei suomenkielinen rock ole oikein vieläkään toipunut tästä levystä, eikä tietysti toivukaan vielä vähiin aikoihin, sillä maa on edelleen täynnä kolmevitosia muusikoita, jotka haluavat Päästä Radioon ja olettavat vanhasta muistista, että se onnistuu tällaisella kevyen elektronisesti tuunatulla puoliraskaalla rocksoundilla ja sanoituksilla, joiden perspektiivi on vähän epämääräisesti ironisen ja paatoksellisen välimaastossa. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että Hyvää yötä ja huomenta on yksi pahimmin suomirockia saastuttaneista levyistä koskaan.
Rockhistoriaan kirjoitetun kliseen mukaan niitä levyjä, jotka nostavat bändin kulttimaineesta tähtiin, tehdään sellaisen epäuskoisen euforisen fiiliksen vallassa, ja jotain sen suuntaista Donkkari-muusikot ovat tämän tekoprosessista kertoilleetkin. Kuulija voi vain todeta, ettei se välity lopputuloksesta lainkaan. Levy kuulostaa kauttaaltaan innottomalta, siltä että maali on kyllä ollut selvänä mielessä, mutta sitä kohti on puserrettu vähän väkisin deadlinen lähenemistä vilkuillen. Paras esimerkki tästä voisi olla vaikka levyn "rankka ja raskas" biisi Vedä käteen, joka tietysti sanelee ankeutensa jo otsikollaan. Kie Von Hertzen soittaa laiskaa perusheviriffiä, komppiosasto kuulostaa olevan kahvitauolla ja joku on säätänyt jotain minimaalisen pientä konehärpäkettä taustalle. Tekstin pitäisi olla itseironista uhoa, mutta Kalle Ahola antaa elävän vaikutelman puhelinluettelon resitoimisesta. Biisin lopussa on "avainkohta", jossa polkaistaan vähän nopeampi tempo päälle, mutta ei pysähtynyttä resiinaa noin helposti käynnistetä, ja sitten kappale jo loppuukin ennen kuin kuulijan kasvot toipuvat haukotuksesta.
Sitä seuraa albumin toinen avainbiisi, sen nimikappale, joka kasvattaa perusköykäisen nuotiokitarasävelmän seitsemänminuuttiseksi ihan "because we can" -pohjalta, kertosäettä loputtomiin toistaen, taustalaulu- ja kitararaitoja toistensa päälle kasaten. Joskus historiallisia jatkumoita popmusiikista etsivä ihminen törmää tilanteeseen, jossa kalendaaristen faktojen perusteella asia b ei voi olla vaikuttunut asiasta a, vaikka kaiken järjen mukaan näin on. Hyvää yötä ja huomenta ilmestyi vain viikkoja Oasiksen Be Here Nown jälkeen, joten nimibiisiä ei voi syyttää tuon tyhjänpäiväisen pöhöttyneisyyden taiteeksi kehittäneen albumin kopioimisesta. Syyttävä sormi lienee siis kohdistettava edellisen Oasis-levyn Champagne Supernovaan, mutta se on toki huomattavasti parempi biisi, ja tässäkin Don Huonot tuntuu noudattavan väsyneesti jotakin muodollisuutta jatkaessaan kappalettaan minuutti minuutin perään ikään kuin jokin "eeppisen" määritelmä tällä täyttyisi.
Onhan tässä parempiakin biisejä. Avausraita Ruoski minua! onnistuu kuulostamaan jopa vihaiselta, vaikka onkin vaikea sanoa, mihin sen "olen syyllinen ja huono, rankaise minua" -retoriikka tähtää - sen enempää uskonnollista kuin seksuaalistakaan hurmosta tästä on vaikea aistia, jonkinlaista toimivaa vitutussimulaatiota kuitenkin. Riidankylväjä on tavallaan ihan hauska singalong, vaikka vaatii promilleja kuulostaakseen kovin hyvältä. Keltaisessa talossa on kiva tunnelmakuva, Päivä nousee taas on leppoisa päätösbiisi, joka ei ainakaan ärsytä. Jos nämä nyt kuulostavat hyvin varauksellisilta kehuilta, niin sitähän ne ovatkin.
Hyvää yötä ja huomenta ei siis ole kummoinen levy. Jokin siinä silti hiertää. Pitäisikö se dumata vain "kaupallistumisen" pohjalta? Mielestäni tähän olisi ihan hyviä perusteluja, vaikka kriitikon onkin aina uskaliasta yrittää mennä taiteilijan pään sisään tai spekuloimaan bändidynamiikalla. Muistaakseni Donkkarit ovat kyllä itsekin eri yhteyksissä puhuneet levyn tekoprosessista siihen malliin, että haluttiin suoristaa mutkat ja olla helpompia. (Rivien välistä voi suomalaisista yhtyeistä puhuttaessa aina aistia senkin perustotuuden, että kyse on myös tulovirrasta - ei siis mistään rikastumisesta, vaan siitä, että voisi edes toimia ammattimaisena muusikkona sen sijaan, että joutuisi menemään "päivätöihin").
Mutta hyvää, kaupallisesti menestyvää musiikkia on tehty paljon. Voisiko sitten olla niin, että nämä tekijät ovat olleet alun alkaenkin sinut kutsumuksensa kanssa? Tai sitten he ovat vain olleet parempia musiikintekijöitä. Eihän Don Huonotkaan ole huono bändi moniin jäljittelijöihinsä verrattuna, mutta yhtyeen alkupään levyilläkin meno on aika hit & miss, yritystä on aina enemmän kuin itsekritiikkiä. Tässä vaiheessa uraansa bändi vain feidasi yliyrittämisen ja päätti ikään kuin noudattaa alimman standardin lakia. Siksi kai se tulikin tehneeksi yhdenlaisen definitiivisen teoksen suomalaisessa rockissa.
60/100
Hyvää yötä ja huomenta Spotifyssa
Ruoski minua! Youtubessa
tiistai 3. lokakuuta 2017
Alamaisema: Darude: Before The Storm (2000)
Before The Stormin aloittaa kolme minuuttia ja 46 sekuntia kestävä teos, jota ei varsinaisesti tarvitse kaivella musiikkihistorian pölyttyneistä nurkista tarkasteltavaksi. Sandstormin meemiytyminen tapahtui jotenkin vähitellen vuosien mittaan, eikä siinä toisaalta ole mitään ihmeteltävää. Mahdollisuus sellaiseen on rakennettu biisiin sisään, ja käsittääkseni se vakiinnutti asemansa esimerkiksi television urheilulähetysten taustamusiikkina jo selvästi ennen some-aikaa.
Ja onhan se mitä historiallisin suomalainen popkappale. Listoja seuraavana ja sopivan ikäisenä popmusiikin ystävänä voi melkeinpä vastata kysymykseen: "Missä olit, kun kuulit Sandstormin nousseen brittilistan top 3:een?" Aivan tämä ei minultakaan onnistu, deduktion kautta voin päätellä olleeni koneen ääressä yliopiston kirjastossa, mutta sen muistan, että samana iltana olin Salorannan kanssa jostain syystä DTM:ssä, Sandstorm soi ja välitin riemastuneena hänellekin tämän informaation ensimmäisestä isosta suomalaisesta brittihitistä.
Mutta onko Darudessa jotain muutakin kuin Sandstorm? Vasta viime viikolla eräs tuttava sanoi pitävänsä kakkossingle Feel The Beatia parempana biisinä, mutta tämä on varmasti luokiteltavissa oppositiomielipiteeksi. Spotify-kuunteluja Sandstormilla on 69 miljoonaa ja risat, Feel The Beatilla vähän yli 5 miljoonaa ja Before The Stormin muilla biiseillä muutamia satoja tuhansia. Kun "se biisi" kuullaan heti levyn kärkeen, joutuu väistämättä vitsailemaan, että eikö After The Storm olisi ollut osuvampi nimi.
Itse kuuntelen koko albumin nyt ensimmäistä kertaa koskaan.
Eikä tämä kuulosta pahalta lainkaan. Sandstormia levyllä seuraava Burning on aivan hyvää kevyemmän laidan trance-epiikkaa. Sitten tulee Feel The Beat, jonka geneerinen laulusämple ja pakollinen yritys kierrättää Sandstormin tykytyy-riffiä tuntuvat edelleen vähän hiekoittavan biisiä, joka on pohjimmiltaan kuitenkin sekin oikein toimivaa trance slash eurodancea. Out Of Controlista julkaistiin Daruden kolmossinglenä muistaakseni laulettu, aika köykäinen versio, mutta albumin instrumentaalitulkinta potkii mukavasti.
Chillailevamman Touch Me Feel Men jälkeen Calm Before The Storm nostaa kierroksia ja tavoittelee taas klassisen trancen tapaan isojen luonnonvoimien tuntua. Tällainen vuosituhannen vaihteen poptrance kuulostaa tosi paljon siltä, miltä 90-luvun puolivälin demoskenen parhaat tuotokset näyttivät - tai miltä jokin keskimääräistä mielenkiintoisempi näytönsäästäjä näyttää. Tämä on audioversio ruudulla pyörivästä fraktaalihässäkästä. Trancetyyppien suosimat luonto- ja elementtimetaforat ovat kiinnostavia näin muotoon kahlitussa koneellisessa musiikissa, mutta ehkä asia onkin ymmärrettävä niin, että trance emuloi kokemustamme luonnosta ja yrityksiämme sanallistaa sitä kokemusta - tai pukea se ääneksi tai kuviksi. Siinä hommassahan käy usein niin, että paremman puutteessa sorrumme kliseisiin, koska todellista haltioitumista on hyvin vaikeaa kuvata omaperäisesti. Siksi vaikuttuminen valtavien luonnonvoimien äärellä välittyy ehkä poikkeuksellisenkin hyvin tällaisen tiukan formaalisen musiikin kautta. Calm Before The Storm olisi todella hyvä lajinsa edustaja ilman sen katkaisevia puheväliosia, mutta on se hyvä näinkin.
Levyn viimeiset varsinaiset biisit ovat vähän yhdentekeviä ja niiden jälkeen tulevat Sandstorm- ja Feel The Beat -remixit lajityypin pakkopullaa, mutta kokonaisuutena Before The Storm on aivan pätevä albumikokonaisuus ainakin allekirjoittaneelle, joka on henkilöhistoriallisista syistä lähtökohtaisesti taipuvainen ymmärtämään tätä estetiikkaa. Levyn aikanaan ilmestyessä olin siirtynyt jo vähän toisenlaisiin musiikkimaisemiin, mutta sittemmin nostalgiasyistä on tullut kaiveltua kaikenlaisia vanhoja tanssisuosikkeja esiin. Ne ovat enimmäkseen kylläkin 90-luvun puolivälin kamaa, mutta Darudella on kuultavissa vielä monia samoja elementtejä. Tämähän ei ole albumigenre, ja onkin yksi listahistorian suurista paradokseista, että albumin ollessa ylivertainen musiikin markkinoinnin väline myi moni Before The Stormia paljon hutaistumpi levykin isoja määriä, koska jengi halusi ne hittibiisit.
Vastauksena aiemmin esitettyyn kysymykseen: kyllä Darudessa on muutakin kuin Sandstorm, ainakin jos tarkoitetaan kysyä, onko hän julkaissut jotain muuta kuuntelemisen arvoista musiikkia. Sellaista tältä levyltä kyllä löytyy. Kulttuurihistoriallisesti hänessä ei ehkä kuitenkaan ole paljoa muuta kuin Sandstorm, mutta aika harva artisti on tietenkään tehnyt edes yhtä kulttuurihistoriallisesti merkittävää biisiä.
67/100
Before The Storm Spotifyssa
Calm Before The Storm Youtubessa
Ja onhan se mitä historiallisin suomalainen popkappale. Listoja seuraavana ja sopivan ikäisenä popmusiikin ystävänä voi melkeinpä vastata kysymykseen: "Missä olit, kun kuulit Sandstormin nousseen brittilistan top 3:een?" Aivan tämä ei minultakaan onnistu, deduktion kautta voin päätellä olleeni koneen ääressä yliopiston kirjastossa, mutta sen muistan, että samana iltana olin Salorannan kanssa jostain syystä DTM:ssä, Sandstorm soi ja välitin riemastuneena hänellekin tämän informaation ensimmäisestä isosta suomalaisesta brittihitistä.
Mutta onko Darudessa jotain muutakin kuin Sandstorm? Vasta viime viikolla eräs tuttava sanoi pitävänsä kakkossingle Feel The Beatia parempana biisinä, mutta tämä on varmasti luokiteltavissa oppositiomielipiteeksi. Spotify-kuunteluja Sandstormilla on 69 miljoonaa ja risat, Feel The Beatilla vähän yli 5 miljoonaa ja Before The Stormin muilla biiseillä muutamia satoja tuhansia. Kun "se biisi" kuullaan heti levyn kärkeen, joutuu väistämättä vitsailemaan, että eikö After The Storm olisi ollut osuvampi nimi.
Itse kuuntelen koko albumin nyt ensimmäistä kertaa koskaan.
Eikä tämä kuulosta pahalta lainkaan. Sandstormia levyllä seuraava Burning on aivan hyvää kevyemmän laidan trance-epiikkaa. Sitten tulee Feel The Beat, jonka geneerinen laulusämple ja pakollinen yritys kierrättää Sandstormin tykytyy-riffiä tuntuvat edelleen vähän hiekoittavan biisiä, joka on pohjimmiltaan kuitenkin sekin oikein toimivaa trance slash eurodancea. Out Of Controlista julkaistiin Daruden kolmossinglenä muistaakseni laulettu, aika köykäinen versio, mutta albumin instrumentaalitulkinta potkii mukavasti.
Chillailevamman Touch Me Feel Men jälkeen Calm Before The Storm nostaa kierroksia ja tavoittelee taas klassisen trancen tapaan isojen luonnonvoimien tuntua. Tällainen vuosituhannen vaihteen poptrance kuulostaa tosi paljon siltä, miltä 90-luvun puolivälin demoskenen parhaat tuotokset näyttivät - tai miltä jokin keskimääräistä mielenkiintoisempi näytönsäästäjä näyttää. Tämä on audioversio ruudulla pyörivästä fraktaalihässäkästä. Trancetyyppien suosimat luonto- ja elementtimetaforat ovat kiinnostavia näin muotoon kahlitussa koneellisessa musiikissa, mutta ehkä asia onkin ymmärrettävä niin, että trance emuloi kokemustamme luonnosta ja yrityksiämme sanallistaa sitä kokemusta - tai pukea se ääneksi tai kuviksi. Siinä hommassahan käy usein niin, että paremman puutteessa sorrumme kliseisiin, koska todellista haltioitumista on hyvin vaikeaa kuvata omaperäisesti. Siksi vaikuttuminen valtavien luonnonvoimien äärellä välittyy ehkä poikkeuksellisenkin hyvin tällaisen tiukan formaalisen musiikin kautta. Calm Before The Storm olisi todella hyvä lajinsa edustaja ilman sen katkaisevia puheväliosia, mutta on se hyvä näinkin.
Levyn viimeiset varsinaiset biisit ovat vähän yhdentekeviä ja niiden jälkeen tulevat Sandstorm- ja Feel The Beat -remixit lajityypin pakkopullaa, mutta kokonaisuutena Before The Storm on aivan pätevä albumikokonaisuus ainakin allekirjoittaneelle, joka on henkilöhistoriallisista syistä lähtökohtaisesti taipuvainen ymmärtämään tätä estetiikkaa. Levyn aikanaan ilmestyessä olin siirtynyt jo vähän toisenlaisiin musiikkimaisemiin, mutta sittemmin nostalgiasyistä on tullut kaiveltua kaikenlaisia vanhoja tanssisuosikkeja esiin. Ne ovat enimmäkseen kylläkin 90-luvun puolivälin kamaa, mutta Darudella on kuultavissa vielä monia samoja elementtejä. Tämähän ei ole albumigenre, ja onkin yksi listahistorian suurista paradokseista, että albumin ollessa ylivertainen musiikin markkinoinnin väline myi moni Before The Stormia paljon hutaistumpi levykin isoja määriä, koska jengi halusi ne hittibiisit.
Vastauksena aiemmin esitettyyn kysymykseen: kyllä Darudessa on muutakin kuin Sandstorm, ainakin jos tarkoitetaan kysyä, onko hän julkaissut jotain muuta kuuntelemisen arvoista musiikkia. Sellaista tältä levyltä kyllä löytyy. Kulttuurihistoriallisesti hänessä ei ehkä kuitenkaan ole paljoa muuta kuin Sandstorm, mutta aika harva artisti on tietenkään tehnyt edes yhtä kulttuurihistoriallisesti merkittävää biisiä.
67/100
Before The Storm Spotifyssa
Calm Before The Storm Youtubessa
maanantai 2. lokakuuta 2017
Alamaisema: Clifters: Sexi on in (1989)
Clifters ei ole millään muotoa erityisen unohdettu bändi, ainakin omassa tuttavapiirissäni se mainitaan yllättävänkin usein ja yleensä myönteisessä sävyssä. Ehkä se ei silti ole miksikään koko kansan klassikoksi noussut, vaikka tunnetuimmat hitit moni muistaakin. Clifters tuntui varmasti aikanaan, ainakin aluksi, jonkinlaiselta stadilaiselta sisäpiirivitsiltä, ja ehkä 80-luvun loppupuoli oli myös suomalaisessa popissa sellaista aikaa, että tällainen vähän moniselitteinen ja etäännytetty lähestymistapa johonkin ilmeiseen genreen - tässä tapauksessa "kultaiseen 60-lukuun" - tuli mahdolliseksi ja muidenkin kuin harvojen kulttuurisesti valistuneiden ihmisten korville ymmärrettäväksi. Kliseistä termiä käyttääkseni kyse on postmodernismista. Siinä käytetään välittöminä mielihyvätriggereinä toimivia 60-luvun hittejä härskisti omiin tarkoituksiin, joilla ei ole lähdeaineiston kanssa paljoakaan tekemistä. Tätä alleviivaavat Jaana Rinteen melko kryptiset tekstit, joissa on sen ajan stadilaista puheenpartta ja arvatenkin paljon nimenomaan niitä sisäpiirivitsejä. Hän taas käytti omiin tarkoituksiinsa Cliftersin jätkiä, jotka käsittääkseni olivat enemmänkin lähiöjätkiä, tai ainakin Jiri Nikkinen oli.
Bändin oma persoona ei oikeastaan voikaan kuulua tässä musiikissa. Yhtäältä kyse on pätevistä alkuperäisteosten hiilipaperikopioista, toisaalta Rinteen teksteistä, jotka ovat niin Rinnettä, etteivät ne voi olla ketään muuta, vaikka Nikkinen sinänsä hyvin ne tulkitseekin. Yhtä hyvin hän voisi tosin tulkita puhelinluetteloa, jos se olisi sävelletty hienon popbiisin formaattiin. Musiikin ytimessä on massiivinen inkongruenssi, joka kumpuaa siitä, ettei teksteillä ole oikeastaan mitään tekemistä minkään muun kuin Rinteen omien aivoitusten kanssa. Kappaleet ovat suurelta osin niin tuttuja, että on todella hämäävää kuulla niitä laulettavan teksteillä, jotka ovat aivan muuta kuin niiden pitäisi, eivät mitään käännöksiä missään mielessä. Ikään kuin joku olisi ottanut klassikkotaulun ja maalannut sen päälle omiaan. Ei nyt ihan viiksiä tai sukuelintenkuvia, muttei tavallaan paljoa puutukaan.
Tämä kaikki pätee siis ainakin Sexi on in -levyyn, joka on listahistorian valossa Cliftersin selvästi menestynein teos ja vietti listalla lähes vuoden. Bändillä oli ollut jonkinlaista suosiota aiemminkin, mutta tämän levyn myötä se pääsi tuolloin vielä aika avaramielisen paikallisradiokulttuurin syleilyyn Elekieltä- ja Leikkikalu-hiteillään. Nämähän on väännetty Beatlesin Here Comes The Sunista ja Supremesin You Can't Hurry Lovesta. Ehkä niiden tekstitkin ovat kuulostaneet radionkuuntelijan korvaan vähän vähemmän omituisilta kuin Rinteen muut aivoitukset. Sexi on inin kappalemateriaali on kyllä muiltakin osin aika lailla sitä samaa 60-luvun kuluneinta laitaa (mikä ei tarkoita, etteikö biisejä olisi valittu hyvällä maulla, sellaisia joita kelpaa edelleenkin alkuperäisinä kuunnella). Mutta ehkäpä vaikka Stand By Men versioiminen nimellä Mut murhaa on jonkinlainen haaste jollekulle.
Paradoksaalisesti Sexi on inin tärkein vaikutus ainakin minuun onkin halu luukuttaa alkuperäisteoksia. Esimerkiksi Rollareiden Out Of Timehan on saatanan kova biisi, samoin Monkeesin Last Train To Clarksville. Vaan eipä lie hirveästi syitä preferoida juuri Cliftersin covereita näistä. Rinteen tekstit häiritsevät aktiivisesti. Ne ovat hyvä esimerkki siitä, että kun oikein yrittää olla ajan tasalla, tulee sulkeneensa itseltään ajattomuuden mahdollisuuden. Tosin 30 vuoden aikaperspektiivistä ja ilman mitään omakohtaista suhdetta kasarin stadimeininkiin on vaikea sanoa, miltä osin tämä on hip-puheenpartta ja miltä osin yksityisajattelijan ja eksentrikon omaa dadaa.
Rinne kai pyöri Aloha!-lehden ja varhaisen City-lehden tyyppisissä viitekehyksissä, joissa oltiin vähän tai vähän enemmänkin perusjuppimeiningin yläpuolella. Paljastava on Bye bye -biisin viittaus Hans Selon Diivaan, joka ilmestyi jo 70-luvun alussa, mutta oli kai pitkään sen jälkeenkin postmodernisti ajattelevien suomalaisälyköiden kulttikirja. En itse ole sitä lukenut, mutta se on aika läpipääsemättömän teoksen maineessa. Samaan ei pyri Rinne, joka noudattaa enemmänkin "sokeroidun pillerin" strategiaa, mutta mitä hänen pillerinsä sisältä sitten löytyy? Eipä juuri muuta kuin ajan yhdentekeviksi latistamia arkihavaintoja.
Cliftershän levytti myös originaalimusiikkia, se ei vain saavuttanut suurtakaan suosiota. Moni pitää bändin klassikkona sen viimeistä levyä Sormus, joka oli tietääkseni jonkinlainen synapop-kokeilu. (En ole sitä kuullut, ehkä pitäisi.) Tuo levy ei enää noussut listoille lainkaan. Voidaan päätellä, ettei suurta yleisöä sinänsä kiinnostanut Clifters, vaan 60-lukunostalgia. Ehkä bändin hetkellisen suosion voi nähdä Agentsin samanaikaisen suurmenestyksen erikoislaatuisena rinnakkaisilmiönä.
Vaikea pisteytettävä, mutta sanotaan 59/100
Sexi on in Spotifyssa
Hyvästä biisiesimerkistä käy Bye Bye eli Out Of Time, tässä Youtubesta
Bändin oma persoona ei oikeastaan voikaan kuulua tässä musiikissa. Yhtäältä kyse on pätevistä alkuperäisteosten hiilipaperikopioista, toisaalta Rinteen teksteistä, jotka ovat niin Rinnettä, etteivät ne voi olla ketään muuta, vaikka Nikkinen sinänsä hyvin ne tulkitseekin. Yhtä hyvin hän voisi tosin tulkita puhelinluetteloa, jos se olisi sävelletty hienon popbiisin formaattiin. Musiikin ytimessä on massiivinen inkongruenssi, joka kumpuaa siitä, ettei teksteillä ole oikeastaan mitään tekemistä minkään muun kuin Rinteen omien aivoitusten kanssa. Kappaleet ovat suurelta osin niin tuttuja, että on todella hämäävää kuulla niitä laulettavan teksteillä, jotka ovat aivan muuta kuin niiden pitäisi, eivät mitään käännöksiä missään mielessä. Ikään kuin joku olisi ottanut klassikkotaulun ja maalannut sen päälle omiaan. Ei nyt ihan viiksiä tai sukuelintenkuvia, muttei tavallaan paljoa puutukaan.
Tämä kaikki pätee siis ainakin Sexi on in -levyyn, joka on listahistorian valossa Cliftersin selvästi menestynein teos ja vietti listalla lähes vuoden. Bändillä oli ollut jonkinlaista suosiota aiemminkin, mutta tämän levyn myötä se pääsi tuolloin vielä aika avaramielisen paikallisradiokulttuurin syleilyyn Elekieltä- ja Leikkikalu-hiteillään. Nämähän on väännetty Beatlesin Here Comes The Sunista ja Supremesin You Can't Hurry Lovesta. Ehkä niiden tekstitkin ovat kuulostaneet radionkuuntelijan korvaan vähän vähemmän omituisilta kuin Rinteen muut aivoitukset. Sexi on inin kappalemateriaali on kyllä muiltakin osin aika lailla sitä samaa 60-luvun kuluneinta laitaa (mikä ei tarkoita, etteikö biisejä olisi valittu hyvällä maulla, sellaisia joita kelpaa edelleenkin alkuperäisinä kuunnella). Mutta ehkäpä vaikka Stand By Men versioiminen nimellä Mut murhaa on jonkinlainen haaste jollekulle.
Paradoksaalisesti Sexi on inin tärkein vaikutus ainakin minuun onkin halu luukuttaa alkuperäisteoksia. Esimerkiksi Rollareiden Out Of Timehan on saatanan kova biisi, samoin Monkeesin Last Train To Clarksville. Vaan eipä lie hirveästi syitä preferoida juuri Cliftersin covereita näistä. Rinteen tekstit häiritsevät aktiivisesti. Ne ovat hyvä esimerkki siitä, että kun oikein yrittää olla ajan tasalla, tulee sulkeneensa itseltään ajattomuuden mahdollisuuden. Tosin 30 vuoden aikaperspektiivistä ja ilman mitään omakohtaista suhdetta kasarin stadimeininkiin on vaikea sanoa, miltä osin tämä on hip-puheenpartta ja miltä osin yksityisajattelijan ja eksentrikon omaa dadaa.
Rinne kai pyöri Aloha!-lehden ja varhaisen City-lehden tyyppisissä viitekehyksissä, joissa oltiin vähän tai vähän enemmänkin perusjuppimeiningin yläpuolella. Paljastava on Bye bye -biisin viittaus Hans Selon Diivaan, joka ilmestyi jo 70-luvun alussa, mutta oli kai pitkään sen jälkeenkin postmodernisti ajattelevien suomalaisälyköiden kulttikirja. En itse ole sitä lukenut, mutta se on aika läpipääsemättömän teoksen maineessa. Samaan ei pyri Rinne, joka noudattaa enemmänkin "sokeroidun pillerin" strategiaa, mutta mitä hänen pillerinsä sisältä sitten löytyy? Eipä juuri muuta kuin ajan yhdentekeviksi latistamia arkihavaintoja.
Cliftershän levytti myös originaalimusiikkia, se ei vain saavuttanut suurtakaan suosiota. Moni pitää bändin klassikkona sen viimeistä levyä Sormus, joka oli tietääkseni jonkinlainen synapop-kokeilu. (En ole sitä kuullut, ehkä pitäisi.) Tuo levy ei enää noussut listoille lainkaan. Voidaan päätellä, ettei suurta yleisöä sinänsä kiinnostanut Clifters, vaan 60-lukunostalgia. Ehkä bändin hetkellisen suosion voi nähdä Agentsin samanaikaisen suurmenestyksen erikoislaatuisena rinnakkaisilmiönä.
Vaikea pisteytettävä, mutta sanotaan 59/100
Sexi on in Spotifyssa
Hyvästä biisiesimerkistä käy Bye Bye eli Out Of Time, tässä Youtubesta
sunnuntai 1. lokakuuta 2017
Kiihkosta suruun: Jonna Tervomaa: Ääni
Ei ollut mitään erityisempää syytä kiinnostua Jonna Tervomaan uudesta levystä. En ole koskaan ollut fani, jos nyt en vastahankainenkaan. Omissa kirjoissani Halo (2004) on varmaankin ollut se paras laulukokoelma, ja sen jälkeen harvakseltaan ilmestyneitä levyjä kuuntelin ehkä kerran, kaksi muodon vuoksi.
Jotkut lukemani arvostelut ja haastikset herättivät kuitenkin sellaisen tunteen, että Ääni voisi olla tavallaan tärkeä levy. Otin siis ihan asiakseni kuunnella sitä tarkemmalla korvalla. Minusta se, miten Tervomaa on viimeaikaisissa haastatteluissa puhunut tekemisestään, tuntui jotenkin äärimmäisen vakuuttavalta. Jäi sellainen vaikutelma, että tässä asioita miettinyt ja paljon kokenut ihminen tekee musiikkia tositarkoituksella sanoa jotain eikä vaan tuottaa nuotteja radioaalloille.
Tässä kohtaa voi olla aiheellista sivuta sitä, miksi en ole ollut suuri Tervomaan musiikin ystävä. Kyse ei ole koskaan ollut minkäänlaisesta aversiosta, ei hänen tuotantonsa ole ärsyttänytkään. Ehkä kyse on eniten ollut musiikillisesta estetiikasta: amerikkalainen kitaraindie ja powerpop ovat vain aina tuntuneet vähän lattealta viitekehykseltä melodraaman ystävälle. Varsinkin jossain siinä suurimman suosion kieppeillä tätä perussoundimaailmaa alettiin lantrata sentimentaalisenpuoleisella suomirokilla, mistä valtavan suosittu Rakkauden haudalla -versio on tietysti ääriesimerkki. Tavallaan kaksi yhteismitatonta maailmaa kohtasivat, ja lopputuloksena oli karaokeklassikko, mutta en vieläkään ollut aivan vakuuttunut.
Nyt kun Äänen on tuottanut Posies-jamppa Ken Stringfellow, niin voisi tietysti luulla lopputuloksena olevan just sitä vuosituhannen vaihteen Helsinki-menoa, mutta eipä vain ole. Tämä on ilman muuta surumielisin ja jotenkin syvin Tervomaa-levy tähän asti. Mediassa on kerrottu raskaista elämänkokemuksista - niitä on ulkopuolisen turha kommentoida - mutta sen voi ulkopuolinenkin sanoa, että kaiken tällaisen voi muokata taiteeksi paremmin tai huonommin, ja tässä se tehdään erittäin hyvin. (Eikä Äänessä ole kyse vain tästä. Tunteiden skaala on laaja, levottomuudesta ja kiihkosta syvään, mutta verhottuun suruun. Tuntuu siltä kuin Tervomaa olisi juuri oikea ihminen laulamaan isoista asioista, siinä missä hän on ehkä joskus aiemmin ollut väärä ihminen laulamaan pienistä asioista.)
Hänen äänensä tosiaan soi jotenkin lämpimänä. Biiseissä on kitaroita, koskettimia ja kertosäkeitä, ja ne ovat keskimäärin erittäin hyviä. Vuoden paras suomalainen aikuislevy saattaa hyvin olla tässä.
Ääni Spotifyssa
Jotkut lukemani arvostelut ja haastikset herättivät kuitenkin sellaisen tunteen, että Ääni voisi olla tavallaan tärkeä levy. Otin siis ihan asiakseni kuunnella sitä tarkemmalla korvalla. Minusta se, miten Tervomaa on viimeaikaisissa haastatteluissa puhunut tekemisestään, tuntui jotenkin äärimmäisen vakuuttavalta. Jäi sellainen vaikutelma, että tässä asioita miettinyt ja paljon kokenut ihminen tekee musiikkia tositarkoituksella sanoa jotain eikä vaan tuottaa nuotteja radioaalloille.
Tässä kohtaa voi olla aiheellista sivuta sitä, miksi en ole ollut suuri Tervomaan musiikin ystävä. Kyse ei ole koskaan ollut minkäänlaisesta aversiosta, ei hänen tuotantonsa ole ärsyttänytkään. Ehkä kyse on eniten ollut musiikillisesta estetiikasta: amerikkalainen kitaraindie ja powerpop ovat vain aina tuntuneet vähän lattealta viitekehykseltä melodraaman ystävälle. Varsinkin jossain siinä suurimman suosion kieppeillä tätä perussoundimaailmaa alettiin lantrata sentimentaalisenpuoleisella suomirokilla, mistä valtavan suosittu Rakkauden haudalla -versio on tietysti ääriesimerkki. Tavallaan kaksi yhteismitatonta maailmaa kohtasivat, ja lopputuloksena oli karaokeklassikko, mutta en vieläkään ollut aivan vakuuttunut.
Nyt kun Äänen on tuottanut Posies-jamppa Ken Stringfellow, niin voisi tietysti luulla lopputuloksena olevan just sitä vuosituhannen vaihteen Helsinki-menoa, mutta eipä vain ole. Tämä on ilman muuta surumielisin ja jotenkin syvin Tervomaa-levy tähän asti. Mediassa on kerrottu raskaista elämänkokemuksista - niitä on ulkopuolisen turha kommentoida - mutta sen voi ulkopuolinenkin sanoa, että kaiken tällaisen voi muokata taiteeksi paremmin tai huonommin, ja tässä se tehdään erittäin hyvin. (Eikä Äänessä ole kyse vain tästä. Tunteiden skaala on laaja, levottomuudesta ja kiihkosta syvään, mutta verhottuun suruun. Tuntuu siltä kuin Tervomaa olisi juuri oikea ihminen laulamaan isoista asioista, siinä missä hän on ehkä joskus aiemmin ollut väärä ihminen laulamaan pienistä asioista.)
Hänen äänensä tosiaan soi jotenkin lämpimänä. Biiseissä on kitaroita, koskettimia ja kertosäkeitä, ja ne ovat keskimäärin erittäin hyviä. Vuoden paras suomalainen aikuislevy saattaa hyvin olla tässä.
Ääni Spotifyssa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)