Salamaiseman vuoden suomalainen levy 2018

Salamaiseman vuoden parhaat suomalaiset populaarimusiikkilevyt

2014: Scandinavian Music Group: Terminal 2
2015: Janne Westerlund: Marshland
2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017: Jaettiin neljän levyn kesken: Lau Nau: Poseidon, Mikko Joensuu: Amen 3, Riitaoja: Täytettyjä lintuja, Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia

Vuosi alkaa olla lopuillaan, uusia hyviä Salamaisema-henkisiä -albumeita tuskin enää ilmestyy, joten on aika myöntää viides Salamaisema-palkinto vuoden parhaalle suomalaiselle populaarimusiikkilevylle. Sen palkinnon kriteerithän määrittelen minä itse, mutta toki avaan niitä mielelläni.

Suomessa tehdään joka vuosi paljon todella hyvää musiikkia, mutta hyvän ja tärkeän välillä on kuitenkin olemassa ero. Tärkeän ja sitäkin tärkeämmän välillä on myös olemassa ero. Tänäkin vuonna esimerkiksi Pää kii, Litku Klemetti, Lasten Hautausmaa, Autiomaa, Vuoret, Ultramariini, CMX, Huuto!, Pyhimys, DJ Ibusal, Ydinperhe ja kymmenet muut tekivät tärkeää musiikkia.

Tärkeän ja sitäkin tärkeämmän välinen ero on se viiva vedessä, ja sitäkin tärkeämmän ja kaikkein tärkeimmän välinen ero on vain mielipidekysymys, mutta niin on mikä tahansa vuoden parasta levyä, auringonnousua tai saunomiskertaa koskeva arviokin. Päättäessäni vuoden 2018 parasta suomalaista levyä joudun ottamaan huomioon esimerkiksi sen, että me elämme kuitenkin yhteiskunnassa, jossa suuri osa popmusiikista tuntuu laiskalta konformismilta tai vetäytymiseltä sellaisiin puolustusasemiin, jotka kieltämättä koen itsekin omikseni. Kuka oikeastaan edes jaksaa taistella mitään vastaan? Miksi edes pitäisi? Mitä se taisteleminen muka on, miksi pitäisi taistella? Taistelumentaliteetin kaikinpuolinen laimeus käy erityisen selvästi ilmi sisällissodan pyöreänä muistovuonna. Sitä lukee historiaa mahdollisimman tarkkaan sellaisena kuin se on koettu, eikä se onneksi imartele ketään.

Silti tekisi mieli taistella, koska siteeratakseni muuatta tuttavaa, "kaikki on aivan hirveää". Ei tee mieli nostaa nyrkkejään ketään vastaan, mutta ei tee mieli vain antautuakaan.

Salamaiseman vuoden suomalainen levy vuonna 2018 on Jukka Nousiaisen Ei enää kylmää eikä pimeää. Nousiaisen kolmas "varsinainen" soololevy kuvastelee näitä tuntojani ylivoimaisesti parhaiten. Biisimäärältään ja kokonaispituudeltaan tiivis levy on alusta loppuun hallittu ja täydellinen. Kaukana ovat ne neljän vuoden takaiset ajat, jolloin Huonoa seuraa vaikutti joka suuntaan hapsottavalta renttujen epätäydelliseltä helmeltä. Ei enää kylmää eikä pimeää on jo toinen peräkkäinen Nousiais-levy, joka ei todellakaan repsota reunoiltaan. Upean pinkfloydmaisesta Alkusoitosta jokaisen klassisen rocklevyn tehokeinot tappiin asti hyödyntävään katarttiseen nimibiisiin asti se on rock-klassikko, jolle vetää Suomessa vertoja korkeintaan jokin Kahdeksas ihme, paitsi että Ei enää  kylmää eikä pimeää on tunnelataukseltaaan syvempi. Vai olisiko kyse vain siitä, että se istuu tähän aikaan siinä missä Eppujen magnum opus omaansa? Melankolia, ahdistus, aamunkoitto ja voitonvarmuus leimaavat kumpaakin levyä, mutta aivan eri tunnelmin. Nousiaisen kappaleet ovat vähintään yhtä hyviä. Ei ole montaa näin täydellistä suomirocklevyä tehty koskaan.

Ei enää kylmää eikä pimeää Spotifyssa


Suuret unelmat Youtubessa

Salamaiseman ensimmäinen vuoden huonoimmalle suomalaiselle biisille myönnettävä Rikkinäinen prinsessa -palkinto

Salamaisema ei ole viime aikoina ollut aktiivinen, koska olen keskittynyt muihin juttuihin ja typistänyt julkisen musiikista kirjoittamiseni satunnaisiin levyarvosteluihin lähinnä Rumbassa. Mutta vuoden lähestyessä loppuaan on sentään aika myöntää pari palkintoa kotimaisen musiikin tekijöille. Aivan lähiaikoina julkistan jo viidettä kertaa Salamaiseman vuoden parhaan suomalaisen albumin, mutta sitä ennen lanseeraan tässä uuden "palkinnon", jonka tulen tästä eteenpäin "lahjoittamaan" huonoimmalle korviini kuuluneelle kotimaiselle populaarimusiikkiesitykselle.

Pari sanaa palkinnon perusteista: huonous on tottakai subjektiivista siinä kuin hyvyyskin. Maailmassa on paljon musiikkia, jossa esiintyy näin subjektiivisestikin koettuna hyvyyden puutetta, mutta se ei ole vielä kovin vakava ongelma. Voidakseen saada tämän palkinnon on tehtävä kappale, jossa on kaikki väärin. Sekin on varmasti mahdollista toteuttaa monella eri tavalla, mutta todennäköisimpiä tapoja ovat totaalinen musiikillinen ja/tai lyyrinen kädettömyys, vastenmielinen asennemaailma ja kulttuurimme ärsyttävimpien piirteiden yleinen kosiskelu. Jos onnistuu näissä kaikissa, on jo lähellä maalia.

Rikkinäinen prinsessa -palkinnon nimestä voikin jo päätellä, että tämän ensimmäisen palkinnon vuoden 2018 huonoimpana suomalaisena populaarimusiikkikappaleena saa - Nikke Ankaran Rikkinäinen prinsessa. Monumenttina tämän kappaleen totaaliselle paskuudelle tulee palkinnon nimi kuitenkin säilymään tulevinakin vuosina samana.

Miksi Rikkinäinen prinsessa sitten on niin kammottava kappale? Tässä tapauksessa arvostelmaa on lähdettävä purkamaan kappaleen ajatusmaailmasta käsin. Kuten laulun nimi kertoo, edustaa se tavallaan samaa biisigenreä kuin vaikkapa Yön muinainen Särkynyt enkeli. Jälkimmäinen on romanttinen fantasia, joka tuntuu nykyään asennemaailmaltaan aika vanhentuneelta, mutta on kuitenkin kasariestetiikkaan sovitettua teinin puhetta teinille.

Nikke Ankaran biisissä taas kertoja asettuu suorastaan halveksuvaan positioon laulunsa kohteeseen nähden. Alkusäkeet "Sun ikioman perheen kaa jouduit jakaan joulukinkun / Ei ne ymmärrä sua ikin ku oot outolintu" ovat myöhäinen kohokohta banaalin suomalaisen lyriikan historiassa. Ankara pilkkaa "prinsessaansa" ilmeisesti edes tajuamatta tekevänsä niin, sellaisissa säkeissä kuten pahamaineinen "jonain päivän viel ikkunan läpi karkaat / siel pakkasessa paleltuu sun nätit varpaat". Kertojan suurin ongelma tuntuu olevan, ettei "prinsessa" kovien koettelemustensa takia luota enää "miehiin", siis esimerkiksi kertojaan, jonka aikeet jäävät hyvin lähelle säkeiden pintatasoa. Toki erikseen mainitaan, että tämä prinsessa on vasta täyttämässä kuusitoista. Ja "sinkun" Spotify-kansikuvassa synkkään metsään pudonneen nuoren enkelin pakaravakoa näkyy juuri sopivasti.

Mitä musiikkiin tulee, Rikkinäinen prinsessa edustaa aivan ihmeellistä iskelmälatinohölkkää, jonka on kai pakko olla Despacitosta innoittunutta, vaikka se kuulostaakin lähinnä Matilta ja Tepolta tulkitsemassa Despacitoa. Tosin he olisivat varmasti tulkinneet sen paremmin, sillä autotunetetulta nilkiltä biisi toisensa jälkeen yhtä uskottavasti vaikuttava Ankara lienee lahjattomimpia suursuosioon koskaan yltäneitä suomalaisia vokaalitaiteilijoita. Hänen typerät riiminsä ja äänenvärittömyytensä hakevat vertaistaan jopa näinä synkkinä aikoina. Luonnollisesti Rikkinäisestä prinsessasta tuli hänen isoin hittinsä.

Rikkinäinen prinsessa Spotifyssa

Alamaisema: Pirkka-Pekka Petelius: Muistan sua, Elaine (1984)

Olen liian nuori muistaakseni Velipuolikuu-sketsisarjan alkuperäistä tv-esitystä, enkä ole sitä tullut myöhemminkään katsoneeksi. Minun muistikuvani Pirkka-Pekka Peteliuksen humoristinurasta alkavat Pulttiboisista, josta niitä onkin sitten paljon. Velipuolikuuta pidetään kai yleisesti paljon parempana, mutta en nyt ole katsonut aiheelliseksi priorisoida 80-luvun suomihuumoria täydentäessäni yleissivistystäni.

Joka tapauksessa tämän albumin suhteen se tarkoittaa, että minulla on ns. aukkoja tiedoissa, eikä pika-Google valaise Muistan sua, Elainen suhdetta Velipuolikuuhun juuri sen kummemmin kuin että isoksi hitiksi noussut nimikappale on sarjan tunnari. Ilmeisesti osa muistakin kappaleista kuultiin siinä. Minulla on epämääräinen käsitys, että tämä kaikki saattaisi liittyä johonkin Peteliuksen sarjassa esittämään hahmoon, mutta mikään löytämäni informaatio ei tue tätä. No, lukijani varmaan informoivat minua aiheesta.

Tästä nyt varmaankin johtuu, että Muistan sua, Elaine tuntuu kevyesti sellaiselta vitsiltä, jota ei ihan ymmärrä. Aikalaiset kyllä ymmärsivät. Levy oli kultaa myynyt listaykkönen, ja Petelius teki sen päälle muutaman muunkin, ei-niin-hyvin pärjänneen albumin. Olen kuullut joitakin ääninäytteitä niiltäkin, ja koomikko Peteliuksen koko levytysuraa tuntuu leimaavan sellainen tyylilajipastissihomma, joka on vedetty juuri sen verran överiksi, että sen tajuaa olevan huumoria. Tämä on tietysti parempi ratkaisu kuin vitsien vääntäminen rautalangasta, mikä on suomalaisessa huumorimusiikissa yleisempää.

Muistan sua, Elaine -biisi on tietysti jäänyt elämään (ja nyky-yleisölle nimenomaan Peteliuksen versiona, vaikka käsittääkseni 30-luvun alun originaalikin oli pitkään varsin tunnettu). Esityksellä on Spotifyssakin yli 200 000 kuuntelua, vaikka tavallaan olisin odottanut vielä suurempaa lukua. Levyn muut biisit jäävät selvästi jälkeen, mutta vastaavasti ne taas erottuvat sieltä striimauspalvelun marginaalisesta massasta kuitenkin jonkin verran selvemmin kuin voisi luulla. Ainakin osa levyn pariin etsiytyneistä on kuunnellut avausraitaa pidemmällekin.

Levy on selvästi temaattinen juttu, eli se sisältää vanhakantaisia tanssimusiikkikappaleita, joissa kerrotaan kaukaisista paikoista ja eksoottisista naishenkilöistä. Nyt en taaskaan saanut kätevästi selvitettyä, ovatko nämä kaikki autenttisia menneiden vuosikymmenten teoksia - oletan asian olevan niin. Kappaleiden valinnassa on oltu melko viitseliäitä, sillä kaltaiselleni diletantille tässä ei ole muita tuttuja ikivihreitä kuin Budapestin yössä ja Danakil, jotka tunnetaan Annikki Tähden ja Tapio Rautavaaran levytyksinä.

Mitäs muuta tästä sanoisi. Petelius on hyvä laulaja, menisi aivan täydestä laivabändin keulilla. Bändissä on lähes huvittava lista tavanomaisia epäiltyjä, Pedro Hietasta ja Pave Maijasta. Nämä supermuusikkohahmot tuntuvat soittavan tyylilajiuskollista humppaa aivan kuin nautiskellen siitä, että pääsevät vetämään näin viimeisen päälle härskisti. Soitto onkin täysin persoonatonta, eikä kliini soundi auta asiaa - kyllähän tällaisen musiikin haluaisi kuulla aikain takaisella savikiekkorahinalla kuorrutettuna.

Tavallaan en ole ihan varma, onko tässä edes mitään vitsiä. Monet teksteistä kuulostavat tietysti nykypäivän näkökulmasta vähän koomisilta, kuulostivat varmasti jo 80-luvulla. Kun Siperiaa ja Budapestia ja Niiliä ja Abessiniaa laitetaan kappale toisensa jälkeen tulemaan, syntyy tietysti eräänlainen korkoa korolle -vaikutelma, mutta en jaksa pitää sitä itsessään hauskana, ehkä siksi, että olen jo kauan sitten ajautunut diggailemaan tällaista musiikkia aidosti. Ellei Peteliuksen levy muuta tee, herättää se halun alkaa välittömästi kuunnella Dallapéta ja vastaavia.

80-luvun puolivälissähän vallitsi merkittävä retroiskelmän trendi. Enemmän tai vähemmän uskollista kierrätysmateriaalia tehtiin paljon, ja lajityypin menestys kulminoitui tietysti Topi Sorsakosken ja Agentsin myynnillisiin voittoihin vain pari-kolme vuotta Peteliuksen jälkeen. Ei hänkään ihan ensimmäisellä aallonharjalla ollut; ainakin Badding oli levyttänyt samankaltaista humppaa jo 80-luvun alussa. Velipuolikuu tarjosi Peteliukselle epäilemättä ratkaisevan myyntivivun, nimikappale jäi tv-katsojien mieleen ja hittiytyi ihan sillä, mutta moni levynostaja on varmasti halunnut vain kuunnella vanhaa, hyvää humppaa. Tuskin he jäivätkään pettyneiksi, nyt puhutaan kansanosasta, joka ei ole niin turhantarkka siitä savikiekkosoundista.

Olisi mahtavaa, jos joku tekisi levyllisen tällaisia sävelmiä täysin tosissaan, rosoisella ja "elämänmakuisella" meiningillä.


60/100


Levy Spotifyssa

Alamaisema: Peer Günt: Backseat (1986)

Peer Günt on tietysti klassikkobändi, mutta voiko sen sanoa tehneen klassikkoalbumeita? En muista nähneeni yhtyeen täyspitkiä missään yhteydessä sellaisia listattaessa, eikä niistä kai ole juhlapainoksiakaan ainakaan kovin suurin fanfaarein tullut. Huippukaudellaan bändi oli kuitenkin erittäin suosittu, jos nyt ei kultaturbotuplatimanttisuosittu. Se sai kaksi albumiykköstä ja useita muita korkeita sijoituksia. Ykkösistä ensimmäinen, Backseat, myi kultaa, ilmeisesti tosin vasta jonkinmoisella viipeellä. Katson Peer Güntin täyttävän tämän sarjan kriteerit.

Oma suhteeni bändiin on aika olematon. Rouhea hardrock ei perinteisesti ole ollut minun musiikkiani. Peer Güntin albumeita en ole tätä ennen kuunnellut; tunnen lähinnä muutamia yksittäisiä biisejä, tältä levyltä sen singlehitit, eli nimikappaleen ja Bad Boys Are Heren. Biisien Spotify-kuuntelumääriä tarkastellessa voi tehdä päätelmän, että juuri näitä ralleja kaikki muutkin aiheesta kiinnostuneet kuuntelevat. Backseat yltää kevyesti yli miljoonan ja Bad Boys Are Here hyvin lähelle rajaa. Muiden kappaleiden lukemat liikkuvat joissakin kymmenissä tuhansissa. Peer Güntia ei taideta kuluttaa albumipohjalta, ainakaan enää striimausaikakaudella. Voinee kuvitella, millaisista tilanteista nuo hittibiisien kuuntelumäärät ovat peräisin: joukko tyyppejä juo kaljaa jonkun kämpillä tai ehkä jo autossa matkalla baariin, rokkia laitetaan soimaan. Stereotypiassa tämä skenaario ei tapahdu ns. maalikylillä, vaan pikemminkin haja-asutusalueella. Henkilöt ovat melko todennäköisesti miespuolisia.

Minun korvaani Peer Günt kuulostaa kaikista muista kuulemistani bändeistä eniten Motörheadilta, ja veikkaan, etteivät yhtyeen jäsenetkään panisi assosiaatiota pahakseen. Hardrockhan voi käsitteenä tarkoittaa jotain vähän enemmän korkealta ja kovaa ja tilutellen -tyyppistäkin - siltikin, vaikka muistaisimme erotuksen heavyyn, metalliin tai heavy metaliin - mutta tämä on selvästi tällaista konstailematonta, riffipohjaista rytmimusiikkia. Laulaja Timo Nikillä on varmasti luonnostaan aika samanlainen "ylimääräistä tavaraa kurkussa" -ulosanti kuin Lemmyllä. Hänen lauluosuutensa eivät ole erityisen melodisia, ne ovat samanlaista hokemien taidetta kuin esikuvallaankin. Motörheadin tapaan myös Peer Günt on trio, mutta Nikki soittaa laulamisen ohella kitaraa eikä bassoa. Välillä soolojakin, mutta kyllä tämä hyvin riffivoittoista musiikkia on. Rytmisektio hakkaa tanakasti taustalla, mutta kompeissa on variaatiotakin, kyllä nämä selvästi ihan pelimiehiä ovat. Kappaleet pysyvät asiallisissa mitoissa: kymmenen biisin levy kestää 32 minuuttia. Tuon aikakauden isojen rocklevyjen tuottaja T.T. Oksala takaa tässäkin soundin, joka on iso olematta silti sliipattu. Yllättävän lähellä jotain Siekkareiden L'amourhaa näinkin erilaisissa viitekehyksissä liikkuville bändeille. Oksala taitaa tykätä myös kaiusta, mutta se on kuitenkin vähän sellainen kellarikaiku, ei stadionkaiku.

On todettava, että hittibiisit ovat myös levyn selvästi parhaat biisit. Ne ovat lajissaan todella toimivia esityksiä, niissä on rakennettu yksinkertaisista elementeistä vastustamattoman tarttuvaa, kovalla kuunneltavaa rockmusiikkia, joka ei briljeeraa syvämerkityksillä, mutta täyttää varsinaisen tarkoituksensa enemmän kuin hyvin. Ne ovat aivan verrattavissa lajityypin parhaisiin kansainvälisiin teoksiin. Oma rajoittuneisuuteni tämän genren suhteen nostaa sitten päätään heti, kun kappaleet eivät ole aivan yhtä timanttisia. Vaikka musiikki ei silloinkaan kuulosta mitenkään rasittavalta, en oikein jaksa keskittyä siihen, enkä saa siitä mitään irti. Nämä biisit eivät ole niin tarkkaan saman kaavan toistoa kuin voisi luulla, mutta pitäisi olla minua kiinnostuneempi kitararokista jaksaakseen fiilistellä kaikkia nyansseja. Sen nyt erottaa, että esimerkiksi Let Her In on parempi biisi kuin useat muut.

Backseat ei ole ensimmäinen eikä viimeinen tällainen levy, jolla "kokeilut" alkavat vääjäämättä viimeisiin biiseihin päästäessä. I Take Your Money (And Honey) jää puhesäkeistöineen aika sekavaksi, mutta dramaattinen rokkiblues Down By The Shadow nousee levyn kolmanneksi parhaaksi esitykseksi: komeaa kitarointia, ja Nikki kuulostaa täysin vakuuttavalta messutessaan sinänsä varmasti täysin larpattua bluesmytologia-sössönsössöä.

Keskimäärin ihan ok levy, parhaiden esitystensä osalta tosi hyvä. Alan ymmärtää bändin mainetta paremmin. Tämä kannatti kuunnella.


73/100


Bad Boys Are Here Youtubessa


Albumi Spotifyssa

Alamaisema: Pedro's Heavy Gentlemen: Tango Moderato (1982)

Pedro's Heavy Gentlemen on/oli aika epämääräinen ryhmittymä, jonka koostumuksen voisi kai tiivistää näin: Pedro Hietanen, vaihtuvia supermuusikoita ja vierailevia laulajia. Vaikka Hietanen on tehnyt näitä levyjä vielä paljon myöhemminkin, nautti Heavy Gentlemen suurinta suosiotaan 80-luvun alkuvuosina. Yhtye teki silloin neljä keskimäärin varsin menestynyttä albumia ja sai kaksi isonpuoleista hittisingleä. Ainakin listanumeroiden valossa albumeista menestynein on tämä: se ylsi listan seitsemänneksi ja oli mukana 20 viikkoa. Levyltä jälkijättöisesti irrotettu, Harri Marstion kähisemä Romany Violin -tulkinta nousi Gentlemenin ensimmäiseksi single- ja jukeboksihitiksi.

Tango Moderato on nimensä mukaisesti tangolevy. Tämmöinen muusikoiden tyylilajihuumori taisi olla koko Gentlemen-homman pääpointti muutenkin. Tältä levyltä löytyy erinäisiä tuttuja sävellyksiä, joihin on haettu "erikoista kulmaa", ja oletettavasti ainakin jotkut vedot ovat Hietasen ja/tai kavereidensa originaaleja, siksi paljon ne kuulostavat sessiosekoilulta. Levyllä esiintyvä jengi on ihan kohtalaisen nimekästä, Discogs-tietojen tutkiminen on kuin lukisi aikakauden pierujen kuka kukin on -luetteloa. Pembroke, Maijanen, Antero Jakoila, Olli Haavisto, Otto Donner... Vokalistien kirjo yltää Marstiosta Markku Blomqvistiin ja Kojosta M.A. Nummiseen. Marstio vetää Mustalaisviulun englanniksi, Reijo Kallion Yksinäinen taas tykitellään tietysti venäjäksi. Discogs väittää Puna-armeijan kuoronkin esiintyvän sillä.

Siinä ei ole mitään yllättävää, että huippumuusikot tekevät tällaisia levyjä, mutta se tuntuu oudolta, että yleisö on varsin mukavasti lämmennyt niille. 36 vuoden perspektiivistä, ilman aikalaishavaintoja, on jo vaikea selvittää, liittyykö tähän esimerkiksi jotakin nappiin menneen tv-näkyvyyden tapaista. Miksi Marstion rutiininomainen Romany Violin oli hitti? No, tuttu sävelmä tietysti, ihan vetävästi tulkittuna, mutta periaatteessa glorifioitua karaokea.

Varsinaisen muusikkohuumorin kuunneltavuus nykyperspektiivistä on vielä paljon tiukemmassa. Kai tässä jokin punainen lanka on, semmoinen "it's all just music, man" -ajatus, että erilaiset maantieteelliset alueet ja tyylisuunnat voivat sekoittua reilusti keskenään. Laulukieliäkin on kuin Baabelin tornissa. Toisaalta meno on juuri niin jäykkäjalkaista kuin tällaisilta hahmoilta voi odottaa. Koko ajan on vähintään nurkan takana se piste, jossa tangoa aletaan soittaa valkoisen miehen reggaefunkina.

Mitään hauskaahan tässä levyssä ei ole. Ei edes Nummisen Tästedes sinä olet oleva hevonen ole kovin hauska. Mitään vakavassa mielessä kiinnostavaakaan tässä ei ole. Nykynäkökulmasta täysin turha tekele, jota tuskin voi suositella edes ajankuvan nimissä, tämä kun edustaa pikemminkin yhdenlaista ajattomuudenkuvaa: joukko muusikoita runkkailee.


31/100


Albumi Spotifyssa

Alamaisema: Paul Oxley's Unit: Living In The Western World (1981)

Päätän tässä yhteydessä luokitella Paul Oxley's Unitin kotimaiseksi musiikiksi, vaikka laulaja ja kaikkien tämän levyn kappaleiden tekijä Paul Oxley onkin britti. 3/5 bändistä oli suomalaisia, ja se operoi Suomessa ja saavutti menestystä nimenomaan täällä. Nähdäkseni se on vielä astetta enemmän suomalainen ilmiö kuin jokin The Renegades.

Ja sitä menestystähän Paul Oxley's Unitille tuli, hetkellisesti. Tämä esikoisalbumi oli peräti 17 viikkoa Suomen albumilistan ykkösenä, listalla yhteensä 39 viikkoa, ja on myynyt platinaa. Voi sanoa, että lyhyen hetken ajan POU oli Suomen suosituin bändi. Jos tätä hetkeä koettaisi määritellä rajapyykkiensä kautta, niin sitä ennen oli vuosi 1980, Moottoritie on kuuma, Hassisen Kone, punkin ja uuden aallon täyteen mittaansa kehittynyt kaupallinen potentiaali. Sen jälkeen tulivat Yö ja Dingo ja Eppujen, Popedan ja Juicen koko kansan suomirock.

Living In The Western Worldin isoja listahittejä olivat nimibiisi ja varsinkin Spanish Bars, joka on myös levyn avausraita. Lisäksi muistetaan balladi Terry's Inside, vaikkei se listoille noussutkaan. Näiden kappaleiden suosiota aikanaan ja sittemmin voi koettaa mittailla erilaisilla tavoilla. Nimibiisi menestyi singlelistalla, Spanish Bars sen ohella myös jukeboksisoitossa. Terry's Inside oli 90-luvun alussa yläasteen musiikinkirjassani. (Tällaisia olevinaan koskettavalla ja "tärkeällä" tekstillä varustettuja popbiisejähän niihin siihen aikaan laitettiin.)

Spotify-soittojen tarkastelu paljastaa selvän hierarkian. Lähes 400 000 soiton Spanish Bars voitanee noilla lukemilla luokitella kohtalaisen hyvin asemansa säilyttäneeksi pikkuklassikoksi. Terry's Inside yltää täpärästi sataan tuhanteen, ero näiden välillä yllättävän suuri. Nimibiisi jää aika karusti noin 30 tuhanteen, albumiraitojen lukemat sitten sitäkin pienempiä. Albumiklassikko Living In The Western World ei ole.

Tässä tapauksessa kansan tuomio vaikuttaa sikäli suunnilleen oikealta, että Spanish Bars on kyllä levyn kovin biisi. Se on itse asiassa ihan todella hyvä biisi, joka on toki alusta loppuun omaa aikaansa, mutta ei sellaisella tavalla, joka saisi irvistelemään nykyäänkään. Biisin ilmeiset esikuvat ovat Martha + Muffinsin Echo Beachin tapaisia uuden aallon juustoisemman laidan teoksia, joissa ajanhengen vaatima suorasukaisuus ja nopea tempo on silattu syntikoilla, melankolialla ja äärimmäisen tarttuvilla kertosäkeillä niin, että loppuvaikutelma on jo aikanaan ollut ylisukupolvinen. Spanish Barsin tietyissä rytmijutuissa kuuluu jopa progemaisuutta, ja melodioissa taas, huvittavaa kyllä, iskelmää. Silti tämä on kappale, jota kukaan tuon aikakauden suomalainen biisintekijä tuskin olisi osannut tehdä tai tullut edes ajatelleeksi tehdä. Vertailun vuoksi voi kuunnella samana vuonna ilmestyneen Mistakesin Pidä huolta -biisin, joka sijoittunee väljästi samaan genreen. Kappaleiden välillä on valtava luontevuusero, siltikin vaikka olisi mahdollista kuulla Mistakesin teos ymmärtämättä sen tuskastuttavaa tekstiä.

On Oxleyllä muutama muukin valttikortti. "Kohtalokas" Cathy's Story (Passion) on vielä paremmin etukenossa viiteympäristöönsä nähden kuin muu levy. Biisi kuulostaa Miami Vicelta ja Duran Duranilta ja siinä on aitoja urheiluleffasyntikoita. Koko tämä viitekehys oli kansainvälisestikin vasta oraallaan, joten tässä ollaan kanavoitu ilmavirtauksia kunnioitettavan skarpisti. Kappale ei ollut minulle etukäteen tuttu, ja jos se olisi soitettu minulle sokkotestissä, olisin ilman muuta hyväksynyt sen Rio-aikakauden Duranin b-puoleksi. (Tämän on siis tarkoitus olla vilpitön kehu.) Another Heartbreak ja The Judge & The Jury ovat levyn hyvää peruskamaa, tiivistä, melodista ja vähän melankolista kitarasyntikkapoppia. Tällaisten kohdalla tulee ilmeisimpänä vertauskohtana mieleen The Cars -yhtye, jota Oxleyn jengi onkin varmasti kuunnellut huolella. Toki Blondieta, Costelloa ja näitäkin.

Muista hiteistä Terry's Inside tukehtuu oman paatoksensa alle, eikä herätä mitään tunnereaktioita. Liiankin ilmeinen kuulijatäky, ja ehkä myös viite Boomtown Ratsin niin ikään vähän vaikeaan, mutta sävellyksenä paljon parempaan I Don't Like Mondaysiin. Nimibiisi on ihan tarttuva nykytys, muttei eroa edukseen levyn perustasosta, ja soundit ovat synteettisine kitaranvingutuksineen tällä kertaa vähän hermoillekäypiä.

Kokonaisuutena voinee todeta, että Living In The Western Worldin ongelma tänä päivänä on sen liiankin vaivaton solahtaminen sellaiseen hyvin taajaan viljeltyyn musiikilliseen lokeroon, josta löytyy kasapäin vielä parempaakin musiikkia. Tässä tapauksessa yhtyeen luontainen kansainvälisyys toimii sitä vastaan, miltä ongelmalta suomenkieliset ja suomalaisessa viitekehyksessä operoivat rockbändit aina säästyvät. Ongelma ei kuitenkaan koske levyn parhaita biisejä: en keksi, miksei Spanish Bars olisi voinut olla valtava kansainvälinen hitti, ja jos Cathy's Storyn kaltaisten biisien kohdalla alkaa tarkkaan katsella vuosilukuja, huomaa kappaleen ilmestyneen ennen useimpia niitä, joiden pastissiksi sen voisi vaistonvaraisesti luokitella. Paljon palkitsevampi kuuntelukokemus kuin useimmat levyt tässä sarjassa.


77/100


Albumi Spotifyssa


Spanish Bars Youtubessa

Alamaisema: Neon 2: Polku (1992)

Jouluna 1992 olisin halunnut Neon 2 -duon Polku-menestysalbumin lahjaksi. Mutta minulla oli muitakin, fantasiakirjallisuuteen ja roolipeleihin liittyviä toiveita, jotka vanhempani varmaankin aivan oikein arvioivat tärkeämmiksi. Niinpä perheen musiikillisiin lahjoihin varatut resurssit panostettiin siihen, että pikkuveljeni sai haluamansa Bon Jovin Keep The Faith -kasetin. Varsin pian sain huomata olevani tyytyväinen tapausten kulkuun, sillä Keep The Faith oli minustakin hyvä levy, kun taas koko Neon 2 alkoi muutamassa kuukaudessa kuulostaa paskalta.

Sen jälkeen en ole heidän musiikkiinsa pahemmin palannutkaan. Tottakai varsinkin debyyttilevyn kolmea valtavaa hittiä on vuosien varrella saanut kuulla siellä täällä niin säännöllisesti, ettei niiden unohtumisesta ole ollut pelkoa. Koko albumin kuuntelen ensimmäistä kertaa nyt, yli 25 vuotta sen jälkeen, kun olin lähellä päätyä sen omistajaksi. (Jotain nopeasti hiipuneesta Neon 2 -suhteestani kertoo sekin, etten koskaan lainannut levyä edes kirjastosta, vaikka juuri noihin aikoihin aloin löytää sen musiikkivalikoiman oikein rysähdyksellä.)

Hieman samoin kävi koko kansakunnankin Neon 2 -suhteelle. Kuten sanottua, Polku oli suurmenestys: se ylitti tuolloisen 100 000 kpl tuplaplatinarajan. Kolmen kaikkia listaulottuvuuksia hallinneen jättihitin lisäksi siltä irtosi kaksi pienempää. Mutta vain vuoden kuluttua julkaistu Rivien välistä sai jo tyytyä listan nelossijaan ja nopeaan hiipumiseen, ja vaikka duolla riitti radiokannatusta vielä parin levyn ajan, merkittävä levymyynti loppui siihen. Pian loppui yhteinen urakin, eivätkä Jussi Rainio ja Rami Alanko ole sittemmin saavuttaneet yhdessä tai erikseen mitään kovinkaan suurta.

Mutta debyyttilevyn hitit muistetaan. Kemiaa yltää Spotifyssa jopa täpärästi yli miljoonan kuuntelun, Polku ja Tässä talossakin 400 000 molemmin puolin. Varsinkin levyn loppupuolen kappaleiden hädin tuskin viisinumeroiset lukemat kertovat kuitenkin Neon 2 -jälkimaineen pelkistymisestä muutamaan klassikkoon. Albumiklassikkona on tuskin kukaan koskaan Polkua pitänyt. Ihanteellista materiaalia tähän sarjaan siis.

Siinä mielessä kyllä vähemmän ihanteellista, että vähiin jäävät levyn tarjoamat yllätykset, positiiviset tai negatiiviset. Se kuulostaa hyvin pitkälti siltä kuin uumoilin tai tuttujen biisien osalta muistelin. Pieni yllätys on tulla heti alkuun, kun nimibiisin introssa on havaittavissa kevyttä "baleaarista" komppia - kuinka ollakaan, olihan tuo skene vuonna 1992 juuri sopivasti kuivahtanut kelvatakseen turkulaisen iskelmäpopin referenssiksi. Mutta aika vähiin se baleaarisuus jää, kun Rainio pääsee kertosäkeessä kunnolla integroitumaan miehen tunnetuskaan. Tämä jälkikasarimaisen puleeratun pop-paatoksen ylivalta leimaa sitten koko levyä, jonka lähes jokainen biisi tuntuu balladilta, vaikka oikeastaan aika iso osa niistä on lähinnä keskitempoisia.

Se, että levyn käännösbiisiksi on valittu Elton Johnin hinkuballadiosaston prototyyppi Sorry Seems To Be The Hardest Word kertoo paljon musiikillisesta linjasta. Hiteistä Tässä talossa on aika suoraan tätä jatkumoa. Lopulta Polkukin putoaa samaan kategoriaan. Kemiaa on vähän vaikeammin luokiteltava tapaus, ja sen erityisen suuri striimaussuosio antaa lisäaihetta pohdinnalle. Tässä biisissä ei nyyhkytellä, vaan piehtaroidaan imelässä maailmassa, joka on kohtalaisen vieras suomalaiselle rakkauslauluperinteelle. Toki biisissä puhutaan teoreettisesta täydellisestä rakkaudesta, se on ikään kuin kirjoitettu ehtolausein. Tällaiset biisit ovat harvinaisia varsinkin miesten laulamina, ja etenkin suomalaisessa kulttuurissa mies ja ihmissuhde -yhteenlasku tuottaa yleensä jätetyksi tulemisen tilanteen, tai ainakin tilanteen, jossa tätä pelätään. Kemiaa on tässä mielessä vastavirtaa, mikä voi olla yksi selitys biisin muistettavuuteen. Toinen on lyriikan meemiytyvyys, näin anakronistisesti sanottuna - "mannapuuroa ja mansikkaa" -tyyppinen karkkipäiväromantiikkaa tihkuva alkusointu jää helposti elämään vihattuna ja rakastettuna (ja usein samojen ihmisten toimesta).

Jotenkin latistavaa kyllä on ajatella, että täydellinen rakkaus olisi metaforapareiksi miellettynä juuri mannapuuroa ja mansikkaa, siis vain kivoja, makeita ja suloisia asioita. Ristiriitaisempi vastinpari olisi dynaamisempi ja vastaisi paremmin todellisuutta. Itse en myöskään ole koskaan pitänyt mannapuurosta, edes lapsena. Tämä kohta ärsytti jo silloin pentuna, ja sanotaan nyt näin, etten vieläkään viitsisi Kemiaa kovin montaa kertaa kuunnella, vaikka tarttuva kappale onkin hittikolmikon paras sävellys.

Yksi selvä positiivinen yllätys Polulta löytyy. Pikkuhitti Supernova oli hämärästi tuttu tuonaikaisesta radiosoitosta, mutta enpä osannut silloin rekisteröidä, että tässä tavoitellaan näinkin onnistuneesti tuollaista alkuysärin stadionelektro-anthemia, jonka vertailukohdat on haettava jonkun The Farmin, Jesus Jonesin tai (kaikkein todennäköisimmin) Achtung Baby!n aikaisen U2:n suunnalta. Biisin mahtipontinen tähteydentavoittelutekstikin on jotain vähän muuta kuin suurinta osaa levystä leimaavat ihmissuhdetutkielmat. Kova biisi!

Ja kyllä kai räjähtäen tuhoutuva massiivinen tähti oli lopulta aika osuva enne Neon 2:n uralle, vaikkei tällainen astronominen retoriikka oikein soinnukaan yhteen lama-ajan perustunnelman kanssa. Jotain vastaavaa olisi ehkä kannattanut yrittää 90-luvun korskealla loppupuolella, mutta silloin Rainiosta ja Alangosta ei enää ollut rikkomaan kaavaa (tai heidän näkemyksensä siitä, millaista musiikkia he edustavat, oli päässyt ei-toivottavalla tavalla sementoitumaan).

Sanotaan Polusta nyt vielä yleisellä tasolla, että sävellysten taso vaihtelee tylsästä varsin hyvään, tekstit ovat enimmäkseen hieman kömpelöä peruskamaa, joskin yksittäisiä oivalluksia ja nolouden hetkiä löytyy, jälkimmäisiä kai enemmän. Sovituksista kaikki olennainen tuli varmaan jo sanottua; sen voisi vielä lisätä, että mitä "tunteellisemmin" Rainio laulaa, sen raskaammaksi hänen hehkuttelunsa käy. Levy päättyy Viimeinen laulu -nimiseen biisiin - montakohan niitäkin on tehty? Pelkän akustisen kitaran säestämä kappale on erityisen tuskaisa esimerkki Rainion vokaalimaneereista. Supernovan uudelleen löytämisen ansiosta levyn kuuntelusta jäi kuitenkin ihan positiivinen fiilis.


55/100


Supernova Youtubessa


Albumi Spotifyssa

Alamaisema: Negative: Sweet And Deceitful (2004)

Eiköhän Negative täytä tämän blogisarjan peruskriteerit, sillä vaikka yhtyeen "loiston" päivistä ei niin kauaa olekaan, tuntuvat ajat muuttuneen sen jälkeen melkoisesti ja tehneen tällaisesta musiikista menneisyydeltä tuoksahtavaa. Sen aisti myös soolouralle hypännyt Jonne Aaron, mutta nyt kun soolosuosiokin tuntuu olevan laskusuhdanteessa, ei tämä Negativen musiikkia ainakaan ajankohtaisemmaksi tee. Ehkä bändillä on vielä jossain uskollisia faneja, jotka pitävät lippua korkealla ja kuuntelevat näitä levyjä, mutta itse en ole kuullut Negativen musiikkia missään vuosiin. Kuitenkin bändi oli aikanaan hyvin suosittu: kakkoslevy Sweet And Deceitful oli ensimmäinen kahdesta listaykkösestä ja vietti listalla 22 viikkoa. Peräti viisi singleä ylsi oman listansa ykkösiksi tai kakkosiksi, joskin noihin aikoihin tämä oli toki ison perusfanikunnan omaavalle rockyhtyeelle mahdollisempaa kuin koskaan ennen tai jälkeen.

Itse suhtauduin Negativeen aikanaan varsin nihkeästi, enkä ole näkemyksiäni joutunut tarkistamaan, no, tietty siksikään, kun en tosiaan ole musiikkiin missään törmännyt. Semmoinen hatara aavistus minulla on, että Jonne Aaronin soolotekemisiin verrattuna tämä voisi kuitenkin olla ihan siedettävää musiikkia. Levy soimaan siis - ensimmäinen kerta, kun kuuntelen yhtyeen albumin kokonaan. Spotifysta löytyvä versio lienee jokin kansainvälinen uusintapainos, ja sille on ympätty myös debyyttilevyn iso hitti Moment Of Our Love, varmastikin bändin tunnetuin kappale.

Levyn kovimmat ässät onkin isketty heti intron perään, kun ensin kuullaan tämän levyn kärkisingle, erikoisesti nimetty Frozen To Lose It All, ja sitten tuo yllämainittu. Englannin nyanssien tavoittaminen ei ole Jonne Aaronin tärkeimpiä vahvuuksia: jo aikanaan naureskelimme kavereiden kanssa Moment Of Our Loven kertosäkeen painotukselle: I've been waiting for this moment of our love / WITH YOU. Ei siis esimerkiksi naapurin koiran kanssa, vaan juuri sinun. Hyvä tietää.

Aaronin poikamaisen käheä laulusoundi ei myöskään viehätä - liikaa sukua Rasmuksen Laurille, jonka vokaalit ovat aina myös ottaneet vähän vaikeasti - eikä se englannin lausuminenkaan ihan A1-tasoa ole. Mutta toki tällaiset puutteet voisi paikata riittävän hyvillä biiseillä. Kyllä Negativen tyypeillä kohtalainen melodisen hardrockin säveltämisen taito onkin, vaikka ym. hittibiiseillä se nujertuu yleisen pliisuuden alle. Sitä vastoin (jälleen aika eksentrisesti otsikoitu) Locked In The Dark Side on retrosyntikoineen ja uhkeine kitarasooloineen aika hyvää kasaripaatosta, ihan yllättävänkin hyvää. Tämmöisessäkin kappaleessa Aaronin laulullisen kapasiteetin rajat vain tulevat turhan äkkiä vastaan.

Kuinka paljon Negativen yhteydessä pitää puhua HIM:istä? Ei loputtomiin, mutta varmasti ainakin ohimennen. Melodioissa on yhtäläisyyksiä, miksei yleissoundissakin. Negativelta toki puuttuu silmää iskevä näennäisessä synkkyydessä rypeminen, ja Jonne Aaron kuulostaa vain poikamaisen tunteelliselta. Tässä voi halutessaan aistia aika tyypillisen kulttuuri-ilmiön, jossa jokin tietty ison jäljen jättävä idea lähes automaattisesti monistuu ja monistuessaan liudentuu. Taustalla voi olla levy-yhtiöiden tai muusikoidenkin opportunismia, mutta ilmiö ei tyhjene pelkästään näihin selityksiin. Iso musiikillinen idea voi ikään kuin tarjota valmiit puitteet perässä tuleville, vielä omaa näkemystään hapuileville tekijöille, varsinkin kun nämä ovat usein kovin nuoria.

Mitäs muuta tästä sanoisi. Neil Youngin My My Hey Heyhin ei olisi varmaankaan kannattanut koskea, mutta onko sillä lopulta väliä sen enempää Negativen kuin Younginkaan faneille. Jokuhan on varmasti tämän perusteella löytänyt alkuperäisenkin. Coverin jälkeen kuultava voimaballadi Neverending Parade merkitsee sitä tarkkaa pistettä, jossa Sweet And Deceitfulin kuuntelu alkaa uuvuttaa. Tämä ei tarkoita, että biisi olisi erityisen heikko, vaikka ylipitkä ja tylsä se kyllä on, eikä kitarasooloilukaan nyt maita.

Levyn loppupuoli tarjoileekin enimmäkseen samaa - sävellysten tasokin on tyypillisen tapaan täällä heikompi samalla, kun alkaa olla aktiivisesti vaikeaa olla kiinnostunut enää mistään. Huomion kiinnittää lähinnä balladinyyhkyilyn huipentava About My Sorrow, jonka paatoksesta voi jo aistia ennusmerkkejä Jonne Aaronin itkuisesta soolotuotannosta. Ei levy tolkuttoman ylipitkä ole, 52 minuuttia tänä versiona, mutta vähän siltä se tuntuu.

Ei mitenkään viihdyttävän huonoa musiikkia, vähän turhan keskinkertaista, turvallista ja innotonta vain.


48/100


Locked In The Dark Side Youtubessa


Albumi Spotifyssa

Alamaisema: Lasse Mårtenson ja eri esittäjiä: Voiko sen sanoa toisinkin (1967)

Tässäpä levy, joka oli aikanaan hyvin suosittu ja on eittämättä muodostunut jonkinlaiseksi klassikoksi, mutta on jo tyylilajinsa - hengellistä populaarimusiikkia - raskauttamana tavallisen popin kuuntelijan näkökulmasta marginaalissa. Levy oli epäilemättä ensimmäisiä varsin suuren yleisön löytäneitä albumikokonaisuuksia Suomessa: albumilistan hyvin varhaisessa vaiheessa se vietti listalla 60 viikkoa, joista neljä ykkösenä. Mårtensonin suurin albumimenestys se on ilman muuta. Hänen lisäkseen levyllä kuullaan useita muitakin solisteja, mutta hän ikään kuin kuratoi albumin ja käsittääkseni myös sävelsi kaikki biisit, Sauvo Puhtilan toimiessa sanoittajana Solja Tuuli -nimimerkin suojista. Levystä Spotifysta löytyvä versio on uudelleenjulkaisu vuodelta 1977, mutta ei ilmeisesti eroa originaalista. Yhden nettitiedon mukaan eroaisi sen verran, että Kerro sen kaikille -biisin laulaa tässä Pepe Willberg alkuperäissolisti Eddyn sijaan, mutta ainakin Spotify ilmoittaa kyllä Eddyn tässä kuultavan version laulajaksi... otapa näistä selvää.

En ollut tiennyt tuntevani ainoatakaan tämän albumin kappaletta, mutta heti avausbiisin soimaan laitettuani huomasin olleeni väärässä. Jumala rakastaa maailmaa on varmasti tuttu laulu useimmille ainakin minun sukupolveni suomalaisille. En oikeastaan edes muista, missä olen sitä kuullut. Rippikoulussa? Koulun uskonnontunneilla? Kenties sekä että, joka tapauksessa olen kuullut sitä paljon, laulanutkin kai, tai ollut laulavinani. Biisi on tietysti sävellyksenä erittäin vahva, sellainen instant-hitti omassa kategoriassaan, mutta aika vaikea sitä on irroittaa sellaisesta "parrakas, lempeä nuorisopappi puhuu Jessestä" -skenestä. Tämän koulukunnan moderni hengellinen musiikki on jotenkin tosi positiivista ja rohkaisevaa, ja kun itse en piintyneenä ateistina tai agnostikkona (vähän makuasia kumpaa termiä käyttää) saa kristinuskosta sitä lohtua, vaan enemmänkin esteettisiä elämyksiä (joita vanhatestamentillinen tulikivihomma herättää enemmän), jään väistämättä en-niin-vaikuttuneeksi.

Päättelen Mårtensonin levyn - tai ainakin joidenkin sen kappaleiden - eläneen klassikoina nimenomaan ripari- ja seurakuntanuorimaailmassa. Itse en tosin tunnista näistä muita. Osa ei oikein sopisikaan ripariyhteislauluiksi, sillä mukana on myös jazzahtavia urkuvetoisia instrumentaaleja ja hämmentävä, enemmänkin jonkinlaiselta "meitä on leegio" -tyyppiseltä riivaajasetiltä kuulostava Credo-niminen vokaalikollaasi. Mårtensonille tyypillisesti kevyt jazz, bossanova ja viihdemusa ovat levyn musiikillinen viitekehys, mikä on epäilemättä ollut aikansa hengellisessä musiikissa uraauurtavaa. Ajan henkeä taas voi aistia Terve, rauha -biisin sodanvastaisessa sanomassa, mutta kun 60-luvun valtavirtakristillisyyden kuva oli edelleen arkkipiispa paheksumassa milloin Juhannustansseja, milloin Sikamessiasta, niin tämäkin lienee radikaali ratkaisu tai ainakin sellainen, joka asemoi tekijät sukupolvien välisessä sodassa selvästi nuoremmalle puolelle. (Mårtenson tosin oli ajan mittapuulla jo varhaiskeski-ikäinen eikä oikeastaan kai koskaan minkään sortin radikaali, enkä nyt tosiasiassa usko tämän levyn kuulostaneen edes 50 vuotta sitten varsinaisesti provosoivalta - ehkä enemmänkin freesiltä ja uudenaikaiselta sellaisella suht kiltillä ja laajoja kansalaispiirejä viehättäneellä tavalla.)

Nyt se kuulostaa vähän laimealta, mukavan sisäsiistiltä musiikilta. Uskonnollinen sanoma tekee hankalammaksi suhtautua levyyn; onhan niin, että tämän levyn keskeisin varsinainen tarkoitus jää väistämättä itselleni vieraaksi, eikä se voi olla vaikuttamatta kuuntelukokemukseen. Ei tämä silti mitenkään ärsyttävääkään kuunneltavaa ole, siinähän tuo menee taustalla. Epäilemättä merkittävä ja kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoinen teos.


68/100


Levy Spotifyssa

Alamaisema: Miljoonasade: Laukauksia viulukotelossa (1988)

Myönnän rehellisesti, että sivuutin tässä vaiheessa muutaman blogisarjan konseptiin periaatteessa paremmin sopivan artistin vain päästäkseni kirjoittamaan vaihteeksi hyvästä musiikista. Jonkinlaisia perusteita Miljoonasateen mukaan ottamiselle silti on. Vaikka yhtyettä voi kaiketi pitää "klassikkobändinä" ja useat sen kappaleet ovat ilman muuta klassikoita, ei sen tuotannosta nouse esiin selkeitä klassikkostatusta saavuttaneita albumeja. Tämä on myöskin epäoikeudenmukaista, sillä vuoden 1994 Käärmeenkantajaan asti jokainen Miljoonasade-levy sisältää useita todella hyviä biisejä, ja enemmän tai vähemmän albumikokonaisuuksiakin ne ovat, eivät vain irtokappaleiden kokoelmia. Veitsen valossa, Nuoli ja väri ja Käärmeenkantaja ovat varmaankin kaikkein parhaat albumit, mutta bändin toinen levy Laukauksia viulukotelossa ei niille paljoa häviä, ja käsittelen sitä nyt tässä, koska se oli mainittuja isompi menestys, kaiketi Miljoonasateen suosituin studiolevy: kaksi viikkoa listaykkösenä, 22 viikkoa listalla. Puhtaiden numeroiden perusteella sen selvin kilpailija on seuraavaksi ilmestynyt Veitsen valossa, niin ikään listaykkönen ja 22 listaviikkoa, mutta "vain" yksi viikko kärjessä. IFPIn myyntitilastoissa Laukauksia viulukotelossa on Miljoonasateen studioalbumeista ykkönen ja yksi kolmesta kultalevyn saavuttaneesta: 32 000 myytyä levyä, Veitsen valossa yltää 26 tuhanteen, näiden välissä Lelukaupan häät 29 000 lukemallaan. Oireellista toki on, että Miljoonasateen selvästi myydyin levy on 48 000 kertaa kodin löytänyt Pullo hunajaa -kokoelma.

Miljoonasateen musiikki mielletään siis usein yksittäisten biisien kautta. Niitä on kuultu radiosta, soitettu jukeboksista ja vähän myöhempinä aikoina laulettu karaokessa. Jo yhtyeen Pesuhuoneesta keittiöön -debyytillä oli yksi tällainen sukupolvikokemusbiisi, Lapsuuden sankarille, jonka klassikkoasema tosin lujittui sen verran hiljalleen, että listamerkinnänkin se sai vasta Laukauksia viulukotelosta -levyn Ison Biisin vanavedessä. Ei ole varmaan perustelematonta väittää, että Marraskuu on selvästi tärkein syy juuri tämän Miljoonasade-levyn asemaan myydyimpänä.

Ja kyllähän Marraskuu on tietysti hyvä biisi. Toinen juttu sitten, onko se niin hyvä biisi, että se kestää vuonna 2018 kaikkien vuosikymmenten mittaan kertyneiden soittojen ja yleisen "tämä kertoo Suomesta ja suomalaisesta miehestä" -suhtautumistavan painolastin. Aikanaan oli toki huomionarvoista tajuta, että kappaleen rumpukonebiitti - joka todella kuulostaa siltä kuin rytmiä lyötäisiin niillä tekstissä mainituilla dinosauriinluilla - on aika "erilainen" 80-luvun lopun suomirokissa. Yleensäkin Miljoonasateen syntikkavoittoinen soundi kiertää suomirock-kliseet, vaikka samalla Heikki Salon laulutapa ja lyyriset mieltymykset vievät musiikin kiistatta siihen suuntaan. Aina hän on silti vetänyt viistoonkin suuntaan, ja niin myös Marraskuussa, mutta lienee niin, etteivät säkeistöjen aika uskalletut ja vahvat kielikuvat kerta kaikkiaan vaan pääse tasaiselle, jos kertosäkeessä lauletaan kaipauksesta, kuolemasta ja kaljakorista marraskuussa.

Yksinäisyys, syrjäytyminen, menestysyhteiskunnan kyydistä putoaminen, luokkaristiriidat - tällaiset teemat kuuluvat juppiaikakauden rappiovaiheessa ilmestyneellä Laukauksia viulukotelossa -levyllä selvästi. Se alkaakin Roskaa-biisillä, joka on vain yksi Salon köyhälistöanthemien sarjan osa - tämänhän aloitti jo debyyttilevyn Köyhät, sittemmin tuli ainakin Kerjäläisen tarina. Nämä kaikki ovat eräänlaisia alaluokan yhteisöllisyyden lietsomisen instrumentteja, mutta yksilöllisemmällä tasolla Salo käsittelee samoja teemoja tyyliin joka toisessa biisissä. Tällä levyllä duunarirakkauslaulu Ostarin helmi tai ahdistunutta teiniä ymmärtävä Anna-Liisa kuuluvat vaivatta tähän kategoriaan. Toisaalta joku Voipallo - aika ärsyttävän populistinen kaljabaarilaulu, eikä läheskään niin hyvä kuin se Marraskuu - on sekin tulkittava optimismin ja lievän vallankumoushengen tarjoamiseksi huono-osaisille.

Levyä raskauttaa hieman helppojen biisien melkoinen ylivalta - merkkejä upeudesta on, mutta näinkin varttuneiksi muusikoiksi Miljoonasateen tyypit tavallaan löysivät itsensä aika myöhään, eli pitkälti juuri Veitsen valossa -levyn myötä. Tuosta Käärmeenkantajaan yltävä jatkumo koostuu melkein pelkästään yli 80 pisteen levyistä. Mutta Laukauksia... saa melkoista bonusta yhdestä kappaleesta, joka on Miljoonasateen uran parhaita - ja lienee merkityksellinen bändillekin, onhan levyn nimikin napattu sen kertosäkeen punchlinesta.

Ootko muistanut Iiris on eräs parhaita koskaan tehtyjä romantillis-traagillisia nuoruudenmuistelulauluja. Tämäkään lajityyppi ei todellakaan ole Salolle vieras, mutta koskaan sittemmin hän ei ole osannut pelata sillä yhtä hyvin kuin tässä todella herkistävässä, jonkinlaista pohjalaista Springsteeniä edustavassa balladissa, jonka teksti kieputtaa viatonta, idealistista varhaisteinisuhdetta ja kyynistä varhaiskeski-ikäisyyttä tai myöhäistä nuoruutta - elämän ja maailman aatteita rapauttavaa vaikutusta - saagaksi, jonka tietää olevan totta, vaikka ei haluaisikaan.

Laukauksia viulukotelossa. Leipää ja sirkushuveja. Miten usein aikuisuus, eli sen sitten juoppona tai perheenäitinä, tuntuu antautumiselta, luovuttamiselta. Luotien osumiselta maaliinsa. Vaikka itsehän oli tarkoitus olla se, joka laukaisee.


77/100


Albumi Spotifyssa

Alamaisema: Mamba: Lauantai-ilta (1986)

Mambasta lienee mahdotonta kirjoittaa nykyään mainitsematta Tero Vaaran natseilu- ja aseharrastuksia, joten mainitaanpa ne heti kärkeen. Debatti siitä, missä määrin taiteilijan mielipiteet ja ulkotaiteelliset tekemiset vaikuttavat mahdollisuuksiin nauttia hänen taiteestaan, on debateista sitkeimpiä. Aika usein päädytään sellaiseen vastaukseen, että tiettyyn pisteeseen asti nämä eivät vaikuta, mutta se tietty piste on kuitenkin olemassa, missä se sitten kenelläkin meneekään. Näin asia on varmasti omallakin kohdallani. Toisaalta joudun hyvin harvoin tilanteeseen, jossa sen rajan ylittäisi sellainen taiteilija, jonka teoksista muuten aidosti nauttisin.

Tero Vaaran kaltaisiin tapauksiin törmään paljon useammin. Vaaran mielipiteet ovat todella nihkeitä, mutta vaikea sanoa niiden vaikuttaneen suhteeseeni Mamban musiikkiin, josta en ole juurikaan nauttinut koskaan. Nyt päätin käsitellä Mambaa tässä blogisarjassa lähinnä kokeillakseni, miltä yhtyeen varhaisen musiikin kuunteleminen vuonna 2018 sitten tuntuu. Premissi toki on, etteivät Vaaran kolmisenkymmentä vuotta myöhemmät mielipiteet millään tavalla kuulu näissä lauluissa, joista itselleni ennalta tuttuja olivat ne suosituimmat, eli nimikappale ja Älä jätä minua.

Lauantai-ilta on Mamban toinen albumi. Debyytti oli jo saanut kohtalaista suosiota Mitä yhdestä särkyneestä sydämestä -hitin avittamana. Tämä menestyi kuitenkin selvästi paremmin: parhaaksi listasijoitukseksi jäi viides, mutta listaviikkoja kertyi 42. Kolmoslevy Syksy ylsikin sitten jo listaykköseksi, ja myöhemmin Mamba sai hajanaisella urallaan valtavia menestyspiikkejä Vaaran vuodet -kokoelmalla ja Vielä on kesää jäljellä -"klassikon" sisältävällä Meille vai teille -albumilla, mutta halusin tosiaan käsitellä tässä nimenomaan Mamban varhaistuotantoa.

Klassikkoa tästä albumista ei ole tullut, kuten ei mistään muustakaan Mamban albumista. Yhtye muistetaan aika suuresta joukosta irtobiisejä, joista on kyllä tullut (ristiriitaisia tunteita herättäviä) klassikoita. Lauantai-illan kappaleista merkittäviä striimimääriä ovat keränneet yllä mainitut kaksi sekä 60-luku -coveri Tyttö tuollainen, muiden lukemat ovat kovin vaatimattomia. Tämä korreloi varmaan aika suoraan sen kanssa, mitä kappaleita löytyy Mamban omilta kokoelmilta ja erinäisiltä suomipop-soittolistoilta. Viime vuosina Tero Vaaran poliittiset mielipiteet ovat varmasti nostaneet esteitä Mamba-revivalin tielle. Jokin aika sittenhän oli puhetta jopa jonkinlaisesta radioboikotista. Tämä on ironista ottaen huomioon, miten harmitonta ja mahdollisimman moneen vetoavaa musiikkia Vaara on aina pyrkinyt tekemään. Hän on harvinainen esimerkki taiteilijasta, jonka arveluttavuus hahmona ei suhtaudu oikein mitenkään hänen taiteeseensa. Pragmaattisesti ajatellen Vaaran olisi vain kannattanut pitää turpansa kiinni ja tehdä lisää harmitonta suomipoppia.

Heti alkuun kuultava Lauantai-ilta on varmasti nimikkoalbuminsa kiinnostavin biisi. Easy listening / latinokompilla kulkeva kertosäkeetön biisi kertoo varsin kliseisen tarinan nuoresta jätkästä, joka tapaa baarissa tytön, päätyy tämän kämpille harrastamaan seksiä ja tulee tytön kihlatun / aviomiehen yllättämäksi, jolloin joutuu pakenemaan ikkunasta kadulle vaatteet kainalossa. Tekstissä on kaksi kiinnostavaa aspektia: ensinnäkin sen suoraan todellisuudesta selvin, vertauskuvattomin päälausein kertova ilmaisu on ilman muuta velkaa punkin ja uuden aallon tekstiestetiikalle, vaikka musiikillinen ilmiasu on aivan muuta, ja toiseksi teksti, joka ei narratiivin tasolla johda yhtään mihinkään, huipennu mihinkään tai sisällä minkäänlaista väittämää todellisuudesta, on oudon inkongruentti kuulijan odotuksiin nähden. Banaalia tarinaa keritään auki, kunnes se vain yhtäkkiä päättyy: kertoja pysähtyy pakomatkallaan, pukee vaatteet ylleen ja jatkaa kotia kohti kävellen. Siinä se.

Lauantai-ilta vaikuttaa yrittävän olla tarinalaulu, mutta tarina on huono ja päättyy kuin seinään. On kuin Aku Ankoista sivistyksensä imenyt henkilö yrittäisi kirjoittaa 50-luvun modernismia. Tämä totaalinen kädettömyys itse asiassa, outoa kyllä, tekee biisistä kiehtovalla tavalla konventioita rikkovan. Vaikutelma on sittenkin kiinnostavampi kuin jollain Anssi Kelan Nummelalla, jonka tekijä ymmärtää riittävästi narratiivisesta lauluntekemisestä osatakseen emuloida sitä kattavasti, mutta varsin huonosti. Vaara ei pääse edes siihen pisteeseen asti, vaan jää kertojansa lailla kadulle seisomaan, ja hölmistyneen ilmeen voi kuvitella elävästi.

Muuten levy on varsin tylsä. Tekoaikaan nähden sen musiikilliset vaikutteet ovat kyllä tavallaan kiinnostavia. Mamba ammentaa 60-luvun popista, popsoulista, easy listeningistä, jopa doo-wopista ja tangosta. Kansainvälisesti tällaisia retrotrendejä oli samoihin aikoihin olemassa - tietysti enimmäkseen puleerattuina, tuotettuina ja valkaistuina kasariversioina - mutta Suomessa todellisten roots-nostalgikkojen ja kasarijuuston väliin ei mahtunut juurikaan tällaista varhaisen cd-aikakauden aikuista viihdemusiikkia. Sitäkin oudompaa, että nimenomaan Pori tuli tunnetuksi mahtipontisen, melodramaattisen rock-romantiikan pääkaupunkina - tuo musiikki kuulostaa aivan erilaiselta kuin Mamban. Vaaran konkreettiset, arkiset tekstitkin ovat todella kaukana Jussi Hakulisen tai Neumannin mielikuvamaailmasta. Tässä lienee ollut avain Mamban varhaiseen suosioon, sillä bändi pääsi debytoimaan vuoden, pari muiden suurten porilaisten jälkeen, eikä Dingo-kloonilla olisi tuossa vaiheessa ollut enää juuri kysyntää, kuten kaikenlaiset tannat saivat huomata. Mamban on kenties mielletty jo edustaneen vähän päivitettyä, loppukasarin kaupunkilaista ja kepeämpää ajanhenkeä, jotakin vähän epäsuomalaisempaa.

Mutta biisit ja tekstit ovat keskinkertaisia, soitannollis-tuotannollisesti meno hajutonta ja mautonta (Riku Mattila tuskin laskee tätä parhaiden tuotantotöidensä joukkoon), ja Vaaran pinnistelevän kireä laulutapa tuskastuttaa. Usein yhtyeen meiningissä on jotain syvästi teennäistä ja väkisin muotoon puristettua, mistä Älä jätä minua, rehellisesti kauhea kappale, on paras esimerkki. Sen doo wop -taustalaulut pitäisi toimittaa avaruuteen kapselissa, jonka pintaan olisi kaiverrettu kaikilla tunnetuilla kielillä teksti Huono Idea.


Ja niin. Tämän levyn kuunteleminen ajattelematta Tero Vaaran ongelmallisia mielipiteitä osoittautui kyllä mahdolliseksi. Oli aivan helppoa keskittyä ajattelemaan vain tämän levyn melko ongelmallista huonoutta ja huonoa ajansietokykyä.


39/100


Albumi Spotifyssa

Alamaisema: Tommi Läntinen: Maalla, merellä ja ilmassa (1995)

Tommi Läntinen on tyyppiesimerkki sellaisesta artistista, jolta tuo mystinen ja epämääräisesti hahmottuva katu-uskottavuus puuttuu täysin. Pieniä oireita jonkinlaisesta ironisesta diggailusta on myöhempinä aikoina ollut, mutta enimmäkseen Läntiseen viitataan vain, jos halutaan mehustella jotain oikein huonoa. Hyvänä tosielämän esimerkkitapauksena tulee mieleen se kerta vuosia sitten, kun muuan tuttava lauloi itähelsinkiläisessä karaokebaarissa Syvälle sydämeen sattuu -koulukiusausbiisin "tykitellen" eli täysin överisti kertojahahmon tuskaan eläytyen. Läntis-huumoria harjoitetaan myös nostamalla esiin tämän levyn avausbiisistä Kevät ja minä tehty futisversio Jari ja minä tai Via Dolorosa -hitin tyhjentävä kertosäe: "Oo, Via Dolorosa / Oo, kärsimysten tie!"

Artisteja vihataan ja väheksytään monista eri syistä, eikä voi automaattisesti sanoa, että "asianharrastajien" taajaan esiintyvät ja poikkeuksellisen negatiiviset reaktiot viittaisivat siihen, että he oikeasti "salaa" tykkäävät inhoamastaan artistista. Kyllä paskaa monesti pidetään paskana vain siksi, että se on paskaa, yritti asiaa käännellä mihin asentoon tahansa. Aktiivisten musiikinkuluttajien Läntis-suhteessa tuntuisi kuitenkin olevan ripaus lukkarinrakkauttakin mukana. Tätä näkemystäni en voi sen kummemmin perustella, vaan intuition varassa mennään. Siksi Läntinen onkin kiinnostavampi tapaus kuin moni verrokki.

Hänen isoin soolosuosionsa meni aika nopeasti ohi. Boycottin farmariautorockhan oli ollut melko suosittua 80-luvun lopulla, mutta pieni lamavaihe ehti olla välissä ennen kuin soolodebyytti Veijareita ja pyhimyksiä ilmestyi keväällä 1994 ja teki Läntisestä vähitellen aika ison tähden. Maalla, merellä ja ilmassa -levyn julkaisun aikaan syksyllä 1995 Läntinen lienee ollut uransa huipulla: levyltä irtosi useita hittejä, ja vuoden kuluttua sitä buustattiin vielä kultapainoksella, joka sisältää mm. juuri tuon Via Dolorosan, päivitetyn version Läntisen omasta vanhasta kasaribiisistä. Sen jälkeen seurasi loiva laskusuhdanne, joka 2000-luvun puolella kiihtyi samalla, kun levytystahtikin harveni. Läntinen ei ole pystynyt tekemään suurta comebackia, eikä sellaiseksi osoittautunut Boycott-nimellä taannoin tehty levykään.

Periaatteessa näen Läntisessä edelleen potentiaalia isomman mittakaavan paluuseen. Voihan hänet kuvitella vaikka saamaan nostetta Vain elämää -sarjasta, johon hänen hittiluettelonsa ilman muuta hänet kelpuuttaisi. Luulen, että pinnan alla on yllättävän paljon Läntiseen kohdistuvaa goodwilliä, joka vain odottaa purkautumistietään.

Tähän sarjaan olisi voinut aika tasaveroisesti valita kumman tahansa Läntisen kahdesta ensimmäisestä soololevystä, mutta päädyin nyt tähän. Sekä parhaalla listasijoituksella (7.) että listaviikkojen määrällä (22) mitattuna tämä on hänen menestynein albuminsa. Rohkenen väittää, että Läntisen semmoinen yleiseen läsnäoloon ja ilmatilan hallintaan perustuva suosio oli noihin aikoihin kovempaakin kuin nämä numerot antavat ymmärtää.

Mitä Läntinen halusi sooloartistina olla? Ei missään nimessä iskelmälaulaja, eikä myöskään Mikko Kuustonen -osaston pseudosyvällinen lauluntekijä, vaikka moisille oli runsaasti kysyntää juuri hänen aloitellessaan soolohommia. Ilmeisin vertailukohta on mielestäni Bryan Adams. Siis kevyemmän laidan aikuisrokkia, jossa on kitarariffejä, mutta tilaa myös balladeille. Aika usein perusvire on suomalaiseksi mainstream-musaksi varsin positiivinen, mutta tietysti välissä pitää olla herkistelyäkin. Adamsin klassikkolevy Reckless (1984) on hyvä vertailukohta sille, mitä Läntinen lienee hakenut.

Samalle tasolle Maalla, merellä ja ilmassa nyt ei yllä, mutta ei sellaista varmaan kukaan Läntiseltä odotakaan. Kokonaisvaikutelmaksi jää kuitenkin, että tämä on miellyttävämpää musiikkia kuin olisin kuvitellut. Entuudestaan tuttuja ovat lähinnä levyn alkuun pakatut hittibiisit, joista varsinkin Kevät ja minä on hyväntuulisuudessaan vetävämpi ja mukavampi biisi kuin muistinkaan - toki kirjoitusajankohtana taas vaihteeksi vallitseva tammikuinen sohjo vaikuttanee tähän tunteeseen. Jäit kiinni katseeseen on helposti sulavaa, vaikkakin melko yhdentekevää soul-rokkia, Mä matkustan viittauksineen pyhällä vuorella seisomiseen varmasti banaali, jos asian haluaa niin nähdä, mutta asiaa ei ole mikään pakko nähdä niin.

"Albumiraidoista" semidramaattinen puoliballadi Atomitie on lopulta levyn paras kappale, vaikka teksti melkoista diibadaabaa taas onkin. Rautalankatyyppinen kitarasoundi yhdistettynä rockballadin rakenteeseen osuu johonkin sellaiseen klassiseen kultasuoneen, josta erittyy välitöntä mielihyvää. Yleisesti ottaen levyn sävellykset ovat varsin vahvoja, ja vaikka tuotantopuolella sorrutaan välillä kaavoittamaan vähän liikaa jousiarreja ja herkullisia koskettimia biisien taustalle - ja se iskelmähommakin meinaa välillä puskea läpi nimenomaan sovituksissa - niin mitään huvittavaa ajankuvaa tämä ei ole, vaan lajissaan kohtalaisen kuranttia toimintaa edelleen.

Valitettava tosiasia on kyllä sitten sekin, että Tommi Läntinen on itse oma isoin ongelmansa. Hänen pinnistävä laulutyylinsä ei palvele näitä kappaleita mitenkään parhaalla mahdollisella tavalla. Samalla juuri tuo ilmaisutapa tietysti kuuluu olennaisena osana pitkällä punaiseksi värjätyllä leijonanharjalla varustetun tunteellisen rokkijätkän imagoon - ja vie tätä musiikkia selvimmin pois sellaisista esteettisistä maisemista, joissa itse viihdyn. Jostain tältä tangentilta löytyy se tekijä, jonka takia tämä ilmaisu taipuu niin helposti urheilukisoihin ja firman bileisiin.

Ehdoton edellytys tällaiselle on tietysti myös musiikin sisällöllinen mitäänsanomattomuus - se välittää "fiilistä", joka on ehkä suomen kielen epämääräisin sana ainakaan ilman mitään etu- tai jälkitarkennuksia. Voi käydä niin, että "fiilis" tappaa kuulijan fiiliksen. Levyn loppupuolen heikompiin biiseihin päästäessä tämä alkaa olla jo todellinen ongelma. Ei tätä musiikkia silloinkaan osaa vihata, ei siinä ole mitään suunnattoman huonoa - se on vain yhdentekevää.

Ja aikuisrock saakin olla sitä. Mutta perusvaatimus on silloin, että tyhjänpäiväisen musiikin pitää kuulostaa helvetin hyvältä, jolloin se ei enää ole tyhjänpäiväistä. Tässä päästään parhaimmillaan lähelle, mutta ei perille asti kuitenkaan.


59/100


Atomitie Youtubessa


Levy Spotifyssa . Kyseessä kultapainos, jolle lisätty Via Dolorosa ja mm. varsin uhkaavalta kuulostava versio Balladista elokuvasta Klaani. Pidättäydyin itse kuuntelemasta bonusbiisejä, 13 ekaa ovat varsinaiselta levyltä.

Alamaisema: Lordi: The Arockalypse (2006)

Tomi Putaansuun hirviöshow nousi Suomessa varsin suureen suosioon heti Get Heavy -debyyttialbumin myötä (2002), joskin "heti" kuuluu tässä lainausmerkkeihin, olihan Putaansuu etsinyt Lordille musiikillista linjaa ja kaupallisia puitteita vuosikaudet. Melko nopeasti suosio olisi varmasti hiipunutkin ilman nokkelaa päätöstä pyrkiä euroviisuihin. Taannoisesta, kiinnostavasta Monsterimies-dokumenttielokuvasta oli helppo havaita, miten ristiriitaisin tuntein Putaansuu on tähän uransa käännekohtaan sittemmin suhtautunut, mutta selvää on ainakin se, ettei hän ilman viisuvoittoa pystyisi enää tekemään Lordia työkseen. Ymmärtääkseni yhtyeen keikkasuosio on mm. Keski-Euroopassa edelleen huomattavaa luokkaa, vaikka levymyynnilliset saavutukset hyytyivätkin viisuvuoden jälkeen pahasti.

Hard Rock Hallelujahin sisältävän The Arockalypsen tunnusluvut varsinkin Suomessa ovat kuitenkin kovaa luokkaa. Tasan vuosi listalla, 11 viikkoa ykkösenä, tuolloinen 90 000 kappaleen triplaplatinaraja rikki, vuoden 2006 myydyin levy. Kansainväliseksi myynniksi Wikipedia ilmoittaa 350 000 kpl, joka on kelpo määrä. Kultaa levyn kerrotaan myyneen myös Saksassa ja Ruotsissa. Hard Rock Hallelujah oli myös viimeinen kunnollinen suomalainen brittihitti ennen Alman viimevuotista Chasing Highsia. Suomessa historiallinen euroviisuvoitto käytännössä takasi suursuosion, mutta eurooppalaisella tasolla Lordin menestys oli suurempaa kuin useimpien satunnaisten viisuvoittajien, mikä kertoo konseptin erilaisuuden herättämästä kiinnostuksesta, jossa oli toki hyvin vahva novelty-elementti. Muistan hyvin, miten jännitimme kavereiden kesken alkamassa ollutta viisufinaalia ja arvuuttelimme Lordin mahdollisuuksia, jolloin paikalla ollut Kanadasta muuttanut ystävä sanoi pitävänsä itsestäänselvänä, että se voittaa, koskapa erottuu ainoana joukosta.

En ole ennen tätä kuunnellut koskaan The Arockalypsea kokonaan. Lordin debyyttiin tutustuin tuoreeltaan, koska tiesin Putaansuun Rovaniemi-taustan takia. Levyn varsin tarttuvat juustohevihitit viehättivätkin hetken, mutta vain hetken, ja kakkosalbumi jäi väliin. Euroviisuhuuma tarttui minuunkin, ja onhan Hard Rock Hallelujah todella hyvä kappale, mutta ei se herättänyt halua kuunnella koko albumia aikana, jolloin tämä ei vielä onnistunut kätevästi Spotifyn kautta. Myöhemmin olen kuunnellut useampiakin uudempia Lordi-levyjä, koska sain ristikseni niiden arvostelemisen Lapin Kansaan, mutta aika vaikeaa kahlaamista on ollut. Siellä täällä on sentään pilkottanut sellaisia kovahkoja junttakertosäkeitä, joissa yhtyeen ainoa vahvuus on.

The Arockalypsea Putaansuu ja kumppanit vaikuttavat lähteneet tekemään ihan kunnon yrityksen maku suussa. Tämähän tuntui tekovaiheessa varmasti make or break -levyltä, ja siksi kai sinne euroviisuihinkin mentiin. Ilman ylimääräisiä temppuja bändi olisi jo vajonnut hyvää vauhtia obskuriteettiin kaikkien popmaailman normaalien lainalaisuuksien mukaan. Viisuhommien ohella tärkein satsaus näkyy levyn vierailijakaartissa, johon Putaansuu haali mm. Udo Dirkschneiderin, Dee Dee Sniderin ja Bruce Kulickin. Sebastian Bachiakin yritettiin. Näiden kavereiden panos levyllä on toki kosmeettinen, ja vaikea sanoa, oliko heistä edes suurta markkinointiapua. Hieman huvittavasti tähän kasarisankarikavalkadiin peilaten levyn tuottajaksi sitten päätyi mm. Apulannan levyjä tehnyt Jyrki Tuovinen. Edelleen Wikipedian perusteella Putaansuu ei ollut ratkaisuun ihan hirveän tyytyväinen, ja jonkinlaisia näkemyksellisiä ristiriitoja studiossa oli. Vaikka Lordin ominaissoundi on pysynyt täysin tunnistettavana koko ajan, on The Arockalypse kuulokuvaltaan silti oleellisesti kevyempi kuin viimeisimmät levyt. Putaansuun oma visio Lordin musiikista tuntuu koko ajan olleen astetta "rankempi" kuin kaikkien muiden visio siitä. Viisuvoiton ja suursuosion herättämä vastareaktio kumpuaa varmasti pitkälti juuri tästä. Keväällä 2006 Lordista tuli melkeinpä lastenmusiikkia. Näin itse viisufinaalin alla jossakin kaupan kassajonossa, miten noin nelivuotias poika tuijotti haltioituneena iltapäivälehden lööppikuvaa ja totesi: "Loodi!" Tämmöinen kohdeyleisö ei nyt sitten nähtävästi kuitenkaan ollut se, jota Putaansuu oli tavoitellut.

The Arockalypsella Putaansuun ja joihinkin kappaleisiin kreditoidun bändikaveri Kidan kertosäekorva on vielä melko hyvässä iskussa - tai siis on haluttu tehdä paljon tarttuvia kertosäkeitä, tuskinpa se myöhemminkään on muusta ollut kiinni. Hard Rock Hallelujah on toki omaa luokkaansa, joskin albumiversiossa on turhia mutkia, jotka kolmeen minuuttiin rajatusta euroviisueditistä piti karsia, mikä on biisille pelkästään eduksi. Chainsaw Buffet on myös menevä ralli, ja siinäkin esiintyvä euroviisumodulaatio hymyilyttää. Who's Your Daddy, levyn toiseksi menestynein biisi ja kakkossingle, kuuluisi myös tuuttauspisteidensä puolesta kärkiryhmään, mutta olalta heitetyn sovinistinen "bitch who's your daddy" -retoriikka ärsyttää. Vastaavia juttuja on ollut uudemmillakin Lordi-levyillä, eikä selitykseksi kelpaa se, että "tämä on viihdettä ja vähän kuin sarjakuvaa", kun ei Lordin sarjakuva minusta millään tavalla edellytä tällaisten aiheiden käsittelyä ylipäätään.

Mitähän muuta. Pieni plussa on tulee Good To Be Badin lähes eurodance-tyyppisistä syntikoista. Levyn avaava radiolähetyssimulaatio on typerä. Kaikki kanavat punaisella tuutataan niin koko ajan, että jo se tekee koko albumin kuuntelemisesta vähän uuvuttavaa, ja tämä sama seikka on pätenyt jokaiseen kokonaan kuuntelemaani Lordi-levyyn. Tämmöinen estetiikka nyt vain viehättää Putaansuuta, mutta minua se ei viehätä. Tässä ei myöskään olla tavoitettu mitään todellista kasarisoundia, ainoastaan 2000-luvun alun digitalisoitu versio siitä, mutta tämäkin saattaa olla ihan tarkoituskin. Putaansuu on pitkän päälle aika väsyttävä vokalisti, ja myös varsin rajoittunut, mikä leikkaa olennaisia osia pois tällaisesta musiikista, jossa pitäisi tykittää korkealta ja kovaa. Onneksi levyllä on pituutta sentään vain 44 minuuttia. Sen enempää ei todellakaan tarvita. Muistikuvieni mukaan Get Heavy on ainakin astetta parempi levy, mutta uusimmat Lordi-tuotokset taas astetta huonompia. Näin käy usein, kun jäädään toistamaan samaa peruskaavaa ilman uutta inspiraatiota. Putaansuullahan sitä kyllä tuntuisi olevan, mutta se kanavoituu uusien esiintymisasujen suunnitteluun.

The Arockalypse ei ole sysipaska levy, mutta ilman viisukontekstia tuntuisi absurdilta ajatella sen olleen jonkin kalenterivuoden myydyin. Kyllä näitä on varmaan myyty eurolla kirppareillakin jo parin, kolmen vuoden sisään. Oletan, ei ole näköhavaintoja.


47/100


Levy Spotifyssa


Viisufinaaliesitys Youtubessa  koska hyvä Suomi ja torilla tavataan ja tästä tulee aina vaan hyvälle tuulelle, ei voi mitään!

Alamaisema: Olli Lindholm: Maailma on kaunis (2010)

Tuskin tulen käsittelemään tässä sarjassa Yön musiikkia, sillä olipa siitä mitä mieltä tahansa, bändin suosituimmilla levyillä on kuitenkin myös tiettyä klassikkoarvoa, tai ainakin suuri osa niiden biiseistä tunnetaan hyvin yhä edelleen. Olli Lindholmin sielunmaisemaan voi kuitenkin hypätä myös hänen soolotuotantonsa kautta. Se käsittää kolme levyä, joista yksi lastenlevy. Kun nämä kaikki on tehty 2000-luvulla, jonka ajan Yökin on käytännössä ollut Lindholmin johtama pk-yritys, voi tietysti kysyä, miksi hän on edes tehnyt soololevyjä. Lastenlevyn tapauksessa vastaus on ilmeinen, ensimmäisen soololevyn (Voima, 2000) osalta kovin selvää motiivia ei erotu, tämän sooloalbumeista menestyneimmän kohdalla selitykseksi tarjoutuu sen temaattinen luonne: kaikki kappaleet ovat Vexi Salmen sanoittamia, osa tuoreita tekstejä tälle levylle, osa klassikko-osastoa.

Maailma on kaunis ylsi albumilistan ykköseksi, kuten Yö-levyilläkin on suurimman osan tätä vuosituhatta ollut tapana tehdä. Miksipä ei olisi noussut, sillä markkinointimielessä Lindholmin nimellä lienee melkein sama painoarvo kuin Yönkin, eikä levyn musiikillinen ilmiasu oleellisesti poikkea saman ajan Yö-levyistä. Vexi Salmi -kulmaa ei muistaakseni tarvinnut erikoisesti tuoda levyn mainonnassa esiin, ja itsekin olin ollut siinä luulossa, että tämä olisi ihan vain yleisluontoinen coverlevy. Useimmat kappaleet eivät sinänsä erityisesti assosioidukaan Salmeen, tämä pätee oikeastaan vain Irwinin myöhäiskaudelta poimittuihin herkistelyihin Maailma on kaunis ja Viimeinen laulu (arvatkaa toki, kuullaanko jälkimmäinen esim. levyn avausbiisinä). Salmen kaltainen tyyppi on sanoittanut niin paljon ja monelle, etten olisi osannut nimetä esimerkiksi Kai Hyttisen Kurkea ("ei vapaata vangita voi, me kumpikin tiesimme sen) hänen tekstikseen. Irwin-vetojen ohella se on tunnetuimmasta päästä levyn suomalaisperäistä materiaalia, sitten mukana on kyllä myös käännökset ikivihreistä Goodbye Yellow Brick Road ja Alone Again (Naturally), tosin ensin mainittua en pääse kuuntelemaan, kun se jostain syystä ei soi Spotifyssa. Uusia biisejä on ilmeisesti mukana viisi, joista neljä Ollin sävellyksiä ja yksi tietysti Jonne Aaronin. Tuo Aaronin Surun aika on kammottavan, sielua syövän ranteet auki -musiikin eittämätön, joskin kuuntelukelvoton mestariteos. Levytys on ajalta ennen Jonne Aaronin huonoudessaan legendaarista soolotuotantoa, mutta liekö hän sitten ottanut Salmen tähän teokseen kirjoittamasta kuralätäkkösynkistelystä enemmänkin vaikutteita omiin myöhempiin teksteihinsä - ainakin asiayhteys tuntuu ilmeiseltä, kun vertaa johonkin Taivas itkee hiljaa -"klassikkoon".

Perustiedoista mainittakoon vielä, että Lindholmin taustalla soittaa "Alabama House Band", johon kuuluvat mm. Ari Toikka ja levyn tuottaja Pekka Siistonen. Tämä Siistonen mainitaan Wikipediassa pitkän linjan studiomuusikoksi, jonka meriitteihin lukeutuu mm. manserock-musikaalin Vuonna 85 sovituksista vastaaminen - ja samainen Alabama House Band siinäkin veivasi taustalla. Tästä voimmekin jo päätellä, että raskaskätistä baaribändisuomirokkia Lindholmin levynkin ilmiasu edustaa, ja patetianmaksimointisyistä taustalle on ängetty välillä orkesterisoittimiakin. Kaikkialla koskettimet soivat syvän apeaa tunnemaisemaa alleviivaten, komppia hakataan kuin halkoja silloin kun halkoja hakataan laiskasti, ajoittain vingutetaan vähän kitaraa, Lindholm yrittää irrottaa laulustaan kaikki suomalaisen miehen surun vähäiset värisävyt. Perinteisempiä viihdetunnelmia, jopa big band -sävyjä tavoittelevat Kuolleen toiveen maa ja Istun ullakolla yksinäin auttavat tavallaan asiaa hieman, mutta niihin Lindholmin kailotus istuu vielä perussettiä huonommin.

Tässä konseptissa originaalisävelmät eivät edes hirveästi erotu suuntaan tai toiseen klassikkomateriaalista, kun kaikki vedetään samalla masentavalla otteella, ja Lindholmin ahdistava läsnäolo vaanii joka kulman takana. En nyt ole myöhempien aikojen Yö-levyjä kokonaisuuksina kuunnellut, mutta niiltä on kuitenkin aika ajoin löytynyt ilmeisiä hittibiisejä, joiden voi sentään katsoa istuneen yhtyeen profiiliin niin hyvin, ettei niiden tiettyä banaalia vetovoimaa oikein voi kiistää. Maailma on kaunis on vielä kankeampaa suorittamista, ja Lindholm liikkuu liian usein ja tuskastuttavasti mukavuusalueensa laitamilla. Eipä tämän äänitteen tekemiselle oikein voi keksiä muita kuin kaupallisia syitä. Voi kai olettaa kohtalaisen monen jotenkin liikuttuneen tämän äärellä, mikä kertoo vain siitä, millaisia tunneautomaatteja ihmiset usein ovat: kun Olli Lindholm laulaa pateettisesti jotain, se triggeröi itsestään vaikutelman suomalaisen miehen syvästä tunteesta.

Ja itse taas, kun en ole niin altistunut tällaisille triggereille (joillekin muille varmaan kyllä), kuulen tässä vain tylsistyneen ammattilaisen (ei viittaa tässä taitotasoon, vaan tulotasoon) laulamassa levylle mitä tahansa kauppalistan korviketta, vastaavalla tavalla tekemiseensä suhtautuvien muusikoiden soitellessa menemään taustalla.


20/100


Levy Spotifyssa

Alamaisema: Leningrad Cowboys Go Space (1996)

Suomessa on saatu paljon listamenestystä hyvin hämmentävillä konsepteilla, ja joku voisi tietysti laskea Sleepy Sleepersin sellaiseksi, mutta toisaalta, jos suomalaista kulttuuria tuntee, ei varmaan oikeasti erityisemmin jaksa ihmetellä tuon bändin pitkään jatkunutta vankkaa suosiota. Sen muuntautuminen Leningrad Cowboysiksi Kaurismäen elokuvavitsin siivellä ja suosion jatkuminen tällä konseptilla onkin jo erikoisempi homma, jota on oikeastaan mahdotonta tarkastella ottamatta huomioon Neuvostoliiton loppuaikojen ja ensimmäisten sen hajoamisen jälkeisten vuosien ajanhenkeä. Sliipparithan olivat Brezhnev-vuosina ehtineet joutua kevyisiin hankaluuksiin itänaapurin rienaamiseksi koetun levytystoiminnan takia, mutta Leningrad Cowboysin kulta-aikana neuvostomeiningistä oli jo mahdollista vääntää kevyttä huumoria sympaattisella otteella, ja tämä kai sitten koettiin vapauttavaksi. Olennaista on huomata, että LC:n suhde neuvosto- ja slaavikuvastoon on kitchissään rakkaudentäyteinen. Kun suurta naapurimaata ei (väliaikaisesti) koettu uhaksi, oli myös siihen kohdistuvilla hellyydenosoituksilla luonteva purkautumistie, ja tästähän juuri oli kyse suomalaisrenttujen kaulaillessa Puna-armeijan ukkoja Senaatintorilla. Nykyään tällaisen tekeminen olisi tunnetuista syistä taas mahdotonta.

Leningrad Cowboys on perusluonteeltaan niin selvä kertavitsi, että on yllättävääkin huomata, miten menestyksekäs sen levytysura oli. Vuosina 1992-97 bändi ylsi albumilistan top 20:een viisi kertaa (ja vielä kerran kokoelmalla vuonna 2009). Listakakkoseksi ylsivät Senaatintorin Puna-armeija -keikalta äänitetty livelevy ja tämä originaalimateriaalia sisältänyt albumi, jonka muistaakseni toivottiin ajan haastatteluissa breikkaavan LC:n "maailmalla". Niin ei tietenkään käynyt (vaikkakin Wikipedian mukaan levy näkyy yltäneen Itävallassa listasijalle 48 ja Saksassa sijalle 88), mutta joka tapauksessa Leningrad Cowboys oli vielä tuolloin Suomessa hyvin iso nimi, vaikka se suosio sitten hiipuikin aika äkkiä, ja vaikka bändin uran ehdottomaksi huippuhetkeksi jääkin levytysten sijaan tuo Senaatintorin keikka. Ei nyt tee kuitenkaan yhtään mieli kuunnella sitä rock-klassikkojen tuhoamista levytetyssä muodossa, joten tämä itselleni aika vieraaksi jäänyt albumi pääsköön mukaan sarjaan.

Levyn nimi on tietysti viittaus Leningrad Cowboys Go America -leffaan, mutta nyt siis mennään avaruuteen, eli puhutaan kosmonauteista, Sputnikista ja näin. Toisaalta on aivan sama, mistä Leningrad Cowboys laulaa. Rock-klassikoita turmeltaessa tekstejä ei tarvinnut miettiä, originaalimateriaaliin siirryttäessä niille piti keksiä jotain aiheitakin, jotka ovat niitä ilmeisimpiä. Levyllä nimitsekataan erilaisten avaruudellisten paikkojen lisäksi Leningrad ja Ulan-Bator (se on kylläkin Mongoliassa, mikä teema jatkui sitten seuraavalla Mongolian Barbeque -levylläkin). Tietysti useampi kappale kantaa venäläistä naisennimeä. Puna-armeijan kuoro on raahattu nyt studioon asti. Noihin aikoihin classic rockin kaikkein suomalaisimpiin tekijöihin kuuluvat Ben Granfelt ja Jore Marjaranta olivat keskeinen osa bändiä, Marjaranta on päävokalisti ja molemmat kaverit näkyvät vahvasti biisikrediiteissä. Niiden osalta suurin yllätys on huomata itsensä Per Gesslen tehneen Jupiter Calling -biisin, mutta vaikkei se nyt levyn paskinta antia edustakaan, niin Gesslen sävelkynän tuotoksia listattaessa se saattaisi sijoittua aika alhaalle. 

Perusongelmahan on, että oikeastaan kaikki biisit ovat jo itsessään pastisseja tai parodioita jostakin, minkä mallintamisessa ei edes enää vuonna 1996 ollut paljoakaan järkeä. Tyypillinen kappale Go Spacella on laimeaa aikuisrokkia, johon on sekoitettu kevyitä muistumia slaavilaisista ikivihreistä. Marjarannan varsin lattea tulkinta ja kankea englannin ääntäminen käyvät rasittamaan nopeasti. Ulan Bator Girlsissä vedetään jotain ihme ripaskahumppaa, mikä kuulostaa vielä kauheammalta. Levyn ainakin Spotifyssa suosituin biisi Leningrad (sillä on lähes 300 000 kuuntelua, yllättävänkin paljon, mutta ehkä osa niistä on keskieurooppalaista perua) on Scorpionsin juustoballadimenoa kliseisimpään slaavilaisromantilliseen melodiakieleen yhdistävä hehkutus, mutta silti mahdollisesti myös levyn paras biisi. Puna-armeijan kuoro vain ja ainoastaan raskauttaa näitä esityksiä.

Todella kankean sävellystyön ja jäykän aikuis/hardrock -soittomenon ohella levyä raskauttaa se syvällisempi ongelma, että tämä musiikki putoaa humoristisen ja vakavan väliin olematta lopulta kumpaakaan. On jotenkin lähtökohtaisesti selvää, ettei Leningrad Cowboys ainakaan vakavaa ole, mutta mistä tässä sitten pitäisi huvittua? Jostain metafyysisestä Neuvostoliiton ideasta? 90-luvun jälkeen itäblokkikitchiä on tietysti tehty pilvin pimein, ja ymmärrettävistä syistä Suomi on ollut sille poikkeuksellisen otollinen markkina-alue, mutta tuntuisi vähä-älyiseltä ikään kuin nauraa vain siksi, että joku sanoo "maatuska". Go Spacen aikoihin tässä touhussa ei ollut enää jälkeäkään siitä pointista, joka siinä vuonna 1993, eräänlaisen kieli poskessa toteutetun kansojen yhteistyön pahvikulissin muodossa, ehkä oli. Ei ole sinänsä ihme, että Cowboysin ura hiipui pian tämän väsynyttä aikuisrokkia ja halvinta mahdollista kuvastoa peluuttaneen uravaiheen alettua.

En oikein tiedä, käykö tämä levy edes paljastavasta ajankuvasta. Eiköhän se ole vain yksi niistä kovin monista aikanaan menestyneistä kulttuurituotteista, joiden on syytä antaa vajota kohti sitä jätevuoren pohjaa.

26/100

Levy Spotifyssa