Salamaiseman vuoden levy

Kaikenlaiset tahot julkaisevat näinä viikkoina näkemyksiään vuoden parhaista levyistä, miksen siis minäkin.

Koska Salamaisema käsittelee kotimaista musiikkia, kyse on nyt vuoden parhaasta kotimaisesta levystä. Kuuntelen voittopuolisesti suomalaista musaa, tai ainakin se on minulle tärkeintä. Tottakai olen tykännyt kovasti monista tänä vuonna julkaistuista ulkomaisistakin äänitteistä. Mainitaan nyt lonkalta vaikka The War On Drugsin Lost In A Dream, First Aid Kitin Stay Gold, Ryan Adamsin nimetön levy, Röyksoppin ja Robynin minialbumi ja My Brightest Diamondin This Is My Hand. Moni muukin ansaitsisi maininnan.

Mielestäni parhaat kotimaiset taas on aika kattavasti käsitelty tässä blogissa, jonka aloitin juurikin tämän vuoden alkumetreillä. Plain Riden huikea Skeleton Kites ei tainnut saada omaa merkintäänsä, pahoittelut siitä. Sama muuten pätee Kivesveto Go-Gon Tutti Frutti -albumiin, merkkiteos sekin.

Yksi blogin ensimmäisistä kirjoituksista käsitteli tammikuun lopussa ilmestynyttä levyä, joka tuntuu edelleen vuoden parhaalta. Tilastot tukevat intuitiotani: kun Spotify taannoin tarjosi mahdollisuuden tarkastella vuoden kuunnelluinta omaa musiikkia, voitti Scandinavian Music Group niin artisti- kuin albumisarjan. Kolme kuunnelluinta kappalettani olivat Terminal 2 -mestariteokselta, ja levyn kaikki yhdeksän biisiä sijoittuivat 20 kuunnelluimman joukkoon.

Terminal 2 on auringonlaskun teemalevy, jonka painoarvo ei ole vuoden mittaan ainakaan vähentynyt. Kenties joskus tulevaisuudessa vuotta 2014 tullaan muistelemaan sinä vuotena, jonka kuluessa tämän hyvinvointivaltio-lintukodon lopullinen romahdus alkoi. Rapautettuhan sitä on jo kauan, mutta dadapääministeri Stubb on kesällä alkaneen valtakautensa mittaan tehnyt parhaansa kokonaisen suhteellisen toimivan yhteiskunnan muuttamiseksi vitsiksi tai kehnohkoksi nettifoorumiksi. Politiikasta on tullut trollausta, mutta valitettavasti tästä seuraa lieveilmiönä melkoinen määrä inhimillistä kärsimystä. Ensi kevään vaalit eivät lupaa sen parempaa.

Terminal 2 ei kuitenkaan ole päivänpoliittinen levy: se onnistuu kurkottamaan paljon syvemmälle. Se hahmottelee koko länsimaisen elämänmuodon auringonlaskua. Tämä on Rooman imperiumin rappio ja tuho meidän ajallemme ja preesensissä. Yhtä hyvin kyse on yksityisten elämänkaarten kääntymisestä laskusuuntaan tai vielä hetki sitten ylimmillään olleen bileiden taittumisesta laskuhumalaksi ja itkeskelyksi.

Nämä kaikki kuvat lomittuvat toisiinsa ja seuraavat toisistaan. Yksityinen on yleistä, yleinen yksityistä. Jos yhteiskunnalla ei ole toivoa, vaikea sitä on yksilölläkään olla.

Silti näin kaunis musiikki välittää väistämättä aina jotain positiivistakin.

Raunioille voidaan rakentaa jotain uutta. Se pätee niin yhteiskunnan kuin elämänkin raunioihin.

Olennaisimmalta Terminal 2:n hetkeltä tuntuu upean 2051-biisin kertosäe:

Käytävässä kaikui It's a Sin ja California Blue
Sisustimme huoneet menneisyyden saavutuksilla
Uskoimme unia, mikään ei herättänyt minua
Katosimme kartalta sivistyneesti ja hiljaa.

Juuri niin kai meille on käymässä.

Milla Rumi: ilkikurinen ja intensiivinen

21-vuotias Milla Rumi on viimeisin lauluntekijätulokas, jolta odotetaan suuria. Tulevaisuuden tusina -äänestyksessäkin hän sijoittui kärkipäähän ainoana kaltaisenaan, indierokkareiden ja hiphoppareiden lomaan.

Nyt Rumin Ilot, halut ja valheet -debyytti on ollut kuunneltavana jokusen viikon. Listoille se ei ole noussut, eivätkä otsikot ole niin kovin suuria olleet. Mutta toimiiko se? Onko näyttelijäopiskelijan lupa odottaa ensinäytöksen perusteella tulleen jäädäkseen?

Ainakin albumilla esiintyy taiteilija, jonka paketti tuntuu olevan hyvin kasassa jo näin varhaisessa vaiheessa. Halutessaan syitä tähän voi tietysti etsiä kokeneista taustavoimista: Rumin "löytäneestä" Riku Mattilasta ja tuottaja Anssi Växbystä. Esikoislevyn aika isoiksikin kasvavat sovitukset ovat ammattilaisten työtä, ollaan kaukana makuuhuoneen nurkasta.

Täytyykin heti huomauttaa, ettei Milla Rumia pidä olettaa tunnustuksellisia lauluja yksin kitaran kanssa sydänverestään uuttavaksi lauluntekijäksi, jos sellaista stereotyyppiä nyt todellisuudessa edes esiintyy. Hän aloitti myös musiikin tekemisen teatterimaailmassa, ja näytelmällisiä nämäkin laulut ovat. Ne on kirjoitettu rooliin ja dramatisoitu, ja Rumi tulkitseekin ne näyttelijän tapaan.

Sinänsä ihmissuhdepainotteisista teksteistä voisi helpostikin löytää jotain sellaista, mitä kutsutaan "paljaudeksi", "rehellisyydeksi", "intiimiydeksi". Rumi vain etäännyttää itsensä näistä aiheista, jopa karnevalisoi niitä. Näin esimerkiksi hänen kai huomatuimmassa biisissään "Luulaulu": se onnistuu olemaan ilkikurinen ja kepeä samaan aikaan, kun välittää musertavan voimakkaita intohimoja.

Huutava nälkä saa polvilumpioni sulamaan on kieltämättä mieleenpainuva kertosäerivi. Olisiko siinä vähän yliyrittämisenkin makua. Tämä on Rumin joidenkin biisien ongelma, ja toinen mahdollinen kompastuskivi on defenssimekanismilta maistuva hymähtävä sarkasmi, jota on eniten "Katoamistemppu" -erolaulussa. Toisaalta surkuttelevia vastaavia on varmaankin kuultu jo tarpeeksi.

Hyvää on ehdottomasti se, että Rumilla on oma äänensä. Tietenkään hän ei toimi musiikillisessa tyhjiössä, mutta eräissä arvosteluissa ja haastatteluissa esitellyt vertailukohdat - Fiona Apple kai useimmin mainittuna - tuntuvat helpoilta heitoilta. Jossain laulajatar kertoi kuunnelleensa pienenä Ultra Brata ja Kerkon soololevyjä. Väittäisin tämän kuuluvan hänen musiikissaan aivan yhtä paljon, ehkä myös suomalaisen teatteri- ja kabareemusiikin kunniakkaan perinteen noin laajemminkin.

Mutta näkökulma on oma, persoona välittyy. On toisarvoista saada tietää lauluntekijän lauluja kuuntelemalla mitään hänen elämästään. Mutta jos niiden perusteella voi luoda kuvan siitä, minkä sorttinen ihminen on kyseessä, silloin on onnistuttu ainakin jossain. Rumin luonteenlaatu tuntuisi taipuvan teräväkielisestä herkkään, syvämietteisestä näsäviisaaseen. Samoilla luonnehdinnoilla voi kuvata tätä levyäkin.

Sillä on sitä paitsi yksi aivan oikeasti todella hyvä laulu, joka saa ounastelemaan mestariteoksia tulevaisuudessa. Vähäeleinen "Tässä olen minä" kuvaa lapsuuden valokuvien katselun kautta huikean tarkasti vanhenemisen kokemusta - ja siinä onnistuminen noinkin nuorella iällä on saavutus sinänsä. Ennen kaikkea Rumi loistaa siinä tekstittäjänä, jolla on upea silmä detaljeille ja suomen kielen soinnille.

Tässä olen minä / Tässäkin olen minä / Tässä naapurin saksanpystykorva jahtaa kuusivuotiasta pikkusiskoani / Tämän jälkeen sisko kaatui asfaltilla, äiti peitti polven laastarilla.

Tai:

 Hopeansininen BMW matkalla kaatopaikalle / sillä veli vei tyttöjä katsomaan lehmiä Kymin linnakkeelle / Minua ei / Minua vei toiset jutut / Minua vei toiset tutut / ei kovin kauas, mutta vaati sitoutumaan kilometreiksi.

Aivan mahtavaa tekstiä, ja laulun toteutuskin on maltettu pitää toteavana. Rakastan.


"Tässä olen minä" Luomustudio-sessiossa:

https://www.youtube.com/watch?v=RxixC7ZffkU

Teflon Brothersin huonosta trollailusta

Alexander Stubbin johtamassa Suomessa on itsestään selvää, että popmusiikistakin tulee omituista peilitaloissa juoksentelua. Siitähän Vain elämää -ohjelmassakin on kyse. Siinä esitetään hetkellisiä väläyksiä peilien eteen sattumalta päätyneistä narreista. Sellaisia tavoitellut kuluttajat itsekin ovat, ja tämä selittää konseptin ja sen oheislevyjen suosion. Kun muusikosta luotu karikatyyri sulautuu kuluttajasta luotuun karikatyyriin, alkaa vaikea maailma vaikuttaa loogisemmalta. Olettaisin, että niin käy twiittaavan pääministerin ja äänestäjiensä kohdallakin.

Tuloksena on eräs käsikirjoitusversio todellisuudesta. Koska hegemonia on juuri nyt sen version puolella, me kaikki elämme siinä. Tämä on lähtökohta, joka on pakko hyväksyä. Reagointi siihen onkin sitten vapaavalintaista.

Teflon Brothers on viime aikoina vienyt erään tavan johdonmukaisesti tappiin. Kokoonpano on karnevalisoinut huomioyhteiskuntaa julkaisemalla kiekkobiisin kiekkokisojen alla, futisbiisin futiskisojen alla ja isänpäiväbiisin isänpäivän alla. Sopivasti marraskuun alussa ilmestyi kokonainen Isänpäivä-niminen albumikin, jolta löytyy edellä mainittujen lisäksi kaikenlaista trollailua ja parodiaa: yrityksiä selviytyä peilitalosta, sellaisia kuin vastenmielinen Kouluammuntabiisi.

Minusta Teflon Brothers on ongelman puolella ja ratkaisua vastaan. Trollaus ja läskiksi lyöminen ovat vain tapoja asemoitua keskustelun ulkopuolelle. Isänpäivä-levyllä sanotaan: katsokaa, miten oudossa ja huvittavassa mediaympäristössä me elämme.

Mutta kyyninen nauru sille ympäristölle on paljon helpompi suhtautumistapa kuin täydellinen irtisanoutuminen siitä.

Viitasen Piia ja pienet, suuret laulut

Tunnen suurta rakkautta sellaisia lauluja kohtaan, jotka ovat samaan aikaan pieniä ja suuria. Viitasen Piian uudella Uni onnesta -levyllä on ainakin yksi sellainen: "Tuntemattomalle Ainolle", joka ilmeisesti perustuu laulajan papan sodanaikaiseen kirjeeseen. Rintamamiehet kärsivät aika ymmärrettävästi kroonisesta läheisyyden puutteesta, ja syntyi puoliorganisoitua kirjekaveritoimintaa, jonka puitteissa he saattoivat purkaa tuntemuksiaan naispuoliselle vastaanottajalle, jota he eivät tunteneet eivätkä useimmissa tapauksissa tulleet tuntemaankaan. Mikä lie sotabyrokratian sattumanvarainen oikku määrännyt, kenen postilaatikkoon mikäkin kirje päätyi. Ehkä niissä oloissa oli terveellisintä kirjoittaa kirjeitä abstraktille naiselle, jonka osaksi sitten tuli edustaa kaikkea sitä, mikä ei ollut sotaa, tappamista, korsuelämää.

Kappaleen kertoja puhuu tappamisen ja kuolemisen kaltaisista mahdollisimman rankoista asioista, teitittelee ajanmukaisen kohteliaasti vastaanottajaa ja rohkenee toivoa tästä läheistä kirjeystävää. Elämä, kuolema ja hienovarainen deittailu yhdistyvät sydämen särkeväksi kokonaisuudeksi. Sodan jalkoihin jääneet ihmiset olivat enimmäkseen käsittämättömän nuoria, sellaisia joiden olisi pitänyt olla flirttailemassa kyläkeinulla, ei tappamassa ja tulemassa tapetuiksi.

Maailman vaikeimpia aiheita lauluntekijälle, enkä muista montaa Viitasen Piian laulua parempaa kuvausta siitä kuulleeni.

Uni onnesta on kyllä muutenkin todella hyvä levy. Jos ja kun Suomeen kaivataan trendeistä irrallaan olevia, mutta kiistattoman lahjakkaita lauluntekijöitä, niin tässä meillä on sellainen. Viitasen Piia ei sorru suuriin eleisiin, mutta ei myöskään yksioikoisuuteen. Hidastempoiset ja yltiövakavat kappaleet sopivat alistuneeseen, syysiltaiseen ikkunasta tuijotteluun aika täydellisesti. Parasta on, että tämä on täysin aikuista musiikkia. Teiniangstissa ei ole kerrassaan mitään vikaa, mutta aikuisen ihmisen kannattaa laulaa aikuisen suruista ja ahdistuksesta, ja juuri siinä Viitasen Piia onnistuu.

"Nuku, oi nuku" on levyn toinen kohokohta: lakoninen, realistinen ja vereslihainen erolaulu, joka rinnastaa häikäilemättä kuoleman eroon, rakkauden kuolemaan. Tästähän kaikissa mustasukkaisuuden kirvoittamissa murhaballadeissakin on kysymys. Miksi Nick Caven villiruusubiisin kertoja halusi tappaa rakastettunsa? Koska rakkaus oli täydellistä vain sen hetken, kun ei tarvinnut pelätä rakastetun karkaamista jonkun toisen syliin.

Viitasen Piian laulut eivät sijoitu tuollaiseen southern gothic -maailmaan, vaan kuvittelen ne osaksi tätä tavallista elinympäristöämme, kaupunkikämppiä, baareja, katuja kivitalojen lomassa. Silti niissä on aina toinenkin taso, semmoinen jota voisi kuvailla myyttistä lähestyväksi. Ne tuntuvat lauluilta, jotka on kirjoitettu poikkeustilassa. Ajattele lauluntekijä: se istuu kahvilassa ja näyttää katsoman välinpitämättömästi ikkunasta ulos, mutta ehkä sen sisällä vimmainen tuuli puhaltaa kaiken entisen sekavaan järjestykseen, ehkä ikkunasta nähdyt ohikulkijat riisuutuvat sen tuulen voimasta luurangoiksi, paljaiksi ja irvisteleviksi. Tykkituli jylisee korsun ulkopuolella, rakkaus kuolee banaalissa kahvilaympäristössä. Ollaan laulunteon verenkarvaisella ydinalueella.



Nuku, oi nuku -video:

https://www.youtube.com/watch?v=Ruy-PLLSMCg

Jukka Nousiainen: Roskalavojen rokkitähti ja hänen peniksensä

En ole koskaan kuullut nuottiakaan levymusiikkia Räjäyttäjiltä, mutta Jukka Nousiaisen soolojulkaisu Huonoa seuraa on ollut eniten viime viikkoina soittamiani äänitteitä.

Olen minä Räjäyttäjätkin sentään livenä nähnyt. Jossain Alppipuiston ilmaiskonsertissa viime vuoden kesällä tuijotin transsissa Jukka Nousiaisen penistä, joka heilui hänen rokkenroll-liikehdintänsä tahdissa; hän oli kylmän rauhallisesti tai oikeastaan aika vääjäämättömän tuntuisesti riisunut kaikki vaatteensa jo varhaisessa vaiheessa keikkaa. Oli huomionarvoista, että vaikka Nousiainen piti kitaraansa tavan mukaan suunnilleen lantion korkeudella, ei se missään nimessä asemoitunut peniksen eteen kuin korkeintaan hetkellisesti. Enimmäkseen se oli hieman sivussa, loi tilaa tälle sinänsä aivan tavanomaiselle penikselle.

Mikä aivan tavanomaisessa peniksessä sitten on kiinnostavaa? Tätä on vaikea pukea kuningasteoriaksi, mutta eräässä mielessä Jukka Nousiainen on peniksensä - ja korostan, että nyt on kyse paljon monisäikeisemmästä rinnastuksesta kuin niissä lukemattomissa tapauksissa, joissa miehet kuvittelevat olevansa peniksensä. Jukka Nousiaisella on myös paljon näitä kaikkien tuntemia tapauksia paremmat perusteet rinnastaa itsensä penikseensä. Hänen kohdallaan kyse ei ole säälittävästä yrityksestä häivyttää oman psykofyysisen kokonaisuuden heikkoudet keskittämällä huomio sinänsä banaaliin, yleensä kantajansa unelmat pahasti pettävään elimeen. Nousiaisen suhde penikseensä vaikuttaa olevan realistinen. Monesti ajatellaan peniksen edustavan "rokkenrollia", kaikenlaiset huonotasoiset musiikkijournalistit viljelevät iänikuisia penetraatiometaforia tai kertovat meille, että jossakin on "munaa".

Näen Jukka Nousiaisen vapaana heiluvan peniksen kommenttina tähän puhetapaan. Se on kiistatta penis, ja hänen tekemänsä ja esittämänsä musiikki on kiistatta rokkenrollia. Mutta rokkenroll voidaan riisua mytologisesta painolastista siinä kuin penis vaatteista. Siitä voidaan tehdä osa todellisuutta.

Huonoa seuraa on mahtava kuuntelulevy ja vie tämän ajatuksen paljon pidemmälle kuin Räjäyttäjät, joka ei tietenkään tarkoitakaan viedä sitä loppuun asti, koska on kaikesta edellä sanotusta huolimatta myös ihan oikea, tulenpalava rokkenrollbändi. Huonoa seuraa alkaa Meneehän se elämä tässäkin -biisillä, jonka riffi on ensinnäkin ihan helvetin hyvä ja toiseksikin tietysti useasta klassisesta rokkiriffistä uutettu ensiluokkainen kopio. Tavallaan se rokkaa, tavallaan ei: kuulokuva on kämäisen kämpän nurkassa yksin seinille soiteltua musiikkia. On pakko sanoa: runkkaamista, ei nussimista. Pelkästään hyvässä mielessä. Huikean hieno biisikin vielä.

Niitä tulee Huonoa seuraa -levyn mittaan lisää, ja Jukka Nousiainen nousee tämän julkaisun myötä kaikkien itsensä huonossa seurassa viihtyvien sankariksi. Ainakin hänen pitäisi. Nousiainen jupisee itsekseen, hissuttelee ja karjuu vuorotellen; syntyy vaikutelma, että näitä lauluja äänittäessään hän on poistunut siitä yksiöstään ainoastaan lähi-Saleen ostamaan sipsejä, kissanruokaa ja kaksi punakylkistä. Ehkä hänellä oli silloin sentään edes verkkarit jalassa, olisihan muu kiinnittänyt liikaa yleistä huomiota.

Muun ohessa Huonoa seuraa -levyltä löytyy tukku vuoden parhaita biisinnimiä, kärkipäässä ainakin Miljoonan känniviestin mies, Eksistentialismia halvalta huvilalta ja tietysti Roskalavojen rokkitähti, jonka otsikko summaa Nousiaisen toimenkuvan niin hyvin, ettei lisättävää ole.

Kerkko Koskinen Kollektiivi ja arkipäiväistymisen ongelma

Kerkko Koskisen ja hänen kollektiivinsa ensimmäinen albumi ilmestyi elokuussa 2012 juuri sopivaan aikaan. Oli ehtinyt jo olla ikävä Koskisen suureellista melodraamaa, joka oli purrut parhaiten hänen kahdella lauletulla soololevyllään. Kollektiivissa naissolistien tähtitrio otti suurimman osan vokaalivastuusta, mutta levy onnistui väistämään ne banaalin aikalaiskuvauksen karikot, joille Ultra Bra vähän turhan usein ajautui Koskisen säveltäjän- ja sovittajanlahjoista huolimatta.

Kollektiivin ykkönen ilmestyi sitä paitsi aivan oikeaan vuodenaikaan. Loppukesässä on juuri sellaista kiihkeyttä ja katkeraa suloa, joita levyn parhaat laulutkin välittivät. Mielsin kokonaisuuden vahvasti slaavilaiseksi. Se johtui tietysti siitäkin, että mukana oli joitakin sävellyksiä Anna Ahmatovan runoihin, mutta kyllä monen muunkin laulun ylenpalttisen dramaattinen ja kipeä elämänkokemus tuntui musiikilliselta vastineelta jääkylmän vodkan juomiselle syysiltana.

Ylistin tuolloin levyä Nuorgamissa jokseenkin varauksetta, ja se on kestänyt kuuntelua hyvin. Luultavasti se on merkittävin Kerkko Koskisen tähän mennessä rakentama iisakinkirkko.

Sellaisena se säilyy myös Kerkko Koskinen Kollektiivi 2:n jälkeen. On tavallaan yllättävää, että toinen albumi ilmestyy näinkin pian - ehkä jopa yllättävää, että sellainen ylipäätään tulee. Kaksi vuotta sitten ajattelin, että Koskisen taipumus tavoitella pieneen maahan vähän liian isoa musiikkia saattaa kostautua toteutumattomina suunnitelmina. Mutta ensimmäinen Kollektiivi-albumi myi kultaa ja sai yleisesti suotuisan vastaanoton, mikä lienee madaltanut kynnystä uusintayritykseen.

Valitettavasti tuntuu siltä, että standardeja on samalla laskettu. Musiikki pauhaa kyllä yhtä isona kuin viimeksikin, eikä nuottipaperia lie säästelty tätäkään levyä tehtäessä, mutta maksimalismi ei tietenkään tarkoita samaa kuin ainutlaatuisuus. Kollektiivin kakkoselta uupuu substanssia, ja jotkut tyylivalinnat tuntuvat yksiselitteisesti vääriltä. Tällä viittaan ennen kaikkea flirttailuun niin sanotun rockmusiikin kanssa: ajoittain liian raskaskätisiin komppeihin ja hieman nihkeään kitarointiin. Kun taustalla on suurimman osan ajasta runsaasti soittava puhallinsektio, käy musiikki helposti tukkoiseksi ilman tällaistakin.

On tosin todettava, että levy on musiikillisesti melko monipuolinen: joukossa on herkkävireisempiäkin kappaleita ja Kollektiivin debyytistä muistuttavaa mukaansa tempaavaa myrskyisyyttä. Hieman liian moni biisi tuntuu kuitenkin sävellyksellisestikin vähän kankealta, ja usein tähän yhdistyy tietty yliyrittämisen maku.

Pahimmat ongelmat ovat silti sanoituspuolella. Paula Vesalan korvaaminen Maija Vilkkumaalla ei Kollektiivin laulusoundin kannalta olisi suuri ongelma, vaikka ajoittain Vilkkumaan maneerit vähän särähtävätkin korvaan. Vilkkumaa on kuitenkin saanut keskeisen roolin myös sanoittajana: ensimmäiset kolme laulua ovat hänen teksteihinsä. Lisäksi tekstejä on Anni Sinnemäeltä, Erpo Pakkalalta, Paula Vesalalta, Yonalta ja Anna Viitalalta.

Yonaa lukuun ottamatta kaikkia käytettiin myös esikoisella, mutta nyt he tuntuvat päästäneen itsensä paljon helpommalla. Aivan erityisesti voisi kysyä: mitä ihmettä tapahtui Anna Viitalalle? Debyytillä oli häneltä useita loistavia tekstejä, varsinkin huikeaan duettobiisiin "Huone 232". Nyt Viitalan ainoa esiintyminen on tympäisevällä "Lokki"-kakkossinglellä, joka larppaa Ultra Brata huonommin kuin mihin edes Ultra Bra juuri koskaan pystyi.

Tytöt miettii mitä ne haluaa
olla raskaana vai humalassa
tai jos tatuoisi itsensä kuin merimies
Puolet tyypeistä on poissa
ne on Berliinissä
siellä ei koskaan tule pilkkua

Aivan sitä samaa banaalia nuorten cityaikuisten "mielenmaisemaa", jota Ultra Bran "Ilmiöitä"-hirvitys yritti niin nokkelasti valottaa. Nyt vain tuo Berliini muistutuksena siitä, että hei, 2010-luku.

Vapauden kaipuusta ja sen edessä koetusta ahdistuksesta voisi kyllä olla levyn temaattiseksi johtotähdeksi, vaikka "Lokissa" aihepiiri latistetaankin merkityksettömäksi lätinäksi. Albumi alkaakin Vilkkumaan sanoittamalla, mahtipontisesti jyräävällä "Vapaudesta"-biisillä. Koskinen tuntuu tässä painavan kaasua pohjaan melkeinpä hampaat irvessä, mutta hyvältä kuulostavista riveistä huolimatta Vilkkumaa ei onnistu sanomaan juuri muuta kuin että sitähän voi mennä baariin tai sitten voi hankkia perheen.

Tosiaankin.

"Tallinnan lautta" -single on ollut meikäläiselle melkoinen korvamato keväisestä julkaisustaan saakka. Kappaletta on tullut soitettua varmaan aihepiirinkin takia, Tallinnan-laivat ovat tulleet viime vuosina etelänaapurissa reissatessa vähintään tutuiksi. Tallinnan-laiva on mitä ilmeisin metafora monellekin asialle, ja tämän Vilkkumaakin on toki tajunnut. Kyse on vaaran tunteen hakemisesta, yrityksestä paeta turvallista arkea heiluvaan laivaan, jonka kansi on liukas. Kun kaikki kuitenkin tietävät Tallinnan-laivan olevan tosiasiassa ikävystyttävän lattea ja samanlaisena vuodesta toiseen toistuva kokemus, ottaa Vilkkumaa samalla näppärästi ironisen etäisyyden teemaansa. Ei Tallinnan-laivassa ole mitään vaarallista, paitsi maksalle pidemmän päälle.

Kolmas Vilkkumaa-teksti Ole tyytyväinen nuorena on näistä epätasapainoisin. Siinä todetaan, että nuorena voi sekoilla ja vetää vaikka huumeita, mutta todelliset vallankumoukset tehdään myöhemmin, kun seestymisen myötä näkee maailman selvemmin. Tämähän on monessa tapauksessa totta, mutta minua hämää tekstin rakenne: ensin hoetaan ärsyttäviä juttuja blogeista ja baarinpöydässä itkemisestä, sitten aivan lopussa herkistytään aidosti merkittävän äärelle. Se heijastuu sävellyksessäkin: ensin rasittavaa hölkkää, sitten lyyrinen lopetus. Tämä on konseptuaalisuuden viemistä vähän turhan pitkälle, eikä nuoruuskaan kai pelkästään mussutusta ja nousuhumalaista uhoa ole.

Erpo Pakkala teki loistavia tekstejä Kerkon ensimmäisille soololevyille, mutta Kollektiivin parissa hän on onnistunut huonommin. Debyytin pikkunokkelin hetki "Isoäiti" saa jatkokseen kliseitä kierrättävät "Déja Vu"- ja "Häkkilintu"-tekstit. Jostain syystä Koskinen on tosin innoittunut säveltämään ensimmäisestä levyn komeimman ja ylevimmän eepoksen, jonka hän vielä laulaa pääosin itse - aina hyvä asia. Niinpä "Déja Vu" on kaikesta huolimatta levyn kärkiraita: teksti ei ole liian epäonnistunut, komea lopputulos saa senkin vaikuttamaan merkittävämmältä kuin se voisi luettuna koskaan tuntua.

Yona on epäilemättä levyn yllättävin sanoittajavalinta. "Raunioilta rakkautta" on hyvin yonamainen teksti, mikä hämmentää aluksi. Lopulta se nousee kuitenkin suosikikseni. Yonalta käy luonnostaan irtautuminen arkipäiväisyyksistä, hän vie Kollektiivin jonnekin mahdottomien rakkaudennäkyjen usvaiseen ja surullisenkauniiseen ihmemaahan, missä blogeista ja Berliinistä ei olla kuultukaan.

Harmi, että tässäkin laulussa pohjalla olevaa varovaista valssia on pitänyt rikkoa turhahkolla progeilulla.

Olen kirjoittanut tässä paljon teksteistä ja kenties kompromettoinut tämän valintani, kun kerran julistan levyn parhaaksi kappaleen, joka ei todellakaan ole sitä sanoituksensa takia. Ehkä tekstien keskinkertainen taso ei yksin olisi ongelma, jos musiikillinen paketti pysyisi paremmin kasassa. Mutta minusta Koskinen tekee kertomuksellista musiikkia, vaikka se kertomus tietysti syntyy viime kädessä nuottiviivastolla.

Paljon on kuitenkin kiinni siitä, mistä lauletaan. Jos haluaa tavoitella taivaita, ei voi aiheidensa tasolla jumittua jonnekin Helsingin kantakaupungin kuppiloiden ja yksiöiden tienoille. Nyt on liian suuren osan aikaa tehty juuri niin. Aivan aluksi ajattelinkin Kollektiivi kakkosen todella kaipaavan niitä Ahmatovan tai Aulikki Oksasen tekstejä, mutta tähän kokonaisuuteen ne eivät ehkä olisi istuneetkaan.

Ongelmassa on jotain samaa kuin siinä, minkä koin vaivaavan kevään kohuttua suurteosta, Pepe & Saimaata. Vuorenkorkuiset sävellykset eivät saaneet kruunukseen riittävän hyviä tekstejä. Willbergin levyä ei tosin niinkään vaivannut arkinen banaalius kuin hieman epämääräinen iskelmä-diibadaaba. Vaan niinpä Kollektiivin levylläkin - sitä Yonan tekstiä lukuun ottamatta - yritykset runollisempaan ilmaisuun ovat vailla suuruutta ja fokusta: kivan kuuloisia sanoja vain. 

Rovaniemestä ja uudesta arktisesta hysteriasta

Eilen sain todistaa Helsinginkadun ravintola Lepakkomiehessä hienoa keikkaa: rovaniemeläinen Pekka Kumpulainen ja ystävät vangitsi hikisen yleisön resuisella arktisella bluesillaan. Kun itse olen Rovaniemeltä kotoisin, olen tietysti erityisen tyytyväinen siitä, että Lapin pääkaupungista taitaa nykyään tulla enemmän maan parhaimmistoon yltävää vaihtoehtomusiikkia kuin koskaan ennen. Kumpulainen itse ja hänen nykyinen rumpalinsa Tuomas Autti soittavat vähintään yhtä loistavassa Oskari Heikkinen & Arktinen Voodoo -orkesterissa. Tuon bändin jäsenillä vaikuttaa sitä paitsi olevan epälukuinen määrä kiinnostavia sivuprojekteja.

Lepakkomiehen eilisillan avasi soolokeikallaan veitsenterävä pohjoinen surrealisti Dxxxa D. Sitten on tietenkin vielä maan paras livebändi Jaakko Laitinen & Väärä Raha, jonka rumpali Janne Hast taas tunnetaan myös Dxxxan yhteistyökumppanina. "Vanhoista staroista" Absoluuttinen Nollapiste on saanut lammasoopperalevyillään tukun viiden tähden arvosteluja, ja Hannibal taas vaikuttaa ainakin H2Ö:ssä todistamani, Black Motor -yhtyeen kanssa vedetyn keikan perusteella olevan todella kovassa vedossa hänkin.

Rovaniemellä on selvästi tapahtumassa jotain - ja on jo aikakin. Teinivuosinani 90-luvulla pohjoisen angstin mystifiointi suomalaisessa rock-kirjoittelussa liittyi aina Ouluun ja Tornioon, toki aivan ansaitusti. Tuolloin noista kaupungeista tuli useita maan kovimmista rockbändeistä, kun taas Rovaniemen pikkutähdet olivat keskenään aika erilaisia ja tasoltaan vaihtelevia; mistään skenestä tuskin oli mahdollista puhua. Aina mainittiin Greenhouse AC, Jalla Jalla ja Nightingales, vähän myöhemmin Supperheads ja Nollapiste. Kolme ensin mainittua jäivät suuriksi lupauksiksi, eikä Supperheadsistakaan kovasta yrityksestä huolimatta kiintotähtiä tullut.

Voi kylläkin olla, että jonkin tulevan juuret ovat jo tuossa aikakaudessa. Rovaniemen kokoisessa kaupungissa pienillä asioilla on suuri merkitys. Kirjaston musiikkiosastolla oli töissä ammattitaitoisia rockin ymmärtäjiä, joiden osaaminen teki tuosta kellaritilasta nuoren musiikinystävän paratiisin. Vielä' tärkeämpi instituutio oli nuorille bändeille esiintymistilaisuuksia tarjonnut Kirjastorock. En ole kuullut toisesta kaupungista, jossa nimenomaan kirjastolaitoksella olisi ollut näin suuri rockmusiikkia kannustava vaikutus.

Mutta skenen syntyminen vaatii perusedellytysten lisäksi samanhenkisiä ihmisiä, jotka tulevat löytäneeksi toisensa. Jokin ajatustason johtotähti toimivalla skenellä on oltava. Koska skenejen nimeäminen on kivaa, kutsun tätä nyt nousussa olevaa liikehdintää uudeksi arktiseksi hysteriaksi.

Arktinen hysteria on epämääräinen termi, joka näyttäisi esiintyneen ensimmäisen kerran modernistikirjailija Marko Tapion kesken jääneen pääteoksen nimenä. Sittemmin se on kai tavattu yhdistää Timo K. Mukan, Kalervo Palsan ja Reidar Särestöniemen tapaisiin lappilaistaiteilijoihin, jotka elivät epäterveellistä elämää kaukana sivistyneistä kaupunkilaispiireistä.

Uusi arktinen hysteria on siis väistämättä ja taas kerran pohjoisen mystifiointia: ei Lappikaan sentään ole enää aivan samanlainen kuin 60-70 -luvuilla, vaikka sitä voikin hyvällä syyllä yhä kutsua Suomen villiksi pohjolaksi. Arktisen Voodoon vokalisti Otto Mikkola (tai Oskari Heikkinen, miten vain halutaan) on kuulemma lukenut Palsan päiväkirjat viisi kertaa. Yhtyeen nimikin on paljonpuhuva. Se pyrkii mallintamaan 16 Horsepowerin tai Nick Caven amerikkalaisista syrjäseuduista konstruoidun fantasiamaailman paikalliseen kontekstiin. Sen biiseissä juodaan viikkoja ahdistukseen, yrmeästi etiketitöntä pulloa tuijottaen. Larppaus toimii, koska siinä on aavistus totuutta. Kyllä Lapissa tällaistakin harrastetaan.

Sain viime viikolla kuulla yhtyeen syksymmällä ilmestyvän esikoisalbumin miksaamattomana versiona, ja helvetin hyvältä vaikutti. Oskari Heikkinen & Arktinen Voodoo: nimi kannattaa painaa mieleen, heistä kuullaan vielä.

Pekka Kumpulainen taas on yhtyeen parikymppisten muusikoiden joukossa jo iältään poikkeus, mikä heijastuu hänen oman kokoonpanonsa musiikkiin. Hattupäisen hongankolistajan hahmossa on sellaista uurteista boheemikarismaa, että hänet voisi ikuistaa Juhla Mokka -mainokseen. Kumpulaisen ja ystäviensä soitanto ei yllä aivan samalle demonisen määrätietoisuuden tasolle kuin Arktisen Voodoon, mutta toiminta on läpeensä vakuuttavaa. Sarkastinen asenne leimaa Kumpulaisen lauluja, vaikka niissäkin juodaan viinaa pitämättä hauskaa.

Toisin kuin Arktinen Voodoo, Kumpulainen puuttuu myös politiikkaan, mutta aivan omalla tavallaan. Suosikkibiisini "Vallankumous" vie ajatukset 80-luvun Rovaniemelle, vappu- ja rauhanmarsseihin, joille minua ja velipoikiani aina kuljeteltiin. Kumpulainen lienee suunnilleen saman ikäinen kuin minäkin, ehkä hänkin on marssinut siellä - "ennen vallankumousta Kansankadulla mietti pieni poika hankkimista päihdeongelman", kuten hän laulaa.

Sitä vallankumousta ei koskaan tullut. Päihdeongelma tuli varmasti melko monelle siellä olleelle.

Kumpulainen ja ystävät ovat juuri julkaisseet livelevyn Vanhat tutut, joka kannattaa etsiä käsiinsä. Rosoinen liveäänite palvelee tätä Lepakkomiehen kokoisiin ja näköisiin kapakoihin tarkoitettua musiikkia optimaalisesti.

Arktisen Voodoon viimetalvinen live-esitys parhaimpiinsa lukeutuvasta kappaleesta Tähdet:

https://www.youtube.com/watch?v=QlPhGlKa3bA

Pekka Kumpulainen ja ystävät livenä Jyväskylän Höstfesteillä viime syksynä: 

https://www.youtube.com/watch?v=5eZeFnsHcSM

Pakotietä ei ole: Spigu laulaa addiktioista, surusta ja kuolemasta

Verkosta löytyvän Urbaanin sanakirjan mukaan spigu tarkoittaa "huumeruiskua, annosta suonensisäistä huumetta". Maalaispoikana en olisi tätä googlettamatta tiennyt, mutta helsinkiläinen Ville Linna on kyllä valinnut taiteilijanimen musiikkinsa mukaan. Kaupunkien yössä on hänen esikoisalbuminsa, ja heti sen avausraita "Valheita ja kuumetta" vie valottomiin nistikämppiin ja heräämisiin vääristä vuoteista. Päihteiden, levottoman elämän ja kalmankatkun teemat ja tunnelmat leimaavat lyhykäistä levyä kokonaisuudessaankin.

Niin sanottu outlaw country on todennäköisesti se musiikkityyli, jonka yhteydessä tällaiset aiheet toimivat parhaiten. Johnny Cashin ja Townes Van Zandtin kaltaiset rujoa elämää eläneet sankarit ovat ehdollistaneet kuulijansa pitämään tummasävyisen kantrifolkin ja rappioelämästä laulamisen liittoa itsestäänselvyytenä. Spigu taas asettuu avoimesti osaksi jatkumoa versioimalla juuri näiden kahden repertuaaria omien laulujensa lisäksi. Ratkaisu on rohkea, varsinkin kun Van Zandtilta on valittu ikoninen itsetuhoeepos "Waitin' 'Round To Die", pyhä laulu monelle tämän maailman nuhjuiselle boheemille.

Perinteen suomalaista versiota Spigu taas kunnioittaa duetoimalla Pekka Myllykosken kanssa ja laulamalla levyn päätösbiisissä Irwinin kuolemasta. Tyylipuhtaita ratkaisuja.

Lauluntekijällä täytyy olla vahva oma ääni, jottei musertuisi tällaisen kuvaston alle. Spigulla on, ja puhun nyt aivan konkreettisesti hänen äänestään. Se on pehmeä, hauras ja aivan kuulijan korvassa kiinni. Hyvin epäsuomalainenkin, mikä käy ilmi viimeistään Myllykosken vokaaliosuutta vasten peilatessa. Modernista americanasta löytyy vertailukohtia, mutta esimerkiksi Van Zandtin tuulen pieksämästä rosoisuudesta ollaan kaukana. Tämä palvelee hyvin Spigun lauluja, jotka äijämäisemmin tulkittuina alkaisivat helposti vaikuttaa maneerisilta. Tässä ei ole kyse kovilla kokemuksilla rehvastelusta, vaan siitä alistuneesta surusta ja epätoivosta, joka addiktioihin ja huonoihin kierteisiin aina liittyy.

Vähäeleinen on levyn musiikillinen toteutuskin. Kyse ei ole mies ja kitara -menosta, vaan bändipohjaisesta soitannosta, mutta äärimmäisen minimalistisesta ja hienovaraisesta sellaisesta. Se antaa jokaiselle nyanssille melkoisesti painoarvoa. Perusvaikutelma levystä on tämä: kun harhailee useamman päivän huonon elämän jälkeen kaupungilla, sanotaan nyt vaikka jossain Linjojen suunnalla, missä on vielä säilynyt muutama kortteli sitä nuhjaantuneempaa Kalliota, näkee kaiken tuskallisen selvästi. Kaikki yksityiskohdat huutavat merkitystään, koiranpaska maassa, hitaasti etenevä poliisiauto, thaihieromoon sisään livahtava mieshenkilö. Liian kovat äänet tuntuvat porautuvan aivokuoren läpi.

Spigulla on tekstittäjänäkin silmää näille yksityiskohdille: hän mainitsee nistikämpän mustan patjan ja maalaa kohtauksen taustaksi kylmän tammikuun, näin jäätävän kolkko tunnelma on luotu parilla lauseella. Tämä onkin välttämätöntä, jos aikoo laulaa tällaisista ehkä muutamaan kertaan käsitellyistä skenaarioista.

Alle puolen tunnin mitastaan huolimatta Kaupunkien yössä on kyllä melko raskasta kuunneltavaa. Valonpilkahduksia ei ole, nousuhumala ei kuulu näihin lauluihin. Tulee vähän mieleen Zen Cafén loppukauden levy Laiska, tyhmä ja saamaton, joka purki erilaisessa musiikillisessa viitekehyksessä samoja tympeän itsetuhon kehää kulkemisen tuntoja. Sitäkin pidin kunnioitettavana teoksena, jonka toistuvalle kuuntelulle oli vähän hankalaa löytää voimavaroja.

Biisit ovat silti kiistatta hienoja, esimerkiksi "Valheita ja kuumetta" ja käännöskappale"Herra tarkastaja". Suosikikseni taitaa silti nousta se viimeinen esitys, "Irwin kuolee darraan". Tuo kuva kaikkensa antaneesta kansanlaulajasta henkitoreissaan keikka-auton takapenkillä on voimakas ja kylmäävä. Irwin eli leveää elämää, mutta hänenkin tiensä kävi koko ajan kapeammaksi, kunnes sitten päättyi. Näin se tapaa mennä.

Kuolemaa kummempaa pakotietä Spigulla ei ole tarjota. Se on realismia.


Herra tarkastaja:

http://www.youtube.com/watch?v=259bWj71WJ8

Yona ja paikan tuntu

Ilofestival järjestetään Tuusulan Kellokoskella toista kertaa lauantaina 14.6. Olen sillä tavalla osallinen asiaan, että järjestäjät ovat hyviä ystäviäni. Tänä vuonna olen toiminut juuri sähköisesti julkaistun Ilosanomat-festarilehden vastaavana toimittajana. Ajattelin julkaista viikon mittaan tässä blogissa muutaman lehteen kirjoittamani jutun. Kyse on siis mainospuheesta, mutta kaikki kirjoittamani jutut käsittelevät artisteja, joiden musiikkia rakastan syvästi joka tapauksessa.

Tässä pieni mietelmä Yonan taiteesta.

________________________________

Ajattelen usein musiikkia sen kuvaamien paikkojen kautta. Niiden ei tarvitse olla konkreettisia paikkoja, niiden ei tarvitse olla lauluissa nimeltä mainittuja: riittää, että pystyn kuvittelemaan ne. Monesti tuntuu siltä, että parasta musiikkia on se, jossa on vahvin paikan tuntu.

Yonan lauluissa se on alusta asti ollut vahva. Kun hän Pilvet liikkuu, minä en -debyyttinsä nimikappaleessa katselee ikkunasta siirtolapuutarhaa, pystyn asettumaan hänen tilalleen: syksyisin usvaan verhoutuvat siirtolapuutarhat ovat voimakas helsinkiläinen kuva, siinä on muutos ja pysyvyys samaan aikaan. Siinä on enemmän kuin pintatasonsa. Siirtolapuutarha on muutosta täynnä, siellä kasvaa asioita, sieltä korjataan asioita, jotain jää kuihtumaankin; samalla se on idylli, pysähtyneisyyden ilmentymä. Yonan laulun kertoja on niin ikään näennäisesti paikallaan, mutta muutos on tulossa, jotain on tapahtumassa.

Yonan musiikissa mainitaan aika ajoin paikkoja nimeltä – Sturenkatu, Merihaka – mutta lopulta hänen lauluistaan hahmottuu sellainen paikka, joka on olemassa vain niissä. Se on olemassa vain hänen mielikuvituksessaan. Mutta hänellä on taito ja halu johdattaa kuulijakin sinne levyn tai keikan keston ajaksi. Hän tekee sen vaivatta ja ehkä tiedostamattaan.

Värit ovat siellä voimakkaampia ja tunteet suurempia kuin ne värit, joita tässä kirjoittaessani ikkunasta näen tai ne tunteet, joita tunnen.

Siinä on oleellisin taiteen merkityksistä. Se saa elämän tuntumaan elämältä eikä sarjalta banaliteetteja.

Yona: Pilvet liikkuu, minä en

http://www.youtube.com/watch?v=PIGwlRfs08I

Ilofestivalin nettisivu:

http://ilofestival.fi/

Pepe & Saimaa: marmoriin veistettyä maksimalismia

Vuosikausia hukassa olleen artistin voittoisa paluu on populaarimusiikin suosituimpia meemejä, eikä sen painoarvo ole ainakaan vähenemään päin näinä retroilun ja aikuismusiikin luvattuina aikoina. Pepe Willbergin tuoreen Pepe & Saimaa -levyn hurmioitunut vastaanotto selittyy varmasti pitkälti sillä, miten äärimmilleen kärjistetty versio meemistä tässä on. Willberghän ei ole sitten 70-luvun julkaissut mitään, jota kukaan pitäisi minään. Hän on ollut puolivirallinen luuseri ja pysyvä alisuoriutuja, ei todellakaan mikään David Bowie, jolta odotetaan aina uuden materiaalin ilmestyessä sitä paluuta kultakantaan. Pepeltä kukaan ei vielä hetki sitten odottanut mitään.

Kun tällainen hahmo sitten vastoin kaikkia odotuksia materialisoituu äkillisesti huomiomme keskipisteeseen, syntyy täydellinen tuhkimotarina. Sitä ei voinut ennustaa, siksi sillä on massiivinen uutisarvo. Se on medianäkökulmasta huomattavasti kiinnostavampaa kuin vaikka tieto siitä, että J. Karjalaisen uusi levy on hyvä.

Tässä tapauksessa yhtälössä on mukana vielä Saimaa, tuo Matti Mikkolan myyttinen projekti, jonka aikaansaannoksia muistelen itsekin odottaneeni kieli pitkällä joskus 2005-2006. (Mielenkiintoista kyllä, ainoa julkaistu musiikkiesitys oli Steen1:n ryyppäyssingle "Samaa uudestaan", jonka taustat Saimaa soitti.) Saimaan oli määrä olla suunnilleen maksimalistisinta suomalaista popmusiikkia koskaan, mutta vaikka paketti olisi tuolloin saatukin kasaan, ei se tietenkään olisi voinut vastata hypeä. Tällainen puun takaa ja mutkan kautta tapahtuva välillinen paluu palvelee varmasti Mikkolan Saimaa-tarkoitusperiä parhaalla mahdollisella tavalla.

Minähän olen maksimalismin ystävä. Hyvin toteutetussa pakahduttavassa äänivallissa on jotain sielua elähdyttävää. Sellainen saa yksinkertaisesti olon tuntumaan fyysisesti ja henkisesti hyvältä. Tästä voi kyllä päätellä senkin, että musiikillinen maksimalismi on tavallaan vähän halpakin temppu toimiessaan, sellainen orgasminappulan automaattilaukaisin. Näin siis ainakin omalla kohdallani. Mutta tempun saaminen toimimaan ei ole mikään läpihuutojuttu, siinä on kyse niin tekijän kuin kuulijankin puolelta monenlaisista vaikuttavista tekijöistä.

"Tällä kadulla" -singlen perusteella aavistelin, että Pepe & Saimaa voisi olla tähän kykenevä levy. Moni on luonnehtinut kappaletta springsteeniläiseksi, ja kyllähän sen hellittämättömässä musiikillisessa pauhussa ja elämää taaksepäin realistis-romanttisesti katsovassa tekstissä on paljon tuttua. Jos kyse olisi Springsteenistä, täytyisi kuvitella Born To Runin sovituksellisten keinojen ja Born In The U.S.A.:n lyyristen teemojen hybridi, ja osaan kyllä kuvitella sellaisen levyn: se saattaisi olla maailman paras levy.

Ihan tämän vision tasolle "Tällä kadulla" ei yllä, mutta jo varteenotettava yritys siihen suuntaan on molempienkin peukkujen nostamisen arvoinen asia.

Pepe & Saimaan ongelma kokonaisuutena on kuitenkin se, että kaikessa suuruudenhulluudessaankin se tuntuu sormiharjoitukselta. On helvetin hyviä muusikoita, helvetin hyviä sovituksia, monikerroksisia ja rakenteiltaan epätavallisia biisejä. Willberg laulaa täysin palkein, mutta osaa tarvittaessa säästelläkin volyymia. Kaikki palaset paikallaan siis, mutta jään kaipaamaan tämän levyn sydäntä.

Niin, melkein kaikki palaset paikallaan. Yhdellä osa-alueella ei erityisesti loisteta, nimittäin teksteissä. Kirjoitan tätä analyysia Spotify-kuuntelujen perusteella ilman krediittitietoja, mutta ymmärtääkseni ne ovat suomalaisen kevyen musiikin pitkän linjan työläisen Timo Kiiskisen käsialaa. Minulla ei ole erityisempiä mielikuvia hänen aiemmista tekemisistään, mutta ainakin Pepe & Saimaalla Kiiskisen lyriikka jää pitkälti arkiharmaalle, jopa banaalille tasolle. Ajoittaiset yritykset syvällisyyteen eivät tilannetta juuri kohenna, lähinnä päin vastoin.

"Tällä kadulla" -biisin ohella positiivinen sana on tosin sanottava "Leikitään"-avausraidan tekstistä. Siinä kaksivuotiaan mielijohteiden perässä turhautuneenakin kulkeva isoisä saattaa oppia jotain olennaista elämän satunnaisluonteesta ja suunnitelmien tekemisen absurdiudesta. Tällaisia muutamaan lauseeseen todella olennaisia asioita kiteyttäviä tekstejä olisi kaivattu lisää, sen sijaan saadaan lähinnä sanahelinää.

Toisaalta on helppo kuvitella asianosaisten miettineen, että se on ihan saatanan sama, mitä näiden eeposten päälle lauletaan. Willberginkin instrumentti on hänen äänensä, ei se, mitä hän tulee sillä kertoneeksi.

Levyllä on nyansseja, dynamiikkaa ja kumarruksen arvoisia musiikillisia oivalluksia kieltämättä paljon enemmän kuin tajusikaan ensi kuuntelulla. Tuolloin sen mielsi silkaksi tuuttaukseksi. Asianlaita ei ole lainkaan näin, mutta luulen ymmärtäväni, mistä perspektiiviharha syntyi: Pepe & Saimaa sisältää informaatiota toisaalta liikaa, toisaalta liian vähän. On vaikea löytää se kohta, josta saisi kiinni, jonka kautta voisi hivuttautua tämän levyn maailmaan.

Epätrendikkyydenkin uhalla väitän, että Kerkko Koskinen Kollektiivin esikoinen on edelleen tämän vuosikymmenen parasta suomalaista maksimalismia. Sillä virtaa punaviiniä tai sydänverta rutkasti enemmän kuin tällä jähmeän valkealla ja majesteettisella marmoripinnalla, jonka Mikkola on pedantisti veistänyt.

Tuomari Nurmio: syteen, saveen ja satumaahan

Tuomari Nurmio on sitten taas päättänyt levyttää uusia versioita vanhoista biiseistään. Tämä tuli vähän puun takaa: luulin ensin, että Dumari ja Spuget bailaa olisi livelevy tämän uusimman kokoonpanon tekemisistä. En tiedä, tarvitsisiko maailma sellaistakaan, mutta ainakaan se ei tarvitse uusia studioversioita vanhoista Dumari-biiseistä. Varsinkaan, kun tämä samainen Spuget-porukka levytti niitä jo viimevuotiselle nimikkolevylleen.

Tässä vaiheessa lienee syytä todeta peruslähtökohta: Nurmio on ainakin sormet ja varpaat käytettäessä varmasti tämän maan nerokkaimpia lauluntekijöitä koskaan. Hän on toiminut monensorttisten perinteiden ja avantgardististen virtausten risteyskohdissa yhtä hyvin 80-luvun alussa kuin vielä vaikkapa Kinaporin kalifaatti -levyllä vuonna 2005. Nurmio on ollut kameleontti ja visionääri ja tyyppi, joka on voinut vedota kansan syviin riveihin yhdellä levyllä vain sukeltaakseen sen pehmeän alavatsan poimuihin seuraavalla. Hänen tekemisensä eivät ole kuvattavissa helpoin päälausein.

Usein hän on silti syyllistynyt laiskaan ilmeisyyteenkin. Se on hänen taiteilijapersoonansa toinen puoli, kokonaisuutta ajatellen yhtä näkyvä kuin hänen neroutensakin. Tämä dikotomia on ollut havaittavissa ja Kohdusta hautaan -ajoista asti. Silloin halu tehdä jotain ennenkuulumatonta ja halu kosketella kaljabaarikansan herkäksi virittyneitä hermoja tiivistyivät usein samaan kappaleeseen, ennen kaikkea tietysti "Valo yössä" -ikivihreään.

Sittemmin Nurmio on sahannut kahden ääripään väliä: tuli koko suomirockin mullistaneita klassikkolevyjä (Maailmanpyörä palaa, Lasten mehuhetki), tuli mittatikku kädessä tehtyä huoltoasemien Suomen taustamusiikkia (Käytettyä rakkautta). Tuli huikeaa hallusinaatiomusiikkia (Hullu puutarhuri, Nurmion varmaankin paras levy) ja pian perään muodollisesti pätevää, mutta reunoiltaan irvistelevää käyttöviihdettä (Karaokekuningas).

2000-luvun alkuvuosina Tuomari oli todella hyvässä vedossa. Korkein oikeus -trion ainoa levy kiteytti hänen artistipersoonansa rujo saarnamies -puolen täydellisesti. Sitä seurasi tarkkaan vainuttu yhteistyö Alamaailman Vasaroiden kanssa ja viiden tähden arvoinen Kinaporin kalifaatti. Toisin kuin Hullun puutarhurin aikaan, kaikki olivat yhtäkkiä kiinnostuneita Nurmiosta, teki hän sitten kuinka outoa musiikkia tahansa.

Ja siitä se ongelma kai alkoikin kehkeytyä. Suomessa on vaikea menestyä marginaaliartistina, ellei ole Suomen virallinen marginaaliartisti. Ellei tee itsestään instituutiota. Mutta Nurmio oli jo instituutio. Kinaporin kalifaatin kaltaisen klassikon jälkeen itsetyytyväinen ja ihan helvetin tylsä Tangomanifesti-larppaus tylsine oheisdokumentteineen merkitsivät vain rapautumia sen rakennuksen ulkoseinissä. Melko hyvä Paratiisin puutarha herätti hetkellisiä toiveita, jotka tämä Spuget-projekti on taas tukahduttanut.

Tuomarin viimeisin inkarnaatio on siis mukamas-rosoista slangiviihdettä esittävä, mukamas-kaurismäkeläistä pelastusarmeija-soundia hyödyntävä harmiton hahmo. Ammattitaitoiset muusikot säestävät täsmällisen letkeästi fantasiatarinoita jostain kuvitteellisesta Maijasta, joka hakkaa sitä Kristuksen rumpua juoppojen vittuillessa taustalla.

No, Dumari ja Spuget on myynyt kultaa, se on siis Nurmion menestyneinen levy sitten Karaokekuninkaan, ja suoraan sanottuna luokattoman huono Dumari ja Spuget bailaa  menestynee sekin paljon paremmin kuin Tuomarin aiemmat turhanaikaiset itsensäkierrätykset. Toivottavasti Nurmio saa näistä levyistä pientä kompensaatiota jostain Hullusta puutarhurista, jota pitäisi juhlia suuressa maailmassakin kuolemattomana klassikkona, mutta jota ei edes Suomessa ole hankkinut juuri kukaan.

Monien muiden saavutustensa ohella Tuomari on aikanaan kirjoittanut myös parhaan suomalaisen iskelmätähden myyttiä purkavan kappaleen "Siihen loppui satumaa". Sellaisen tekstin on voinut tehdä vain tyyppi, joka tuntee iskelmämaailmansa läpikotaisin ja tietää, miten vaikeaa siinä maailmassa on selvitä. Sivustahuutelijan osaksi jää nihkeillä helpoista ratkaisuista ja toivoa parempaa.

Joose Keskitalo ja muutoksen vaatimus

Joose Keskitalo on maininnut Ylösnousemuksen perustuvan hänen saamalleen näylle, jossa Forssan Tammelassa sijaitsevasta järvestä alkava tulva hukuttaa alleen koko maailman.

Raamatullista ja apokalyptista – mikä tässä siis on uutta, voisi joku kysyä.

Ensinnäkin musiikillinen ilmiasu, kuten useimmat levystä kirjoittaneet ovat jo huomauttaneet. Kolmannen Maailmanpalon korvauduttua ääriminimalistisella triolla on Keskitalon musiikki keventynyt selvästi. Edellisen taustayhtyeen jumittava soitanto oli aika lailla tarkkaan sienipäisen trippailun ja mullanmakuisen bluesin puolivälissä. Nyt akustinen kitara ja lakoninen piano kuljettavat yksinkertaisia, tiiviitä kappaleita. Huuliharppu soi klassiseen Dylan-tyyliin. Vaikka soitosta on riisuttu kaikki liha, ei se kuulosta romuluiselta vaan sinitaivaalle katoavalta kauniilta usvahattaralta, kaikkea muuta kuin ruumiilliselta.

Olennaista Ylösnousemuksessa taitaa olla juuri kevyt lähestymistapa aiheisiin, jotka sinänsä ovat aivan yhtä suuria kuin Keskitalolla ennenkin. Kolmannen Maailmanpalon käsittelyssä maailmanloppulaulut kuulostivat suorastaan pelottavilta. Tämän levyn parissa taas ei tulisi ensimmäisenä mieleen ahdistua. Juuri rennon vapautunut ote tuhotulvasta kertovaan teemalevyyn tuntuu avainasialta.

Seuraava olennainen sana on uni, jonka olisi kyllä voinut mainita heti kärkeenkin. Mikä sitten on näyn ja unen välinen ero? Tässä tapauksessa ei ilmeisesti juuri mikään. Ylösnousemus tuntuu koostuvan pitkälti erilaisten, mutta samaan tähtäävien unien fragmenteista. Niiden asiasisältö on visionäärinen raamatullisessa mielessä, ne kertovat siis uskonnollisilla merkityksillä latautunutta tarinaa. Mutta niiden muotokieli on unen, pintatasolla ne ovat siis mielivaltaisia, absurdeja ja pieniin yksityiskohtiin takertuvia.

Yleensähän unenomaisesta musiikista puhuttaessa tarkoitetaan jotakin abstraktia ja eteeristä. Kuten sanottua, Ylösnousemus lähestyykin sellaista nimenomaan musiikin tasolla, mutta sen tekstit takertuvat nimenomaan konkreettisiin, joskin mielettömiin kuviin. Unethan eivät ole abstrakteja, vaikka nukkuminen unia näkemättä on varmaankin ihmisen abstraktein olotila. Ylösnousemuksen on helppo uskoa innoittuneen aidoista unista, sillä monia sen kuvia ei tuntuisi mahdolliselta keksiä keksimällä. Esimerkiksi “Kerrostalonäky” ja “Näky keittiössä” ovat sellaista kerrontaa, jota en ole popmusiikissa koskaan ennen tavannut.

Keskitalo on ymmärtänyt senkin, että pelkästään unifragmenteista koostuva levy jäisi hajanaiseksi: temaattinen kehikko tarvitsee joitakin kirjoittamalla kirjoitettuja kappaleita tullakseen kunnolla esiin. Tällaisia ovat ennen kaikkea avausraita “Ah ja voi jo kauhistu” ja loppupuolella kuultava “Muuttopäivä”. Ensin mainitun tärkeyttä alleviivaa sekin, että laajennettu versio sen tekstistä on painettu levyn takakanteen (kappaleiden varsinaisia sanoituksia kansista ei löydy, esillepano on muutenkin yhtä minimalistinen kuin musiikkikin). “Ah ja voi jo kauhistu” on tavallaan Ylösnousemuksen johdanto, mutta sisältää samalla jo koko tarinan: myöhemmät kappaleet vain johdattavat syvemmälle albumin maailmaan ja tarjoavat uusia näkökulmia.

Keskitalo tekee tässä selväksi olevansa vain välittäjä, joka kertoo kuulijalle sen, mikä hänelle on kerrottu. Tekstissä kertoja kohtaa järvenrannassa lapsen, joka kirjoittaa nimiä ylös kirjoituskoneella. Kertoja kysyy, koska leikitään piilosta; lapsi vastaa ensin, ettei vielä ole sen aika, mutta tuulet yltyvät, vesi nousee ja lopulta järveltä lähestyy suuri aalto, jonka kertoja tietää hukuttavan kaiken alleen. Silloin on aika leikkiä piilosta, mutta vain hetken ajan, “ylösnousemukseen noustaksemme”.

Vaikka ylösnousemus on pohjaansa myöten kristillinen käsite, ja tuhotulvallekin löytyy raamatullinen esikuva ainakin Nooan tarinasta (joka on kaiketi eräänlainen esi-apokalypsi, maailmanlopun harjoitustyö), voi tätä peruskuvaa tulkita myös kristillisestä lähtökohdasta irrallaan. Oikeastaan Keskitalo tarjoaa itse tätä mahdollisuutta takakansitekstissä, jossa lukee mm. näin:

Olemme tehneet kaikista ajoista samanlaisen, ja saavuttuamme maailmanajan viimeisimpään hetkeen rakensimme aikakoneita joilla matkustimme ajassa taaksepäin. Asutimme kaikki ajat kerrostalolähiöillä ja jokaiseen lähiöön rakensimme Prisman ja ABC:n.

Tässä puhutaan nähtävästi ihmiskunnan pyrkimyksestä tuhota ja tappaa mysteeri maailmasta. Taustalla voi halutessaan nähdä valistuslähtöisen järkiajattelun kritiikkiä, tai sitten voi tarttua noihin Prismaan ja ABC:hen ja katsoa, että kyse on kestämättömän, kulutuskeskeisen elämäntavan arvostelusta. Jälkimmäinen tulkinta vaikuttaa minusta oikeammalta, ja puhe kaikkiin aiempiinkin aikoihin laajenevasta banaalin latteuden voittokulusta voi liittyä vaikkapa siihen, että ylikuormittamalla maapallon kohtalokkaasti vain parissasadassa vuodessa on ihminen tavallaan tehnyt kaikki aiemmatkin aikakaudet tyhjiksi.

Sanoma on moralistinen, ja tietysti se on myös kristillinen, kun Keskitalolla yleensäkin uskonnollisuus tuntuisi sisältävän myös moraalisen velvoitteen sen sijaan, että kyse olisi vain sokean uskon varaan heittäytymisestä. Tämän takia kai hänen artistipersoonansa koetaankin niin usein “vanhatestamentilliseksi”.

Mutta jos Vanha testamentti edustaa kristinuskon julkisivun konservatiivisinta ja luutuneinta laitaa, on Keskitalon agenda varsinkin tällä levyllä nimenomaan muutoksen väistämättömyyden alleviivaaminen. Tuo muutos on pohjimmiltaan apokalyptinen, eli heijastelee Vanhan testamentin sijaan Raamatun konkreettista toista ääripäätä, Ilmestyskirjaa. Mutta muutos saa Ylösnousemuksella monia ilmenemismuotoja, ja esimerkiksi mainitussa “Muuttopäivässä” surrealistinen tarina lintuja huvikseen tappaneesta ja sitten lintuhäkkiin sulkeutuneesta tytöstä ei kytkeydy suoraan avausraidan hahmottelemaan perustarinaan. Ihmisen moraalista muutosta ja kehittymistä ja tiettyä eettisen ehdottomuuden vaatimusta se ehkä käsittelee.

Se on muuten tekstinä erinomainen esimerkki Keskitalon yhä tiukemmasta ja lakonisemmasta ilmaisusta, johon hän on itsekin maininnut hakeneensa vaikutteita 50-luvun suomalaisesta modernismista (siinä missä kokee aiemmin ammentaneensa vanhemmasta mitallisesta lyriikasta, kuten Leinosta). Minimalismi on tässäkin mielessä Ylösnousemuksen hallitseva ilmaisullinen moodi.

Keskitalo on tiivistänyt kaikkea, yrittänyt sanoa vain sen, mikä on merkityksellistä. Tuloksena on

- ehkei niinkään paradoksaalisesti – hänen toistaiseksi monikerroksisin ja haastavin levynsä. Unien koomisetkin yksityiskohdat ja helposti omaksuttavat folkpop-sovitukset muodostavat tarvittavan tarttumapinnan. Kannattaa kuitenkin mennä syvemmälle aaltoihin.

"Ah ja voi jo kauhistu" -video:

 http://www.youtube.com/watch?v=9SZO_eih-7E

Oskari Onninen, Julma-Henri ja luokkasota

Eräs tämän sinivihreän ajan erikoisimmista lieveilmiöistä on se, että nykyään luokkasotaa käydään myös musiikkikritiikin keinoin. Hyvä esimerkki tästä on kiirastorstain Rumbassa ilmestynyt Oskari Onnisen kolumni "Hyvinvointivaltion sossugangsterit". Siinä Onninen kirjoittaa suomiräpistä ja asettaa vastakkain KC/MD Mafian videopeli/hiisausjumittelun ja Steen1:n ja Julma-Henrin militantimman otteen. Jälkimmäisten teokset hän kuittaa "korniksi ja tyrskähdyttävän noloksi pahoinvointiuhoksi". Stöön, Kridlokkin ja kumppaneiden säkeet vetoavat enemmän, koska "konsolipelejä pilvessä paukuttava hahmo tuntuu vain paljon realistisemmalta syrjäytyneeltä kuin ne luuserikarikatyyrit, joista Julma-Henri räppää".

Rakastan Stöön ja Kridlokkin visionääristä musiikkia, mutta en juurikaan arvosta sitä tapaa, jolla Onninen kaappaa heidän epäpoliittisen larppauksensa oman pikkuporvarilliselta vaikuttavan maailmankuvansa tueksi. Hän ilmoittaa suorana totuutena muun muassa sellaisen, että "Helsingin kadut eivät ole julmia". Subtekstinä on tietysti sanoa, että koko ajatus on riittävän huvittava ansaitakseen vain vain sen karnevalistisen sarjakuvatulkinnan, jonka Stöö ja kumppanit ovat katuja hallitsevine mafioineen tarjonneetkin.


Eli koska Onnisen oma Helsinki ei ole kovin julma, ei kenenkään muunkaan Helsinki voi sitä olla. Ja jos joku räppäri on erehtynyt kirjoittamaan päihdeongelmista ja sukupolvi sukupolvelta kumuloituvasta syrjäytymisestä vitsikkään sijasta ahdistuneeseen sävyyn, on kyse katteettomasta gangsteriuhosta tai luuserikarikatyyrien piirtelemisestä.

Erityisen mielenkiintoista on, että kirjoittaessaan Julma-Henristä Onninen mainitsee vain aika siloittelemattoman (joskin ilmaisuvoimaisen) Al-Qaida Finland -debyytin ja yhden siihen liittyvän Piritorin-keikan. Julma-Henri on julkaissut paljon kaikenlaista, mutta hänen tärkein ja paras teoksensa, parin vuoden takainen Radio Jihad, ei ansaitse kolumnissa maininnan puolikastakaan. Se on valovuosia debyyttiä parempi teos, DJ Polarsoulin maksimalistisen tuotannon siivittämä apokalyptinen luokkasotamanaus, jolla ei todellakaan juututa kuvailemaan yksittäisten päihteiden väärinkäyttäjien psykofyysisiä traumatiloja. Itse asiassa tuon levyn kappale "Romantisoi rappioo" on suora sotahuuto sellaista vasemmistolaisuutta vastaan, joka demonstroituu lähinnä kaljanjuontina ja vallankumouksesta jauhamisena.

Sellaiset mestariteokset kuin "Punainen" ja "Se syö" taas ovat moderneja taistelulauluja, tämän ajan "Kansainvälisiä". "Kauppaan kauppaan" esittelee varsin konkreettisen skenaarion, jossa kertoja-perheenisä suorittaa myymälävarkauden siksi, että vauva huutaa, vauvalla ei ole ruokaa eikä isällä rahaa ostaa sitä.

Onkohan tämäkin Onnisen mielestä "sossugangsteriutta"? Varmaankin. Onhan kehysriihessä taas kerran laskettu, millaisella summalla köyhä tulee toimeen.

Tämän ajan isoissa poliittisissa taisteluissa yksi Rumban kolumni ei riitä edes alaviitteeksi, eikä tietysti tämäkään teksti. Onninen on kuitenkin lahjakas ja menestyvä nuori journalisti, joka tuskin tulee lähitulevaisuudessa kirjoittamaan mitenkään voittopuolisesti populaarimusiikista. On hyvä tietää, millä puolella hän luokkasodassa on.

Sillä puolella, jolla syrjäytymistä pidetään vitsinä tai fantasiana ja hyvinvointia ilmeisenä, jokaista suomalaista koskevana tosiasiana.

Helpoin oikotie: Uusivirta ja Putro eksyksissä

Olavi Uusivirta ja Samuli Putro julkaisivat uudet albuminsa samana päivänä, mikä on ollut ehkä turhankin halpaa polttoainetta hyvin erilaisten lauluntekijöiden niputtamiselle samoihin juttukokonaisuuksiin. Äskettäin he poseerasivat Rumban kannessa “suomirockin mestarilyyrikot” -määreen alla. Tuosta tittelistä rohkenen olla vähän eri mieltä, mutta itse juttu oli hyvä ja valaiseva ja pisti joka tapauksessa miettimään, mitä yhteistä näillä miehillä voisi oikeasti olla. Kuunneltuani Uusivirran Ikuiset lapset -levyä ja Putron Taitekohdassa-uutuutta nyt jokusen viikon, olen löytänyt ainakin pari sellaista seikkaa. Ensinnäkin, molemmat ovat lähtökohtaisesti taipuvaisia maneeriseen kirjoittamiseen. Toiseksikin, molemmat tuntuvat olevan urallaan pisteessä, jossa maneeri hukuttaa alleen kaiken muun, toivon mukaan väliaikaisesti.

En siis pidä kummastakaan levystä, ja syyt antipatiaan ovat muutettavat muuttaen samankaltaisia.

Uusivirran edellinen Elvis istuu oikealla on erinomainen albumi, paljon parempi kuin annoin aikoinaan ymmärtää tietoisen ylikriittisessä Nuorgam-arvostelussani. Tämän todisti aika, tarkemmin sanoen kesä 2012, joka ei ollut lämmin, mutta kesä kuitenkin, suomalainen lyhyt ja mittaamattoman arvokas kesä. Sen aikana Uusivirran levy pyöri soittimessani ahkerasti. Biisit ovat hyviä ja rennolla otteella esitettyjä. Levyllä istutaan puistoissa ja haaveillaan ja romantisoidaan, mutta kaikki tuntuu kuitenkin todelliselta, tuoreen nurmen ja lämpimän pussikaljan makuiselta. Näin Uusivirran hyperenergisen ja hellittämättömän valoisan olemuksen livenä parillakin festareilla ja vakuutuin lisää.

Elvis istuu oikealla tuntui loppulausunnolta, viimeiseltä sanalta aiheesta “nuoruus”. Sillähän on tuon niminen biisikin. Uusivirta lähestyi kolmeakymmentä, vuosikymmenen aikajänteellä hän oli ehtinyt kasvaa “järkyttävän nuoresta” lupauksesta siihen ikään, jossa tälle elämänvaiheelle tavataan jättää jäähyväisiä pakon edessä, ellei muuten. Elvis istuu oikealla olisi voinut olla loistelias viimeinen taisto. Uusivirta olisi voinut siirtyä aivan muihin aiheisiin, ja helteestä väreilevään ilmaan olisi jäänyt soimaan vain definitiivinen kertosäe: “Eilen vielä villi lapsi, tänään oot jo aikuinen / ja se sumuinen yö siinä välissä oli nuoruus.”

Huomaa imperfekti.

Sen sijaan Ikuisilla lapsilla Uusivirta tekohengittää nuoruuttaan, kuten moni meistä tietysti tekee. Tältä levyltä tosin puuttuvat kaikki yritykset sanoa aiheesta mitään – varmaankin siksi, että kaikki tuli jo sanottua. Tässä nuoruus ei ole enää todellinen laulujen aihe, vaan metatasolla häilyvä haamu, miellekartan kuplan sisään kirjoitettu sana. Epämääräinen tekosyy laiskan ja pahimmillaan tyhjäpäisen musiikin tekemiselle.

Kun Uusivirta kanavoi singlebiisillä “Kauneus sekoittaa mun pään” vuoden 1997 Tehosekoitinta, ei voi olla muistamatta, että Tehiksen jätkät tosiaan olivat parikymppisiä tällaisia biisejä tehdessään. Ne olivat höperöjä biisejä, mutta höperömpää on, että kolmekymppinen superälykkäältä vaikuttava monilahjakkuus haluaa käyttää aikaansa kirjoittaakseen hilpeän tyhjäpäisen ja täysin epätodelliselta vaikuttavan laulun alternative-tyyliseen tyttöön ihastuvasta nörttiteinistä.

Aivan liian suuri osa Ikuisista lapsista liikkuu samalla matalaotsaisuuden tasolla. Uusivirta on aina taipunut helposti kliseisiin, mutta nyt hän ei jaksa edes yrittää muuta. Levyn rokkimeininki kuulostaa väkinäiseltä ja pinnistetyltä, yritykset purevaan satiiriin kirvoittavat lähinnä väsyneen naurahduksen. “Auttakaa!”, “Glorian koti” ja Anna Puun kanssa duetoitu “Tiedän miten tulta tehdään” ovat todella uuvuttavaa kuunneltavaa.

Pikkukaupunkimelankoliaa aika onnistunein sanankääntein purkava “Mannerlaatat” voisi olla aidosti kouraiseva valopilkku, mutta levykokonaisuudessa sekin alkaa maistua tekemällä tehdyltä.

Vaikuttaa siltä, että Uusivirta tuli edellisellä levyllään yhden tien päähän, mutta ei ole vain keksinyt mitään uuttakaan. Lopputuloksena on helpoimman kautta toteutettua itseparodiaa ja miehen toistaiseksi huonoin levy, kenties lukuun ottamatta debyyttiä, jota en ole koskaan tainnut kuulla.

Samuli Putron tilanne on sikäli erilainen, että hän aloitti uppoamisen maneerien suohon jo edellisellä Tavalliset hautajaiset -levyllään. Se tuntui varman päälle pelaamiselta kahden sinänsä kiinnostavan sooloalbumin jälkeen. Elämä on juhla -levyn laulelmasävyt toimivat musiikillisesti, mutta tekstiosastolla Putro sortui tuolloin kirjoittamaan latteita kokonaisesityksiä niinkin pienistä aiheista kuin suomalainen kansallisluonne, nuoruuden ahdistavuus tai elämä itse. Pidinkin enemmän ainakin osasta Älä sammu aurinko -levyä. Se sisälsi rooliin kirjoitettujen bulkkibiisien ohella omakohtaisen oloista materiaalia, jollaisessa Putro tuntuu olevan usein parhaimmillaan.

Tavallisilla hautajaisilla Putro heittäytyi kokonaan lakoniseksi havainnoitsijaksi ilme peruslukemilla, mutta empatiahanskat käsissä. Tämä poiki kyllä loistavan “Olet puolisoni nyt” -hitin, mutta myös paljon tympeänharmaita luonnekuvia ja puolitekoisia yhteiskuntamme tilan analyysejä.

Niitä on nyt tarjolla lisää, tällä kertaa ilman pelastavia elementtejä. Äänilevyn kiteyttäminen yhteen säkeistöön on periaatteessa kohtuutonta, mutta jos kyseinen säkeistö sattuu avaamaan nimibiisin ja koko Taitekohdassa-levyn, sillä saattaa olla todistusarvoa. Ja tämä levy alkaa tällaisella:

“Näytös oli peruttu, mä tunnen sinut nykyään niin hyvin, että tiesin tästä ongelmia seuraavan / Kiinalaisen ravintolan pöytävaraus oli vasta kahdeksalta, kaupungissa baarit sekä liikkeet kii / Ennen kun kiroiltiin, oli sävy joko hauska taikka erittäin hauska / Nyt aistin raivoa, se ehkä iästäsi johtuu, olet kolkytviis ja yhä lapseton nainen.”

Putro ei hellitä suomirockin Hotakaisen roolistaan tuumaakaan. Loskaisesta arkirealismista on tullut nettikeskusteluissa jo klisee hänestä puhuttaessa, mutta määriteltäessä “tyypillistä Putroa” tarvitaan muitakin ainesosia kuin ankeutta ja marraskuun hyhmää; hänen kunnianhimonsa näyttää olevan päätalomaisen tarkka nykysuomalaisen todellisuuden kuvaaminen sammakkoperspektiivistä, mutta olennaista on sekin, että tämä tehdään lakonisen töksähtelevin lausein, joiden pintapuolinen vittumaisuus lantrataan kokonaisuuden tasolla ylisuurilla annoksilla pateettista myötäelämistä.

Herää houkutus spekuloida, että vain suomalainen mies osaa olla yhtä aikaa näin jäyhä ja näin nyyhky.

Putron perusongelma on, että hän lipeää jatkuvasti suomalaisen todellisuuden kuvaamisesta olemaan vain osa suomalaista todellisuutta. Tätä seikkaa on vaikea sivuuttaa, vaikka hänen estetiikastaan sattuisikin noin lähtökohtaisesti viehättymään. Havainto ei todellakaan ole uusi: otetaanpa vaikka sellainen lähes parodisen hyvin Putron artistikuvaan sopiva aihe kuin koulu/nuorisoporukkakiusaaminen. Sitähän käsitteli jo Zen Cafén läpimurtohitti “Harri” 15 vuotta sitten. Fiksu ihminen ymmärtää toki, että biisintekijä on hyljeksityn Harrin puolella, mutta purevaksi tarkoitettu “Harri on tehnyt itsestään pellen” -kertosäe taipuu vähän turhan helposti kiusaajien yhteislauluksi.

Taitekohdassa-levyn pohjanoteeraus on sitten vielä graafisemmin samankaltaiseen aiheeseen pureutuva “Milloin jätkät tulee”, jonka aiheena on kiusattu lihava poika ja kertojana sosiaalisen keskikastin poika, jonka täytyy kiusata, ettei itse joudu kiusatuksi. Asetelma on kuvattu niin nihilistisesti, ettei myötätunto herää ketään tarinan henkilöä kohtaan. Sen sijaan kuulijan itsensä naamaa hierotaan 70-luvulla rakennetun ala-asteen käytävän kemianteollisuudelta haisevaa lattiaa vasten niin perusteellisesti, että sieltä noustessa ainoat tunteet ovat inho ja viha ja epämääräinen halu paeta.

Kun tämä ei ole hyvänmielen musiikkia eikä pahasta mielestä vapauttavaa katarttista musiikkia – eikä visionääristä trippailua eikä mietteliästä, avaria aloja avaavaa pohdintaa – niin mikä sen tarkoitus on? Mikä se voisi olla?

Niin Uusivirta kuin Putrokin ovat lukuisia kertoja urallaan kyenneet joko kukistamaan maneerinsa tai tekemään niistä huolimatta loistavia, aikaa kestäviä biisejä. Varmasti he tulevat pystymään siihen jatkossakin. Tämä ei ole mikään lopputuomio, vaan subjektiivinen näkemys, että juuri nyt ei mene kovin hyvin. 

Olavi Uusivirta: Kauneus sekoittaa mun pään

http://www.youtube.com/watch?v=CyhQAOGXttg 

Samuli Putro: Kuka tahansa kelpaa

http://www.youtube.com/watch?v=jbnQASBi0Bw 

Laulujen luurangot ja viattomuuden rauniot: Pietari ja Yona iskelmän ihmemaassa

Iskelmän uudesta noususta on puhuttu pop-piireissä niin tiheään toistuvina aaltoina, että koko fraasi on menettänyt merkityksensä. Voidaan todeta, ettei iskelmä koskaan mihinkään mennytkään. Sen “paluu” alkoi suunnilleen samalla sekunnilla, kun kaiken tieltään pyyhkäissyt punk oli lopullisesti laantunut uudeksi aalloksi ja sitten suomirockiksi. Se-yhtye levytti tulkintoja italokäännösklassikoista, Ismo Alangolla oli ensimmäinen iskelmäprojektinsa jo Hassisen Koneen ja Sielun Veljien välissä.

Näissä oli tosin kyse iskelmäsävellysten kääntämisestä rockin muotokielelle tai ainakin jonkinlaiseen rock-mielentilaan. Sen sijaan Tuomari Nurmion vuoden 1986 hittilevy Käytettyä rakkautta aloitti jotain aivan muuta: viitekehyksenä yhä elinvoimaisen iskelmän larppaamisen. Tehdään omia biisejä, mutta todellisen tai oletetun iskelmäkaavan mukaan, todellisia tai oletettuja iskelmäkliseitä sanoissa hyödyntäen. Pilke on silmäkulmassa korkeintaan sen verran, että homma menee riittävän suurelle yleisölle todesta.

Tällä en tarkoita, että Nurmio olisi kusettanut huoltoasemien miehiä ostamaan paluulevyään kultamyyntiin asti. Häntä iskelmän olemus vaikuttaa mietityttäneen vuosien varrella aidosti ja usein. Vain pari vuotta iskelmähittilevyn jälkeen ilmestynyt “Siihen loppui satumaa” on varmasti paras koskaan tehty biisi, joka kertoo vanhasta iskelmämaailmasta ulkopuolelta katsottuna. Mutta nimenomaan vanhasta iskelmämaailmasta.

Jos Käytettyä rakkautta edustikin varsin autenttista oman aikansa pajatso- ja huoltoasemakahvimusaa, myöhemmin Nurmiota on kiinnostanut iskelmä siinä nykyään anakronistisessa mielessä, jossa sillä tarkoitetaan Virran Olaa ja muita satumaan sankareita.

Sama fokushan useimmilla iskelmään hurahtaneilla suomalaisrokkareilla on sittemmin aina ollut, ja juuri tämän takia kyse on larppaamisesta, menneen maailman eskapistisesta jäljittelystä. Samaan aikaan todellinen, reaaliaikainen iskelmä on pyörittänyt muovista koneistoaan Korisevasta Teräsniskaan. Sen rattaisiin Virran Olan legenda tai Tangomarkkinoilla versioidut ikivihreät ovat kelvanneet laulujen aiheiksi, jonkinlaisiksi hihamerkeiksi, mutta tosipaikan tullen oikea iskelmä ei ole koskaan yrittänyt kuulostaa Oikealta Iskelmältä sanan vanhassa merkityksessä. Niinhän hampurilaistakin ajateltaessa ajatellaan ensimmäisenä McDonald'sin tuotetta, vaikkei sillä ole juurikaan tekemistä Oikean Hampurilaisen kanssa.

Viimeisin “iskelmän nousu” liittyy pitkälti siihen, että ikuisuusaiheeseen ovat hurahtaneet hiphopin ja muun rytmimusiikin parista tulevat tekijät. Tämän voisi ehkä kuitata toteamalla olkiaan kohauttaen, että näköjään iskelmän vetovoima on niin kestävää laatua, ettei kukaan taustastaan tai taiteilijanlaadustaan riippumatta ole tässä maassa sille immuuni. Kiinnostavampaa saattaisi olla pohtia, tekeekö hiphopin luonne modernina, vahvasti lokalisoitumiseen taipuvaisena kansankulttuurina siitä erityisen samankaltaista musiikkia kuin iskelmä, joka on supisuomalainen, miljoonan ulkomaisen vaikutteen sulatusuuni. Taivun lähemmäs jälkimmäistä selitysmallia.

Tänä kevättalvena käsillä on kaksi varsin erilaista uutuuslevyä, joilla väljästi ottaen “rytmimusiikkiin” assosioituvat artistit seikkailevat iskelmällisen ilmaisun parissa. Siinä missä Yonan tangoprinsessaseikkailun jälkeen levyttämä Tango á la Yona on ihan rehellisesti ja tarkoituksella tangon larppaamista, on Pietari Kiviharjun johtaman Pietarin Spektaakkelin Rakkauteen kompaktin trion soittamaa yleisjuurimusiikkia, jossa iskelmää on lähinnä tekstien romanttisessa kuvastossa ja siinä taiteilijapersoonassa, jota ne välittävät.

Yonan tapauksessa veikkaan kiinnostuksen iskelmään liittyvän lähinnä hänen häpeämättömän romanttiseen maailmankuvaansa. Yona asuttaa omaa särkyneiden sydänten ja kohtalokkaiden hetkien fantasiamaailmaansa, ja miksei siellä voisi soida taustalla pakahduttava tango. Tangohan on meemi, ja Yona on hyvä takertumaan meemeihin. Varsinaisilla levyillään hän on tosin keittänyt niistä niin villinvärikkään sekasotkun, ettei se ole suostunut asettumaan mihinkään viitekehyksiin. Yonan omissa lauluissahan on saimaharmajamaisten sanankäänteiden ohella viehättävää kielellistä kompastelua, kiljutonkkaa ja Merihakaa. Tähän rönsyilyyn niiden vetovoima perustuukin. Kaikki kolme aiempaa levyä lukeutuvat kirjoissani 2010-luvun parhaisiin kotimaisiin albumeihin.

Tangolevy on vaikeampi pala. Jos Tangomarkkinoilla Yona oli predestinoitu ulkopuolisen outolinnun rooliin, niin tämä kunnianhimoisesti ja omin ehdoin toteutettu albumillinen lähinnä klassisia, vähän vähemmän tunnettuja tangoja tuntuu edelleen yritykseltä ahtautua muottiin. Yona kantaa kyllä pakkopaitansa ylväästi: hän tulkitsee kappaleet samaan aikaan herkästi ja teatraalisesti ja onnistuu kuulostamaan yllättävänkin vilpittömältä, ehkä siksi, että tuntuu olevan kroonisen kykenemätön epärehellisyyteen. Sovittajat tekevät muotopuhdasta jälkeä, ja heillä on käytettävissään pelimerkit, jollaisilla ei yhdelläkään perinteisen tangokuningattaren levyllä enää vuosikymmeniin ole pelattu. Kappaleet eivät ole liian tuttuja, pois lukien ehkä “Sulle silmäni annan”, joka on vähän pilattu jo sen nimen innoittamien huonojen sketsienkin myötä. Useimmat niistä ovat eurooppalaisperäistä käännösmateriaalia ja siten astetta hienostuneempia ja Yonalle sopivampia kuin “Kohtalon tango” -tyyliset tamppaukset.

Mukana on kaksi ei-ikivihreää biisiä, joista “Syyssävelmä” kuultiin eri versiona Yonan Pilvet liikkuu, minä en -debyytillä. Uusi tulkinta jää loistavaan alkuperäiseen verrattuna vähän pintakiiltoiseksi. Aivan uuden “Tulppaanisi”-kappaleen taas on säveltänyt Kerkko Koskinen, eikä olekaan yllättävää, että se on levyn dramaattisinta ja “syntisintä” antia. Yonan teksti käy samaa huikean ja naurettavan rajapintaa kuin usein aiemminkin kuvatessaan viattomuutensa menettäneen ja sitten seksuaaliseen ikävään (suomeksi panetukseen) riutumaan jätetyn naisen tuntoja. Loistava laulu.

Koskisella on sovittajana näppinsä pelissä myös levyn päättävällä tulkinnalla sodanaikaisesta venäläislaulusta “Tumma on yö”, joka kouraisee klassikkotulkinnoista lujimmin. Itse kappale – ikävän ja kuolemankauhun huuto ihmiskunnan historian synkimmiltä tantereilta – jättää vääjäämättä varjoonsa sitä edeltäneet ulkokohtaisemmat lemmenkaihot. Versio on mahtava, kaiketi paras suomeksi kuulemani. Tällaiseenkin tarinaan Yona pystyy siis eläytymään.

Levyssä ei missään nimessä ole mitään vikaa, mutta mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta sillä ei ehkä ole muuta tarkoitustakaan kuin todistaa, että tällaistakin osataan. Voittaa se sentään vaivatta Nurmion taannoisen puolivillaisen Tangomanifestin, joka ei onnistunut todistamaan yhtään mitään. Jos suomalaisella tangolla joku tulevaisuus olisi, voisin kuvitella sen olevan tällaisissa isoissa, pieteetillä toteutetuissa orkesterilevyissä, mutta tuskin niitäkään kannattaa kovin montaa tehdä.

Pietarin Spektaakkelin Rakkauteen-levyn sisäkanteen kirjattu saate “Omistettu kaikille, jotka rakastavat. Tai ovat rakastaneet.” voisi yhtä hyvin löytyä jonkin Yona-äänitteen kansivihosta, mutta tässä on kyse aivan erilaisesta ja huomattavasti maanläheisemmästä rakkaudesta. Pietari Kiviharju on koreilemattomalla äänellä rosoisia laulelmia esittävä moderni kulkuripoika, joka kyllä tykkää tytöistä, mutta ei kovin kohtalokkaasti. Siinä missä Yona paisuttelee maailmaansa tolkienmaisiin mittoihin, Kiviharjun laulut tuntuvat sijoittuvan jonkinlaiseen rakkauden ja kulkurielämän liikennepuistoon tai hyvin pienen ja niukkaresurssisen teatterin lavalle. Hän ilmaisee asiansa äärimmilleen pelkistetyillä lauseilla, esittää sitten populaarikulttuurisen kliseen tai kertoo kouriintuntuvamman arkihavainnon. Oikeastaan kyse on laulelmien luurangoista, mikä kärjistyy levyn käynnistävällä maailman lyhyimmällä bluesilla “Kun luokses tuun”.

Näiden laulujen ytimessä tuntuu olevan niin vähän, että parilla ensikuulemalla niistä on vaikea saada otetta. Pietarin salainen ase on kuitenkin Spektaakkeli – hän itse kitarassa, Tyko Haapala rummuissa ja Mitja Tuurala bassossa, ajoittaisilla vierailevilla muusikoilla täydennettynä – joka on aivan järkyttävän ytimekäs ja svengaava kokoonpano. Se taipuu tarvittaessa iskelmälliseen dubiin tai saa huvittavan klip-klop -kompinkin kuulostamaan täydelliseltä.

Lopulta juuri yhtyeensä voimin Pietari laukkaa kuin laukkaakin kauas liikennepuiston suppeiden ympyröiden ulkopuolelle, ehkä jonnekin Lucky Luke -sarjakuvien tietämille tai kosmiselle viitostielle. Näin musiikki tekee pienistä sanoista kokoaan suurempia, ja sitä muistaa taas, ettei Jolly Jumpersin jätkienkään tarvinnut edes osata kunnolla englantia tehdäkseen visionäärisiä levyjä englanniksi.

Jos siis Yonan levy on ainutlaatuisen hyvin toteutettua iskelmälarppausta, on Pietarin Spektaakkeli löytänyt vaihteeksi uuden kulman lajityyppiin – ehkä ensimmäisen kokonaan uuden sen jälkeen, kun kokoonpanon levy-yhtiöpomo Asa alkoi flirttailla ikuisuusasioiden kanssa. 

Yona: En enää vaieta mä voi

http://www.youtube.com/watch?v=CoRj8nz7cx4 

Pietarin Spektaakkeli: Tyttö lähtee tanssimaan

http://www.youtube.com/watch?v=m07SN0dU1eU 

Omat latteat asiat: Iisa ja sohvannurkkaan käpertymisen taito

Taidettahan tehdään aina omasta elämänpiiristä käsin ja omien kokemusten pohjalta. Se on väistämätön rajoite, ja kuten väistämättömät rajoitukset aina, se pitäisi yrittää kääntää vahvuudeksi. Muuten päätyy liikkumaan samalla mukavuusalueella ilmeisimmän yleisönsä kanssa. Kun taiteen varsinainen merkitys tuntuu ainakin minulle olevan uusiin paikkoihin johdattamisessa, odottamattomien näkökulmien tarjoamisessa ja kaikenlaisessa yllättävyydessä, en oikein osaa pitää mukavuusaluetaidetta taiteena lainkaan.

Musiikki voi olla kuulijalleen seinätapettia, mutta ongelmallisessa tilanteessa ollaan, ellei tekijä itsekään osaa kuin tapetoida. Halusta se tuskin on Iisankaan kohdalla kiinni, uskon hänen itseilmaisunsa vilpittömyyteen. Ei tällaista tapettia tekemällä, Suomessa ja suomeksi, juuri rahaakaan tienata.

Salamaisema-blogissa käsitellään kiinnostavaa kotimaista musiikkia. Miksi Iisan soololevy sitten ansaitsee tämän merkinnän? No, joskaan se ei ole kiinnostavaa musiikkia, se on kuitenkin kiinnostavaa oirehdintaa eräistä puolivaihtoehtoista popmusiikkia huomattavasti tärkeämmistä kehityskuluista. Nyt olen tarkoituksella epäoikeudenmukainen varmasti ihan mukavaa artistia kohtaan: kuulen tällä levyllä sen Suomen äänen, joka tarkoittaa hyvää omasta pikkuporvarillisesta sohvannurkastaan käsin ja luulee kaupunkipyörien puutteen olevan merkittävä ongelma ja laadukkaiden brunssien ilmaantumisen ilahduttavin esimerkki aikojen muuttumisesta.

Tuo tuossa oli kärjistys. Jokainen tämän lukija elää määritelmän mukaan keskiluokkaista elämää, niin kirjoittajakin. Olisi teennäistä teeskennellä muuta. Rehellisyyskin on mielivaltainen käsite, ja saattaa olla rehellisyyttä kirjoittaa lauluja sieltä omasta sohvannurkastaan, ellei muuta voi eikä halua.

Sitten ei vain kannata ihmetellä, elleivät ne kiinnosta ketään oikeasti.

Tämä sama ongelma on tavallaan vaivannut Reginankin levytettyä tuotantoa. Reginan musiikin hallitseva moodihan on ollut laimea abstraktius ja höyhenenkeveys, joka tekee mahdottomaksi ajatella erobiisejäkään muuna kuin kertomuksina design-huonekalujen jakamisesta. Juuri konkretian puute on kuitenkin tehnyt yhtyeen tarttuvimmista biiseistä suht sulavaa kuunneltavaa: harvoin on suomeksi laulettu mitään, missä sanottuihin asioihin olisi yhtä helppo olla kiinnittämättä huomiota.

Sen sijaan tällä soolollaan Iisa oikein omistautuu kuvaamaan konkreettisesti elämää, joka vaikuttaa, lähinnä lauluntekijän perimmäisen keskinkertaisuuden ansiosta, osapuilleen niin vähäveriseltä, banaalilta ja parkettivahalta haisevalta kuin kenenkään elämän voi kuvitella olevan.

Iisa on muutettavat muuttaen Samuli Putro. Hänkin omistautuu latteille arkihavainnoille, joiden sanomisella ääneen ei tosiasiassa ole mitään kiinnostavuusarvoa. Putro laulaa siitä, miten mimmejä saa aina odottaa, kun ne shoppailevat matkan varrella ja juuttuvat äidin kanssa puhelimeen. Iisa laulaa siitä, miten perheellisenä naisena baarissa alkaa ahdistaa ja haluaa miehen ja penskan luo kotiin, vaikka ennen oli bilettäjätyyppiä.

Tärkein ero näiden kahden välillä on, että Putro kertoo enimmäkseen tarinoita kolmannessa persoonassa. Hän keksii hahmoja ja yrittää mennä sisään niiden maailmaan. Juuri tätä tehdessään Putro on sortunut melkoisiin latteuksiin (vaikka poikkeuksiakin on, tärkeimpänä “Eipä tiennyt tyttö”). Omakohtaisesti kirjoittaessaan Putro on melkein aina parempi. Hänellä on ainakin se taito, että hän osaa ilmaista, miltä tuntuu.

Iisa vaikuttaa kirjoittavan pelkästään omista pienistä asioistaan. Ei häntä näytä edes kiinnostavan mikään muu. Ja kun kolmekymppisen ihmisen elämässä ei tietyllä, levyn tekemiseen normaalisti kuuluvalla periodilla yleensä ihan kovin suuria edestakaisia käänteitä tapahdu, kertovat Iisan biisit oikeastaan kaikki aika samoista asioista. “Kirje”-avausraidalla kertoja haikailee mennyttä ihastusta, joka palaa mieleen nyt, kun “kaikilla on lapsia”. “Perjantai”-biisissä hekumoidaan kotona vietetyn viikonlopun ihanuudella. “Sulkekaa baarit” -biisissä kotiäiti pääsee radalle eikä osaa olla siellä. “S€ pyörittää” yrittää poiketa kaavasta: Iisa ahdistuu siitä, miten haluaisi asioita ja on riittävän varakas niitä joskus saadakseen, mutta ei kuitenkaan niin varakas, ettei rahaa tarvitsisi ajatella.

Traaginen ongelma. Voin vain kuvitella Iisan poistumassa Galleria Keitaan brunssilta tätä elämän painolastia miettien.

Tämä isompia asiakokonaisuuksia hamuava teksti tiivistää lopulta Iisan vastenmielisyyden parhaiten. Kyseessä on teemalevy lämpimän viltin alle kääriytymisestä ja pahan maailman unohtamisesta.

Lukemattomat erilaiset taiteen moodit voivat ruokkia mestariteosten syntymistä, mutta banaali eskapismi on sellainen nurkkaus, josta en muista näitä koskaan ilmaantuneen.

http://www.youtube.com/watch?v=JmLkQp9qJVA

http://open.spotify.com/album/27Bc2akuOwbCEVgyg8h4zH

Maailman tuulten armoilla: Scandinavian Music Group ja lopunaikojen mestariteos

Tämä tuntuu olevan synkkien konseptialbumien aikaa. Viime vuoden loppupuoli toi esimerkiksi Paavoharjun houreisen Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne -tripin, Ruger Hauerin ydintuhonkatkuisen Ukrainan ja Riston II:n, hyytävän loppulausunnon ihmiselämän perimmäisestä mielettömyydestä.

Eihän se ihmekään ole. Ilmastonmuutos saattaa romahduttaa tuntemamme yhteiskunnan kenen tahansa tätä lukevan vielä eläessä. Hyvinvointivaltiolle sanellaan madonlukuja. Se ei tarkoita pelkkiä numeroita, vaan kärsimystä ja kuolemaa.

Scandinavian Music Group on aina ollut melankoliaan taipuvainen yhtye, mutta varsinaisesti lohduttomalta se ei ole koskaan kuulostanut – ennen kuin nyt. Kannattaa miettiä Terminal 2 -albumin nimeä. Ensimmäisenä siitä tulee tietysti mieleen lento- tai laivaterminaali, mutta heti perässä terminaalivaihe, terminaalihoito, tällaisia pirteitä termejä.

Sitä paitsi lento- ja laivaterminaalitkin ovat paikkoja, joista ennen kaikkea lähdetään matkoille – lopullisillekin, ilman paluulippuakin. Eikä kukaan kotiin palatessaan jää oleskelemaan terminaalissa, vaan kiiruhtaa sen läpi taksitolpalle.

Vielä puoli vuotta sitten olisin sanonut koska tahansa, ettei kalseus pue Scandinavian Music Groupia. Vaikka yhtyeen nyttemmin parjatuilla kahdella ensimmäisellä levyllä oli hyviä biisejä, niiden tukkoinen, jo aikanaan huonolla tavalla vuosituhannenvaihteelta kuulostanut äänimaisema pilasi paljon. Kyse voi olla Terhi Kokkosen äänestäkin. Jos sen taustalla soi kliiniseksi kiillotettu musiikki, se alkaa kuulostaa hieman tunteettomalta.

Folkpop-trippi pelasti Scandinavian Music Groupin uran. Tästä ollaan kai nykyään yhtä mieltä. Kuuntelin äsken Missä olet, Laila? -levyn pienen tauon jälkeen. Se vaikutti klassikolta, huiman tyylitajuiselta tasapainoilulta modernin ja ajattoman, pienten hetkien ja suurten totuuksien välillä. Sen kaksi seuraajaa eivät olleet yhtä tasalaatuisia, mutta suurelta osin kuitenkin todella tenhoavaa ja tunteisiin vetoavaa musiikkia. Lopulta yhtye hioi villapaitasoundinsa pisteeseen, jossa uusi täyskäännös on varmasti tuntunut ainoalta mahdollisuudelta.

Terminal 2 palauttaakin selväpiirteiset urbaanit rakenteet Kokkosen, Melasniemen ja kumppaneiden musiikkiin. Toisin kuin varhaisilla levyillä, nyt niiden lomassa on kuitenkin tilaa. Ollaan sillä katolla kattojen yllä, jossa levynkannen irvokas tanssikin tapahtuu. Tuulet puhaltavat kaiken muuttumaan.

Nyt tuntuu, että folkvaiheen SMG-levyt sijoittuvat Keskuspuiston, Kivinokan tai jylhimmillään Pyynikin tapaisiin paikkoihin – lähiluontoon, joka on ytimeltään eskapistinen paikka, vaikka siellä voikin puida pieleen menneitä rakkaussuhteita tai elämän yleistä vähäverisyyttä. Tämän ei tarvitse olla moite, arkinen eskapismi on tärkeä asia ja pelastaa ihmishenkiä ainakin lyhyellä tähtäimellä, jos niitä nyt laajemmassa katsannossa ei mikään pelastakaan.

Terminal 2:lla otetaan ratkaiseva askel lehtojen suojista maailman julmien tuulten armoille. Tämä on juhlava, hidasliikkeinen, melodramaattinen levy. Kosketinmattoa, varkain kasvavia kappaleita, ylevää pessimismiä huokuvia, sopivan epämääräisiä sanoituksia.

“Balladi 1” esittää pysäytyskuvan turtuneen itkuisesta humalahetkestä väärissä bileissä, kun kaiken paskan läpi alkaa yhtäkkiä näkyä nuhjuinen kauneus. Sitähän kuolevaisen elämä on, sellaisiin väläyksiin takertumista. Goottilaisen synkkä “Nuorukainen” rinnastaa parisuhteen, elämän ja kesän päättymisen toisiinsa ja maalaa kuvia 27-vuotiaina itsensä tuhonneista rocktähdistä kellumassa uima-altaassa kasvot alaspäin kuolleiden lehtien seassa. “Ei paniikkia” on levyn tarttuvin biisi, mutta tuskin nousee karaokelaulajien suosikiksi: sen viiltävä teksti asettaa jonkun ahneen pörssimeklarin tai vastaavan hahmon silmätysten oman kuolemansa kanssa. Millainen on kyynisyydelle omistetun elämän jälkikuva?

Kokkosen ja jonkun (Melasniemenko?) duetoksi sovitettu “Helena” on tavallaan levyn armollisimpia biisejä: vaikka se kertoo päättyneestä rakkaudesta, se muistuttaa mahdollisuudesta olla takertumatta paskaan ja muistaa vain hyvät asiat, “ennen kuin olen liian kännissä tajutakseni mitään”.

Huikea “Las Vegasin raunioilla” vaikuttaa Terminal 2:n ehdottomalta avainteokselta. Horisontti on surrealistinen ja sumuinen kuin tuossa illuusioiden ja mielen peilisalien kaupungissa. Kaikki vääristyy narkoottiseksi yleistunnelmaksi. Mihin ihmiset hävisivät? Missä bileet nyt yhtäkkiä ovat?

Voiko olla niin, että me pelasimme jo omaisuutemme? Ettei meille enää tarjoilla? Että on vain autiomaan hiekkaa, joka peittää kohta kaiken?

Terminal 2:ta kuunnellessa on välillä vaikea päättää, kuvastaako se enemmän yhden ihmisen vai kokonaisen sivilisaation laskuhumalaa ja sen taittumista krapulaksi ja liskojen yöksi. Loistava kuvaus tästä tanssistamme raunioilla se kuitenkin on. Helposti tekijöidensä paras levy, mitä ilmeisimmin yksi alkaneen vuoden parhaista.

Levyn lopussa ollaan kotona, mutta missä silloin ollaan?

Siellä, missä kerran oltiin. Siellä, minne lopulta aina palataan.

http://www.youtube.com/watch?v=-6a6_wknEdo

http://open.spotify.com/album/1MRcSbvUXiQWAgRt8TafKr

Koiria ja ihmisiä: Jarkko Martikainen ja rakkauden kaipuu

Jotkut lauluntekijät ovat visuaalisia, Jarkko Martikainen on kirjallinen. Hänen kappaleensa herättävät harvoin vahvoja, välittömiä mielikuvia. Sen sijaan ne houkuttelevat parhaimmillaan ajattelemaan, analysoimaan ja kysymään vaativia kysymyksiä. Tämä liittyy tietysti siihenkin, että Martikainen on suuri moralisti. Aika usein hän esittää vain tarkkailevansa ihmisluontoa, ihmisen toimintaa, mutta kyllä siellä rivien välissä on kuitenkin vahva näkemys siitä, mikä on oikein ja mikä ei.

Tämä Koirien taivas -uutukainen rakentuu tavallaan ristiriidalle. Sävelmät ovat Martikaisen uran kepeimpiä ja popeimpia, ja Samae Koskisen kanssa tehdyt sovitukset isoimmillaan lähes barokkisen rikkaita ja suureellisia. Tekstintekijänä Martikainen ei kuitenkaan hellitä. Hän käsittelee nytkin osapuilleen vaikeimpia mahdollisia aiheita, sellaisia joista pop pysyy yleensä kaukana.

Vaikka Koirien taivas ei vaikuta varsinaiselta teemalevyltä, tiettyjä avainkysymyksiä sillä sivutaan useaan otteeseen. Keskeiseltä teokselta tuntuu “Blondi”, joka kertoo todellisesta historiallisesta eläimestä, Hitlerin tuonnimisestä narttukoirasta. Tai ei tietenkään kerro; Blondin hahmo vain tarjoaa mahdollisuuden niin herkulliseen metaforaan, ettei sitä voi jättää käyttämättä.

Minä olin Blondi, Hitlerin koira

huolehtivan herrani helmoihin jäin

kaikki siinä ympärillään heiluteltiin häntää

vaan ihmiset, minä olin eläin

Tämä on oikeastaan aika alleviivaava tapa sanoa asia, joka lienee harvalle uusi. Viimeisessä kertosäkeessä todetaan vielä suoremmin: “Meitä oli monta Hitlerin koiraa.” Helposta perusrinnastuksesta teksti tosin kasvaa monisäikeisemmäksi kuvaukseksi ihmisen ikuisesta tarpeesta luottaa, seurata, luopua ajattelemasta.

Niin, ihmisen. Juuri koiriahan me stereotyyppisesti pidämme toisaalta uskollisina ystävinä, toisaalta lipevinä nöyristelijöinä. Kun eläintä oikein aletaan inhimillistää, syntyy sellaistakin kuin jossain näkemäni tiedeuutinen, jossa koira muka paljastettiin “silmänpalvojaksi”. Oli nimittäin ilmennyt, ettei se noudata saamiaan kieltoja vaikkapa keksipurkille menemisestä, ellei isäntäväkeä ole paikalla.

Tässähän on kyse siitä, että projisoidaan omia, kielteisinä pidettyjä ominaisuuksia koiraan. Mutta koira on eläin. Ihmisellä on vähemmän perusteita jonkun Hitlerin tahdottomalle seuraamiselle. On selvää, että kun Martikainen tällä levyllä kirjoittaa koirista, hän kirjoittaa ihmisistä.

Koira on keskeisessä roolissa myös “Kesäloma kellarissa” -biisissä, jossa julkikuvaansa innolla vaaliva perhe joutuu perumaan Kreikan-matkan, kun auton alle jääneen rotukoiran kalliit hoidot syöksevät heidät vararikkoon. Tässäkin silmänpalvojia ovat ihmiset, vaikka tarina kääntyykin oppitunniksi siitä, miten aito rakkaus ja läheisyys ovat tärkeämpiä asioita kuin tuntemattomien mielipiteet.

Nämähän ovat aika helppoja moraliteetteja. Martikainen tapasi harrastaa tekstittäjänä sellaisia jo YUP:n alkuaikoina, jolloin opetukset vain silattiin jöröjukkamaisella vittumaisuudella, tuloksena fiksujen lukiolaisten jakamaton suosio ympäri maan. Jossain siinä vuoden 1996 Yövieraat-levyn paikkeilla miehen teksteissä alkoi pilkahdella uudenlaista vakavamielisyyttä, ja YUP:n parhaaseen albumiin, Normaalien maihinnousuun, mennessä hän pystyi venymään “Syyllisyys”- ja “Kaikki on hyvin” -klassikoiden tapaiseen ihmisyyden laajakangasvisioon. YUP:n ongelma oli tietysti aina taipumus erikoismusiikista ja hevimetallista ammennettuihin epämukaviin vaikutteisiin, joten tervehdin aikanaan ilolla Martikaisen siirtymistä soolouralle. Ensimmäiset soololevyt Mierolainen ja Rakkaus ovatkin kirjoissani mestariteoksia. Tekstittäjänä mies tuntui tuolloin kykenevän mihin tahansa – lonkalta heittäen vaikka niinkin erilaisiin juttuihin kuin äärimmäisen suorasanainen ja pysäyttävä “Kaikki me kuolemme pian” tai loppuun asti hiottu, monisärmäinen moraalitimantti “Rakkaus”.

Rakkauden jälkeen ilmestyneet levyt ovat jääneet vähemmälle kuuntelulle. Tämä johtuu lähinnä niiden sisäänpäin kääntyneestä musiikillisesta ilmiasusta. Luultavasti niihin pitäisi palata ajan kanssa.

Koirien taivaassa pureskeltavaa tuntuu joka tapauksessa olevan vähemmän. Joissakin lauluissa kuulijalla ei oikein ole tilaa liikkua. Jos “Blondi” nouseekin alkuasetelmaansa isommaksi kappaleeksi, esimerkiksi kansanmusiikkirenkutus “Ei-toivotut laulut” ei tähän kykene. Se jää Martikaisen hieman marttyyrimaiseksi vastalauseeksi sille, että jotkut ilmeisesti paheksuvat hänen tapaansa kirjoittaa raskaista aiheista otsa rypyssä. En ymmärrä, miksi tämän pitäisi kiinnostaa kuulijaa, joka tuskin Martikaisen aihevalintoja paheksuu, kun kerran on levyyn tarttunut.

Samoin aiemmin mainittu “Kesäloma kellarissa” on jopa teennäisen ja keksimällä keksityn oloinen skenaario. Kun nämä tulevat peräkkäin levyn alkupuolella, on usko hetkellisesti koetuksella. Molemmat ovat musiikillisestikin Koirien taivaan yhdentekevimpiä ralleja – ärsyttäviä korvamatoja, joiden substanssin puutetta jatkuva päässä soiminen vain korostaa.

Meno kuitenkin paranee levyn edetessä. Isoon poprock-ilmaisuun pyrkivä, kohottavan melodinen “Silvia” on monimielinen tarina pikkutytöstä aikuisten intressien armoilla. Rohkaiseva vai viiltävän ironinen? Varmaankin sekä että. Vielä parempi on “Tämä vaikea elämä”, joka on jo ihan sävellyksenä välitön klassikko, näitä heti tuttuja. Se kertoo elämän raskaudesta ja ainutkertaisuudesta rakastettunsa väkivaltaisesti menettäneen miehen kautta. Elämässä voi tapahtua hirveitä asioita, mutta ainoa palautusoikeus on oikeus nostaa ase ohimolleen. Tässä tekstissä Martikainen ei pureskele ajatuskulkuaan loppuun saakka, ja hyvä niin.

Kun yhtälöön lisätään vielä “Balladi palaneesta talosta”, jossa jo sammunut rakkaus syttyy uudestaan menetetyn materian tuhkasta, alkaa Koirien taivaan keskeinen tematiikka olla selvillä. Tämä on levy ihmisistä, jotka etsivät sokeina ja vaistonsa varassa läheisyyttä ja rakkautta. Näitä tarpeita tyydyttäessä voi eksyä harhateille, kuten ne Hitlerin koirat. Varmaa rakkauden löytyminen ei ole, ja jos sen löytääkin, ennen pitkää sen myös menettää. Mutta näillä korteilla pelataan, ja tämä on ihmisen osa.

Levyn päättävä nimilaulu on jatsahtava vinjetti postikorttitaivaasta, jossa hankalat kysymykset on pyyhitty syrjään. Eihän sellaista ole olemassakaan, mutta kenties ajatus riittää selittämään joitakin aiemmissa lauluissa seikkailevien hahmojen motiiveja.

Ei ole omaperäistä todeta Martikaisen olevan suuri humanisti, joka ymmärtää myös ihmisyyteen sisältyvät säröt ja ristiriidat. Sitä hän kuitenkin on, myös Koirien taivaalla. Jos hänellä helmasynti on, se on taipumus asetelmallisuuteen. Laulut ovat ideansa vankeja ja elävät vain ideoiden maailmassa. Pahimmillaan kyse on kirjoituspöytähumanismista. Toisaalta hän osaa olla aidosti koskettavakin, ja paikoin rajaa on niin vaikea vetää, että kyse voi olla lähinnä kuulijan mielentilasta ja asennoitumisesta.

Martikainen on joka tapauksessa niin Martikainen, ettei tällainen periaatteessa helppo, tarttuvilla täkybiiseillä täytetty levykään hänelle juuri käännynnäiskuulijoita tuo. Heidän mielestään kyse on varmasti edelleen ei-toivotuista lauluista. Veikkaan, ettei Koirien taivas kestä aikaa niin hyvin kuin esimerkiksi Rakkaus; tämä on liian yksiulotteinen levy, eikä biisimateriaali ole aivan tarpeeksi vahvaa. Mutta Rakkaus onkin moderni klassikko, johon vertaaminen saattaa olla epäoikeudenmukaista.

http://www.youtube.com/watch?v=5F-_WXajkWg

http://open.spotify.com/album/539Rur53FFUT8Euht54uym