Alamaisema: Johanna Kurkela: Hyvästi, Dolores Haze (2010)

Halusin käsitellä Johanna Kurkelaa tässä sarjassa, koska hänen viimeisen reilun 10 vuoden aikana nauttimaan suosioon nähden olen kuullut hänen musiikkiaan aika vähän. Eniten on tullut vastaan Marmoritaivas-läpimurtolevyn (2007) iso hitti Sun särkyä anna mä en, joka on omassa sentimentaalisessa sarjassaan hieno biisi, eikä sen suosiossa ole mitään yllättävää. Kenties ajattelin, että Kurkelan tuotannosta löytyy lisääkin tällaista perusnykyiskelmän latteuksia vähän syvempää tunnetta ja parempaa sävelmateriaalia. Hänellähän on vähän sellaista profiilia diipimmän ihmisen iskelmätähtenä, vähän jo semmoiseen laatuviihteen suuntaan ja näin. Kurkelan vähän etäinen, dramaattinen ja "eteerinen" imago vie ajatuksia samaan suuntaan, kuten tietysti on haluttukin.

Käsiteltäväksi levyksi valitsin kuitenkin Hyvästi, Dolores Hazen, lähinnä siksi, että se on Kurkelan toistaiseksi ainoa listaykkönen, vaikkei mitenkään riidattomasti hänen menestynein albuminsa. Tältä levyltä en kai ollut kuullut aiemmin mitään, en edes tuolloisen pariskunnan Paula Vesalan ja Lauri Vesalan tekemää Rakkauslaulua, joka on levyn ainoa, mutta varsin iso hitti. Semmoinen käsitys minulla on, että tämä, kuten erinäiset muutkin Kurkelan esitykset, ovat myöhempien aikojen isoimpia hää- ja kihlakaraokeklassikoita, ja levyn kuunneltuaan voi vain päätellä, että tämä aika suppea genre on ihan selvästi Kurkelan ominta metsästysmaastoa yleensäkin.

Selvin ensivaikutelma tästä levystä on, etten pidä Kurkelan laulutavasta. Hänen äänensä on klassisella / kliseisellä tavalla kaunis, mutta hän laulaa jotenkin tosi kireästi. Yhdistelmä on aika vaikean kuuloinen: kun laulu ei hengitä luonnollisesti, ei musiikillakaan ole siihen mahdollisuuksia. Äänikuva ajetaan tähtitaivaskuvioidun pahvipuristimen läpi ja sitten ulos tulee tähtitaivaskuvioista pahvia. Musiikkikin kuulostaa varsinkin levyn alkupuolella todella lattealta pop-iskelmältä. Kaija Koon jälkeisessä Suomessa tällaista koskettimin ja muovisin akustisin kitaroin ja laivabändikompein säestettyä pseudolohdullista bulkkia on tehty loputtomiin, ja kyllähän se tuntuu aina menevän ihmisiin täydestä, kun esittäjän persoona vain on jotenkin myytävissä.

Ennakko-oletukseni oli, että tässä olisi vähän enemmän yksisarvisromantiikkaa tai edes niitä K-marketin kelttipillejä, joita levyn parempaan päähän kuuluvassa Ilta saapuikin -biisissä sentään kuullaankin. Se parempi pää nyt ei ole kovin kummoista parhaimmistoa tässä tapauksessa kuitenkaan.

Mainittu Rakkauslaulu on varmasti ymmärrettävissä vetovoimaiseksi esitykseksi, jos tunnetila on semmoinen siirappiin alttarilla hukkuvan ihmisen tyyppinen. Toki biisissä on vahva "vaikeuksien kautta sinne alttarille" -fiilis, mikä on ainakin Suomessa tällaiselle esitykselle oikeastaan pakollinen kuvio, pitäähän sitä olla melankoliaakin, muuten suuri päivä ei tuntuisi miltään. Tänään ei satanutkaan, vaikka taivas on ollut painava pitkään. Siinä se hääpäivän toive, ja sen jälkeen modulaatio. No, Rakkauslaulu voi silti olla levyn toiseksi paras sävelmä, ainakin se on sen isoin sävelmä. Sitä ei vain ole helppoa kestää.

Omalle lapselle omistettujen biisien genreen kuuluva Ainutlaatuinen alkaa olla nimeään myöten vielä enemmän liikaa. Kuinka ollakaan, se on Teemu Brunilan säveltämä! Hänen ansaintalogiikkansa nokkeluus ja monipuolisuus eivät lakkaa hämmästyttämästä.

Levyn loppupuolella taso kohenee hieman. Se paras sävelmä on Tuure Kilpeläisen tekemä Kosketusta vailla vapiseva mies, jonka Vuokko Hovattakin on levyttänyt, pikaisen netinselailun perusteella about samoihin aikoihin Kurkelan kanssa, niin että on vähän vaikea tältä pohjalta sanoa, onko se "tarkoitettu" jommalle kummalle. En edes tähän hätään muista, olenko kuullut Hovatan versiota, mutta moni tuttavani on siitä arvostaen puhunut, ja ainakin Hovatta on paljon Kurkelaa parempi laulaja ja muistaakseni noihin aikoihinkin sovittajanaan Kerkko Koskinen, joka tekee ihmeitä keskinkertaisemmallekin biisille. Kosketusta vailla vapiseva mies on Kurkelankin esittämänä hänen levynsä kohokohta, oikeasti hyvä sävellys ja vähän pateettisenakin toimiva teksti, jossa on oivallusta. Pitääpä kuunnella ensi tilassa Hovatan versio.

Tämän levyn biisintekijälista on toki melkoinen suomibulkin all stars -luettelo, siellä on edellä mainittujen lisäksi mm. Timo Kiiskistä, Juha Tapiota ja Eppu Kososta. Ja niin, onhan siellä Tuomas Holopainenkin. Satojen merien näkijä on hänen säveltämänsä ja suomeksi sanoittamansakin odotuksenmukainen herkkä balladi, joka uhkaa jo hukkua siihen kuusenkerkkämahlaan, mutta onhan siinä jossain todella arveluttavan tahmeassa mielentilassa jotain koskettavaakin, ja ainakin Holopaisen sanavarasto on vähän erilainen kuin levyn muiden tekstittäjien. Kertoisikohan se vaikkapa maailmaa kiertävän muusikon ja enimmäkseen Suomessa vaikuttavan muusikon ihmissuhteesta poikkeuksellisen runollista kiertotietä? Mene tiedä. Holopaisen sävellys on imelyydessään kuitenkin selvästi asiansa osaavan ihmisen työtä, siis "hienostunut".

Eppu Kososen käsialaa niin tekstin kuin sävelmän osalta on levyn päättävä nimibiisi, joka on itse asiassa varsin kaunis kappale, vaikka Kurkelan väkinäinen ylitulkinta ei sitäkään parhaalla tavalla palvele. Mietityttämään jää, miksi tämä levy on haluttu assosioida Vladimir Nabokovin Lolitaan siinä määrin, että sekä koko albumin että sen päätösbiisin nimi viittaavat klassikkoromaaniin. (Tietysti niin, ettei kriittistä Lolita-sanaa mainita kappaleenkaan tekstissä lainkaan, se olisi tässä viitekehyksessä kai liian provokatiivista, mutta Dolores Hazehan on teoksen päähenkilön oikea nimi, ja Kososen tekstilläkin on yhteytensä aiheeseen.)

Ehkä tämä siis on teemalevy viattomuuden lopusta ja aikuisuuden alkamisesta? Voisihan noita vastaavia diibadaaba-tulkintoja heittää muitakin, enkä minä tiedä, miten asia on tarkoitettu. Ihan kiinnostavalla tavalla tässä liikutaan pseudosyvällisyyden ja tarkoituksettoman tunnemassan välimaastossa, ja osa levystä yltää musiikillisestikin ainakin tavoittelemisen arvoisten paikkojen suuntaan. Melkoista sokerinkestävyyttä tämän kuunteleminen kokonaan silti vaatii.


48/100


Albumi Spotifyssa

Alamaisema: Kotiteollisuus: Helvetistä itään (2003)

Uransa alkuvuosina Kotiteollisuus luokiteltiin "äkkivääräksi itäsuomalaiseksi rockiksi" tai jotain. Tätähän kuvaa bändin alkuperäinen nimi Hullu Ukko ja Kotiteollisuuskin. Se on "outo" nimi, mutta olen silti löytävinäni jonkinlaisen pointinkin, siis että joku hullu ite-taiteilijaukko vaikka työstää peltilautasiin ihmisnaamoja tai jotain. Pelkkä Kotiteollisuus taas ei nimenä kuulosta juuri sen kummemmalta kuin Apulanta, noihin aikoihin mikä tahansa yhdyssana tuntui kelpaavan rockbändin nimeksi. Kotiteollisuutena yhtye takoi asteittain suoristuvaa rockmetallia melko geneerisen synkillä ja/tai pahaenteisillä teksteillä. Vuosituhannen vaihteeseen tultaessa sillä alkoi silti olla hyviä kertosäehokemia (Jos sanon, Kädessäni) ja välillä yritystä aidosti koskettavaankin musiikkiin (Satu peikoista). Samoihin aikoihin suomenkielisen raskaan musiikin skene räjähti siinä määrin, että siitä tuli trendijuttu, oikeastaan "uusi suomirock", ja useat bändit alkoivat myydä varsin merkittäviä määriä, jotkut jopa todella merkittäviä.

Näistä hommista Kotiteollisuus hyötyi varmasti kaikkein eniten. Kuolleen kukan nimi (2002) oli jonkinlainen läpimurto, seuraavan vuoden Helvetistä itään kuitenkin se lopullinen täräytys ja varmastikin bändin suosituimmaksi jäävä levy. Hetkellisesti Trio Niskalaukaus oli vielä suositumpi, mutta he lopettivat vuosikausiksi, eikä Rautiaisen sooloura ottanut samanlaista tulta. Niskalaukauksen rajallinen elinkaari liittyy varmasti bändin yksipuiseen konseptiin, mutta ei Kotiteollisuus nähdäkseni ole sen monipuolisempi ollut. He vain ovat jaksaneet sitä suositun suomenkielisen rockbändin loputonta puurtamista levystä, kiertueesta ja festarista toiseen. Jouni Hynynen on saanut lisäpotkua sivutoimisesta urastaan modernina karjalaisena hauskuuttajana kolumnien ja kirjoiksi painettujen tuotosten muodossa. Pitkään Kotiteollisuuden levyt myivät yksinkertaisella reseptillä säännönmukaisen hyvin. Joitakin klassikkobiisejäkin tuli vielä melko myöhäisessä vaiheessa bändin uraa. Vasta viime vuosina bändin suosio tuntuu laantuneen ja toimintatahtikin hidastuneen ainakin vähän. Eiköhän Kotiteollisuus ala olla siinä pisteessä, jossa täytyy todella miettiä, voiko aivan sitä samaa tehdä koko lopputyöuransa ajan. Jotkuthan siihenkin näyttävät kykenevän, vaikkapa Klamydia ja Yö.

Helvetistä itään ei kuulosta mitenkään ratkaisevasti erilaiselta kuin sittemmin ilmestyneet Kotiteollisuus-levyt - ja oikeastaan perusresepti oli löytynyt jo sen kahdella edeltäjällä - mutta on tässä kuitenkin jotain sellaista, mikä selittää ajanhengen ohella juuri tämän asemaa bändin selvähkösti isoimpana hittinä. Ensinnäkin kyse on joiltakin osin väljästä teemalevystä, joka tuntuu kohdistavan sarkastisia piikkejä 2000-luvun alun nousukauden pinnalliseen elämänmenoon. Tällaisessa kritiikissä on se haaste, että sen pitäisi olla aika sivaltavaa, koska onhan vähän hölmöä pilkata pinnallisuutta pinnallisesti. Niinpä levyn aloittavan nimibiisin pistot Ikea-huonekalujen ja vaimon treenattujen pakaroiden ja makuuhuoneessa tapahtuvien vähän tuhmien asioiden suuntaan eivät oikein vakuuta. Mutta levyn suosion syistä puhuttaessa joutuu toki toteamaan, että varsin monia ne nimenomaan ovat vakuuttaneet, kyllä monelle musankuuntelijalle riittää tunne siitä, että laulaja on jotenkin samalla kannalla käsiteltävään asiaan kuin hän itse. Helvetistä itään -biisiä ei paranna se, että kyse on varsin junnaavasta, perusheviriffien varassa etenevästä tekeleestä, semmoisesta musiikillisesta lakaisukoneesta. Sama pätee kyllä hirvittävän suureen osaan Kotiteollisuuden koko tuotannosta. Yhtyeen tuntuu olevan hirveän vaikea saada itseään innostumaan soittamastaan musiikista.

Tilannehan on heti eri, kun bändi on onnistunut keksimään aidosti toimivan kertosäkeen. Kotiteollisuuden, jos minkä, tapauksessa kertosäe ratkaisee. Tällä levyllä onnistumisia on minusta 2-3 riippuen siitä, miten armollisessa mielentilassa olen. Vihaisempi ja nopeatempoisempi Viittä vaille vainaa on kirkkain sellainen, ja sen isä-poikasuhdetta varsin oivaltavasti ja omaperäisesti käsiteltävä teksti karttaa tyypillisimmät Hynys-kliseet. Sen merkitys levyn suosion kannalta on kuitenkin varmasti ollut aika vähäinen, ainakin verrattuna toiseen selvään onnistumiseen, eli levyn isoimpaan hittiin Minä olen. Tämän biisin tapauksessa heti introriffi kertoo, että nyt on tuloillaan siihen asti "kepeintä" Kotiteollisuus-matskua - siis melodian ja soitto-otteen puolesta. Toisaalta myös kappaleen teksti välittää bändin tuotannossa lähes ainutlaatuista elämänhalua ja -himoa, oikeastaan helvetin uhmakasta tahtoa elää ja rakastaa omalla tavallaan, vaikka maailma onkin täyttä paskaa. Jonkin verran tätä kappaletta raskauttavatkin liian kliseisiksi jäävät määritelmät sille, mikä maailmassa nyt sitten tarkkaan ottaen on pielessä, ja lyhyempi ja vähemmän toisteinenkin se saisi olla, mutta sen suosiota ei tarvitse ihmetellä.

Se ehkä-onnistuminen on sitten levyn kolmas ja niin ikään melko suosittu single Tämän taivaan alla, joka on lähes prototyyppi lukuisille myöhemmille Kotiteollisuus-kappaleille, mutta riittävän tarttuva kuulostaakseen ainakin joskus hyvältä. Esimerkiksi aiempi Kädessäni on kylläkin melkein sama biisi, mutta parempi.

Myönnettäköön, että levyn loppupuoliskolla bändi yrittää kokeilla vähän kokeellisempia ja hitaampia maisemia esim. Tuonen joutsen ja Kaksonen -biiseissä, joiden tekstitkin yrittävät olla eepillisempiä ja universaalimpia kuvauksia ihmisen osasta, kuolevaisuudesta, kosmisesta yksinäisyydestä, jne. mutta juuri tällaisissa esityksissä bändin melodinen heikkous kuuluu selvimpänä. Suoraan sanottuna Kotiteollisuus on varmasti epämusikaalisimpia tässäkään maassa koskaan suosituksi nousseita yhtyeitä. Sen melodiat eivät "lähde" kuin yllä mainittujen kaltaisissa poikkeustapauksissa, ja Hynynen on laulajana niin rajoittunut, että vain pieni osa Kotiteollisuuden aika rajoittuneesta materiaalistakaan palvelee hänen vähäisiä vahvuuksiaan.

Kun tyylilajiksi on valittu matalilla taajuuksiilla hiihtelevä hevi, ei mikään muukaan ns. subliimi elementti pääse pelastamaan kokonaiskuvaa apeudelta. Sikäli Kotiteollisuuden musiikki toki kuulostaa aiheilta, joista Hynynen laulaa.

Levyn nimi on tietysti viittaus John Steinbeckin klassikkoromaaniin Eedenistä itään. Kun levy kertoo aika selvästi Suomesta kerrontahetkellä, niin mikä se lännessä oleva helvetti nyt sitten on? Nimibiisistä päätellen vastaus olisi kulutuskulttuurin läpitunkema länsimaailma. Välittömästi Suomesta länteen on Ruotsi, josta biisissä mainittu Ikeakin tulee. Tietysti Kotiteollisuuden itäsuomalaisuus on varmaan jokin läpänomainen tausta otsikolle.


52/100

Levy Spotifyssa

Alamaisema: Kaija Koo: Tuulten viemää (1993)

Monenlaista musiikkialalla yrittäneen Kaija Koon läpimurtolevy Tuulten viemää olikin sitten melkoinen läpimurto, sillä n. 175 000 kappaleen myynnillään se on Suomen seitsemänneksi myydyin albumi koskaan. Kaiken lisäksi sen voi katsoa olennaisilta osin käynnistäneen uran, joka jatkuu edelleen yhtenä maan suosituimmista artisteista, joskin viime vuosikymmen oli hieman vaisumpi välivaihe. Striimausaikakaudella Kaija Koo onkin sitten löytänyt aivan uudenlaisia yleisöjä, tehnyt yhteistyötä vaikkapa Cheekin kanssa, esiintynyt Vain elämää -sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella ja tehnyt melkoisen osan kaikkein isoimmista hiteistään.

Hän on siis harvinaisen ajankohtainen artisti tähän sarjaan, niin kuin tietysti viimeksi käsitelty Anssi Kelakin. Näitä kahta yhdistää valtavan hyvin menestynyt debyytti/läpimurtolevy, muutaman vuoden kuluttua alkanut laskukausi ja onnistunut paluu uuden musabisnesaikakauden toimintamalleja hyödyntämällä - ja Vain elämää. Hyvin erilaisiakin heidän reittinsä silti ovat, ja erilaista on toki musiikkikin. Myöskään Kaija Koon Tuulten viemää ei juuri tuppaa klassikkomainintoja saamaan, vaikka artistina hänellä ehkä jonkinlainen klassikkostatus jo onkin.

Mutta jos näitä aakkosjärjestyksen mielivaltaisesti kirvoittamia vertailuja Nummelaan jatketaan, niin siinä missä Kela on tehnyt sittemmin parempia levyjä, ansaitsisi Kaija Koo glooriaa nimenomaan kahden ensimmäisen albuminsa perusteella. Ne molemmat todella ovat suomalaisia iskelmäpop-klassikkoja, lähes täydellisiä teoksia genressä, jossa sellaisia harvemmin tapaa.

Tuulten viemään voi nähdä suhteutuvan ilmestymisaikansa musiikilliseen maisemaan melko samaan tapaan kuin Nummelan omaansa. Ihan yksi yhteen tämä rinnastus ei mene, ehkä 90-luvun alkupuolen Suomessa soundeja omaksuttiin hitaammin kuin 2000-luvun taitteessa, tai sitten Kaija Koolla ja hänen säveltäjämiehellään Markku Impiöllä ei ollut tarkoituksenakaan tehdä mitään niin ajantasaista. Silti levyllä kuuluu selvästi sellainen kansainvälisessä vähän aikuisemmassa popissa 90-luvun alkuun mennessä kiteytynyt, väljästi sanoen elektroakustinen äänimaisema - konerummut, paksu syntikkamatto, seassa vähän akustista tai sähköistä kitaraa. Suomelle tyypillistä lienevät melodiset ja välillä instrumentaation tasollekin yltävät muistumat yleiseurooppalaisista popularisoiduista kansanmusiikkihommista. Jälkikasarin mahtipontinen kaiku soi tällä levyllä melkein kaikkialla, mikä on yksi dramaattinen ero Nummelan minimalismiin. Itse kappaleet eivät silti ole paisuteltuja, vaan hyvinkin kompakteja poplauluja, melkeinpä moderneja folksävelmiä.

Yksi ilmeinen referenssipiste varsinkin Kuka keksi rakkauden -jättihitille - joka Kaija Koon varsinaisesti breikkasi - on tietysti Mike Oldfieldin ja Maggie Reillyn vuoden 1983 new age -romantiikkaa ja söpöä folkpoppia yhdistelevä Moonlight Shadow, joka oli Suomessa todella iso menestys ja jonka merkityksestä meikäläisen aikuisehkon popin estetiikalle pitäisi puhua ja kirjoittaa paljon enemmän: hatusta voisin repäistä väitteen, että se on yksi kymmenestä ulkomaisesta biisistä, jotka ovat eniten vaikuttaneet suomalaiseen populaarimusiikkiin. Juuri niihin aikoihin, kun Tuulten viemää ilmestyi, lauloin sitä itse kerran toisensa jälkeen rovaniemeläisen yläasteen musiikkiluokassa, halusin tai en.

Tällaisten pintapuolisten tekijöiden alta löytyvät tietysti ne Tuulten viemään menestyksen todella ratkaisseet tekijät: todella kova biisimateriaali ja Kaija Koon laulajapersoona ja hänen ja Impiön tekemät sanoitukset. Joiltakin osin levyn soundimaailma kuulostaa vähän vanhentuneelta, mutta itse kappaleet ovat tänä päivänä aivan yhtä tehokkaita kuin vuonna 1993, tehokkaampiakin, kun helvetin hyvän biisin merkitys on kutistunut listapopissa olemattomiin. Tavanomaisella tämänkin aikakauden iskelmä- tai valtavirtapoplevyllä voi olla muutama osuma ja paljon täytettä, mutta Tuulten viemäällä asia menee karkeasti ottaen toisin päin. Se ehkä kärsii vähän cd:n kultakaudelle tyypillisestä biisijärjestyksestä, jossa kovimmat ammukset tykitellään heti alkuun ja vähemmän kovat säästetään viimeisiksi, kun levyä ei ole enää tarvinnut ajatella a- ja b-puolten kannalta. Mutta alkuperäisen Tuulten viemää -painoksen 11 biisistä niitä todella kovia on ensimmäiset seitsemän, eivätkä viimeiset neljäkään huonoja ole, ainoastaan "ihan hyviä".

Luetellaanpa noita biisejä levyn alusta: Kuka keksi rakkauden, Viimeinen lento, Niin kaunis on hiljaisuus, Hanat aukeaa, Tule lähemmäs beibi, Kylmä ilman sua, Tuulten viemää... Aivan hämmentävä putki klassikoita. Enpä taida tietää ainoatakaan toista edes väljästi tämänsorttista suomalaista levyä, joka voisi rehvastella aivan vastaavalla tyrmäysiskujen sarjalla. Biisit ovat vieläpä tunnelmiltaan ja toteutukseltaan sen verran erilaisia, ettei mitään puutumisefektiä pääse syntymään.

Mitä tulee teksteihin, niiden valtava samastumispinta ja omaleimaiset tavat ilmaista lukemattomille kuulijoille tuttuja tunteita ovat tässä tietysti hyvin ratkaisevassa roolissa. Tärkeää on huomata, ettei Tuulten viemää ole muotonsa puolesta mitään pseudominäkerrontaa tai ensimmäisen persoonan tilitysmusaa, vaan useimmat tekstit ovat kolmannessa persoonassa kerrottuja tarinoita tai tilannekuvia - oikeastaan sekoitus kumpaakin strategiaa, sillä folk-pohjaisen musiikin varsinaista narratiivisuutta yksityiskohtineen ei teksteistä löydä, mutta silti rivien välissä on aivan selviä tarinahahmotelmia, jotka kuulija voi sitten täydentää itse. Kaija Koon hyvin vilpitön ja intensiivinen laulajapersoona viimeistelee nämä biisit pienoismaailmoiksi, joista sadat tuhannet ihmiset ovat voineet löytää jotain itseään koskettavaa. Tulkinta heijastelee erinomaisesti myös sellaista, sanoisiko ikiaikaisen ja modernin kohtauspintaa, jolla tekstit tuntuvat liikkuvan. Sellainen oli ehkä erityisen paikallaan varhaispostmodernissa ja sitten jo lamaan syöksyneessä Suomessa, ja tästä on muitakin esimerkkejä. Samaa kai jokin Rafaelin enkelikin edustaa, Lentäjän poika taas voisi olla Viimeisen lennon suora esikuva, mene tiedä. Joka tapauksessa näissä teksteissä tupakkaa polttavat tytöt haluaisivat unohtaa, unelmien rakastavaiset kulkevat arkisessa elämässään toistensa ohi, läheisyyttä kaivataan, mutta harvemmin saadaan.

Mainittu Viimeinen lento on oikeastaan levyn kiehtovin sanoitus. Se tasapainoilee hyvin täsmällisesti konkreettisen tarinan ja paljon syvemmälle menevän metaforan välissä. Se on optimaalisen samastuttava kappale, koska jokainen voi sovittaa siihen jonkin oman kokemuksensa. Sama taitaa olla levyn (ja ehkä Kaija Koon myöhempienkin sanoitusten) salaisuus ylipäätään.

Sen ja yhtä herkän, eniten "kansanmusiikillisen" (melkeinpä Nordmania ennakoivan) Niin kaunis on hiljaisuus -helmen jälkeen tulevat räväkämmät klassikot Hanat aukeaa ja Tule lähemmäs beibi toimivat biisijärjestyksessä niin hyvin, että juuri tämä neljän kappaleen putki edustaa Kaija Koon musiikkia selvästi parhaimmillaan. Vuoden 1995 Tuulikellolta löytyy kyllä ihan yhtä hyviä biisejä, kuten upea Maailman tuulet vie. Sen jälkeen konsepti alkoi vähän väsähtää ajoittaisista klassikoista huolimatta - ja mitä tulee uudempaan Kaija Koohon, niin kyllähän ainakin Kaunis, rietas, onnellinen on kiistatta sukupolvet ylittävä voimautumisklassikko ja yksi tämän vuosikymmenen merkittävimmistä popkappaleista tässä maassa.


86/100


Hanat aukeaa Youtubessa


Tuulten viemää -juhlapainos Spotifyssa  . (Sisältää alkuperäisen levyn ohella vain perään lätkäistyt eurodancemman version Tule lähemmäs beibistä ja vielä herkemmäksi tarkoitetun tulkinnan Kylmä ilman sua -balladista.)

Alamaisema: Anssi Kela: Nummela (2001)

Kun Alamaisema-sarjassa on tarkoitus käsitellä aikanaan hyvin suosittuja levyjä, joista ei tullut klassikkoja, niin myös Anssi Kelan valtavan menestynyt debyytti Nummela on rajatapaus. Ei sitä millään 2000-luvun parhaiden levyjen listoilla ole näkynyt, mutta Kela on ollut viime vuosina niin näkyvästi esillä mediassa, että se on heijastunut tietysti hänen suosituimpaan albumiinsakin. Äskettäin hän julkaisi Facebook-sivullaan kaikkien Spotifysta löytyvien kappaleidensa kuuntelumäärät, ja ne kertoivat, että Nummelan hittibiisejä kuunnellaan edelleen paljon. Kelan tuotannossa ne ja vuoden 2012 nimettömästä albumista alkaneen uuden noususuhdanteen suosituimmat esitykset muodostavat kaksi selvää "kultakautta" ainakin striimausmittarilla.

Päätin kuitenkin ottaa Nummelan sarjaan mukaan ihan vain siitä syystä, että teki mieli palata siihen. Inhosin levyn hittejä aikanaan niin verisesti, että kesti vuosia pystyä suhtautumaan Kelan musiikkiin edes jotenkin neutraalisti. On todettava, että Kela itse ojensi tässä kamppailussa auttavan käden ottaessaan vuonna 2009, Aukio-teemalevynsä julkaisun lähestyessä minuun yhteyttä kertoen, että halusi minun tekevän hänestä haastattelun Kuusi-nettisaitille, jota tuolloin pyöritin ystäväni Kimmo Vanhatalon kanssa. Hän halusi tätä nimenomaan siksi, että olin kirjoittanut hänen musiikistaan tylysti. Popkriitikon kokemukseni pohjalta voisin todeta tuollaisen eleen niin äärimmäisen harvinaiseksi, että siihen oli pakko tarttua. Kuinka ollakaan, Aukio oli Kelan paras levy siihen asti ja haastattelu hyvin palkitseva, joten mitään trollaus-dissausjuttua tuosta ei syntynyt.

Sitten muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyi se Kelan nimetön "kasarilevy", josta saatoin lopulta sanoa pitäväni vilpittömästi todella paljon, ja pääsin tuon näkemykseni  Nuorgam-verkkomediassa myös ilmaisemaan. Ongelmani Kelan musiikin suhteen oli viimeistään tuolla käsitelty, ja vaikken ole hänen sen jälkeisistä levytyksistään pitänyt niin paljoa, oli minulla esimerkiksi viime vuoden kesällä Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla hänen keikallaan todella hauskaa, pikkudarrassa alkuiltapäivästä.

Ehkei Kela tee kansanmusiikkia, mutta kliseisesti sanottuna hän tekee kyllä kansan musiikkia, ja se tuli Kaustisillakin selväksi. Suuri joukko ihmisiä oli kellonaikaan nähden melkoisessa hurmoksessa. Tuollakin keikalla suopeimman vastaanoton saivat 2010-luvun hittien ohella Nummelan biisit. Kela bändeineen teki parhaansa nostattaakseen niitä livenä suuremmiksi elämyksiksi kuin ne levyltä ovat, mutta edelleen ne tuntuivat hyvin kämäisiltä verrattuna hänen myöhempään tuotantoonsa. Tässä on se ristiriita, joka kaipaa käsittelyä tässä sarjassa. Kelan ensimmäinen soololevy on hänen huonoimpansa ja edelleen suosituimpansa, vaikka poistaisi sen myyntilukutasoituksen vuosien 2001 ja 2017 väliltä.

Olen aina ihmetellyt Nummelan valtavaa myyntiä. Tottakai tietyn pisteen jälkeen levy yksinkertaisesti myy lisää sen takia, että se on jo myynyt paljon - lumipallo kasvaa. Näin oli ainakin siihen aikaan. Mutta eihän voi tehdä lumipalloa, ellei ole lunta, sen 2000-luvun helsinkiläinen nyt ainakin tietää. Sekin tiedetään, että lumipallo voi syntyä paskastakin lumesta, mutta paitsi ettei Nummela ole kummoinen levy, ei siinä oikeastaan ole mitään ilmeisen vedätyshitin aineksiakaan. Siinä on tietysti joitakin 2000-luvun alun popissa kansainvälisestikin vaikuttaneita aineksia - akustis-elektroninen variantti sellaisesta 70-luvun lightfolkpopista, vähän samankaltaista menoa kuin jollain David Graylla, josta tuli supersuosittu briteissä niin vähän ennen Kelan debyyttiä, ettei kummempaa vaikutussuhdetta varmaankaan ole ehtinyt olla. Sitten tällaisia hieman marginaaleihin ajautuneiden ihmisten tarinoita, joissa on vaihtelevassa määrin Springsteeniä, Hectoria, Mikko Kuustosta ja kaikkia sellaisia artisteja, jotka voi laventaa noiden kolmen nimen pohjalta. Itse tarinoiden ohella niiden moodikin sijoittuu jonnekin mainitun kolmikon epämääräiseen risteyskohtaan: niissä on patetiaa, nostalgiaa, pyrkimystä detaljitason arkihavaintoihin ja näistä avautuviin yleisempiin elämäntotuuksiin.

Kelan ongelma on sitten se, ettei hän varsinkaan vielä tässä vaiheessa osaa kertoa tarinoita. Ne jäävät luonnoksiksi. Puistossa, Kaksi sisarta, Mikan faijan BMW - kolme levyn neljästä varsinaisesta hitistä ovat tekstiensä puolesta lähinnä ranskalaisilla viivoilla vedeltyjä synopsiksia, joiden pohjalta todellisen työn olisi vasta pitänyt alkaa. Asiaa ei auta sekään, että nämä kaikki ja jotkin muutkin levyn biisit kuulostavat sävellyksellisestikin samanlaisilta, oikeastaan varsin ankeilta jollotuksilta, joiden melodista harmautta Kelan luontainen äänenväri vielä alleviivaa valitettavalla tavalla. Myöhemminhän on käynyt ilmi, että hän on laulajana ja jopa räppärinä loistava aivan erilaisen materiaalin, eli mahtipontisen kasarirokin tai vaikkapa JVG-mukaelman Kasarin lapsi parissa.

Nummelan taustat tuntuvat vanhentuneilta nekin. Sama käppäinen rumpukonerytmi melkein jokaisessa biisissä, akustiset kitarat kuulostavat muovisilta, huuliharppu kuulostaa huuliharpulta, mikä on hyvässä biisissä ihan hyvä asia, mutta kääntyy huonossa itseparodiaksi. Tämän olisi kai tarkoitus olla jotenkin ihmisläheisen ja vähäeleisen kuuloista musiikkia, ja ymmärtääkseni levy kuitenkin tehtiin aika DIY-hengessä, mutta jotenkin tuon aikakauden valju tuotantotyyli, joka rinnastuu ehkä parhaiten samoihin aikoihin yleistyneeseen baarien ja kahviloiden vaaleasävyiseen, neutraaliin sisustukseen, eksyi silti mukaan. Tai siis 2000-luvun taitteessa nimenomaan oltiin valjulla tavalla vähäeleisiä. Oikeastihan vähäeleisyyden voima kumpuaa siitä, että jätetään paljon sanomatta, mutta jos vain sanotaan vähän eikä synny vaikutelmaa, että mitään jäisi sanomatta, on kyse latteudesta.

Loppuun jotain positiivistakin. Nummelan kaksi viimeistä biisiä ovat sen parhaat. Kissanpäivät-kappaleen hieman unenomaisesti väreilevä tausta toimii aivan hyvin, ja tekstikin on ajatuksia herättävämpi kuin sitä edeltäneet. Levyn kohokohta on silti sen päättävä nimikappale, ehkä siksi, että siinä Kela tuntuu vain kertovan omasta elämästään kirjoitushetkellä edes yrittämättä mitään laajempaa lankojen yhteen solmimista. Vähän huvittavastikin Nummela päätösbiisinä tuntuu kuitenkin väistämättä lankojen yhteen solmimiselta, niitä lankoja vain ei ole. Mutta sellainenhan voi olla vilpitön kuva orastavan taiteilijan elämästä ja tunnetilasta tietyllä hetkellä, ja tämä biisistä kyllä välittyy. Jotenkin Nummela on sävellyksenäkin, aika yksioikoisena sellaisenakin, vahvempi ja vakuuttavampi kuin muu levy, mikä tuntuu heijastelevan artistin omaa intensiteettiä aiheesta riippuen.

Näen asian ehkä näin: Nummelan muissa biiseissä Kela yrittää olla tarinankertoja. Nimibiisissä hän ei sitä yritä, ja kuinka ollakaan, hänestä tulee tarinankertoja.


53/100


Levy Spotifyssa

Alamaisema: Reijo Kallio: Yksinäinen (1979)

45-vuotias autokoulunopettaja Reijo Kallio levytti vuonna 1979 kevyesti latinovaikutteisella kompilla kulkevan itsesääli-iskelmän, josta tuli valtava hitti, suomalaisen ranteet auki -meiningin ikoninen ilmentymä ja varmaankin käytännössä ainoa syy sille, että sen mukaan nimettyä albumia on myyty viimeisimmän tiedon mukaan 86 000 kappaletta. Kallio toisti tempun seuraavana vuonna: Viikonloppuisästä tuli lähes yhtä iso menestys, kuten saman nimisestä pitkäsoitostakin. Herran levytysura oli alkanut jo 50-luvun lopulla ja jatkui melko pitkään näiden supersuosikkien jälkeenkin, mutta näistä kahdesta kappaleesta hänet muistetaan. Ja ne kyllä muistetaankin - niihin tuntuu tiivistyvän niin paljon lähes parodista suomalaista masentavuutta, että näinä aikoinakin niissä on suoranaista meemipotentiaalia. Sitä paitsi kumpikin biisi on mahdollista tiivistää yhteen, koko loskaisuuden tiivistävään avainsäkeeseen: Viikonloppuisässä se olisi en ole katkera, mutta kuitenkin, Yksinäisessä tietysti tuo upea hautas löysin, ja kukkaset nauraneet ei.

Katkeruus, itsesääli ja itseruoskinta ovat Yksinäisenkin keskeiset teemat. Ihana sekoitus: kappale kertoo miehestä, joka on heppoisista syistä jättänyt kumppaninsa ja lähtenyt viettämään hulivilielämää maailmalle. Kun sä pyysit mua luoksesi taas palaamaan / en sydämen ääntä kuunnellut, nauroin mä vaan, laulaa Kallio jotensakin jäyhän tunteikkaasti. En mä rakkautta tielläni löytänyt en / kun lähteissäin luotasi hylkäsin sen, hän toteaa. Ei sitten ollutkaan parempi maailmalla, ja kun kertoja tämän lopulta tajuaa ja päättää palata kotiin - no, sitten ne kukkaset ja se hauta. Ja loputon yksinäisyys.

Olen lukenut viime aikoina L.M. Montgomeryn Anna-kirjoja, ja ehkä siksi Yksinäinen tuo ensiksi mieleen hyvin nuoren Annan kirjoittamat melodramaattiset novellit, joissa sankarittaret kuolevat, kun sankarit eivät ymmärrä. 70-luvun lopussa tämä on ollut jo hyvin anakronistinen kappale, ja siinä voi olla sen menestyksen salaisuus. Siinä on jotain totaalista ja pysäyttävää. Jätetyn miehen itsesääliin on vaikeampi suhtautua kriittisesti, kun näyttämölle tuodaan kuoleman kaltainen dramaattinen tehokeino. Ajattomaksi melodraamaksi biisi on silti auttamatta liian vaisu. Se tuntuu viivapiirrokselta ajattomasta melodraamasta. On suunnilleen tiedetty, mitä on haluttu tehdä, mutta ei olla oikein osattu. Mutta juuri tämä kämäisyys on kappaleen viehätysvoiman salaisuus.

Maallisempi, banaalimpi ja konkreettisemmin muuttuvaan yhteiskuntaan ja perhe-elämään kytkeytyvä Viikonloppuisä on juuri näistä syistä vähemmän vaikuttava.

Mitä tulee Yksinäinen-albumiin, muut sen kappaleet ovat perusnyyhkyilystä varovaisen toiveikkaaseen ulottuvaa neutraalia puolimodernia iskelmää - välillä suht traditionaalista, välillä Finnhits-tyyppisempää, jossain kuuluu taas se sama outo latinoviritys kuin nimibiisissä. Ikivihreänä coverina Kallio vetää vaisun tulkinnan Hopeisesta kuusta. No justiinsa juu -biisi yrittää olla kepeämpää Kalliota, mutta kuulostaa ihan yhtä jähmeältä ja puisevalta kuin kaikki muukin levyllä. Äijä on hyvin lähellä käypää esimerkkitapausta kuuluisasta puhelinluettelon laulamisesta, hän ei onnistu välittämään minkäänlaista tunteiden variaatiota. Sovitukset ovat baaribändi-tyyppisesti päteviä.

Palataan siis nimibiisiin, joka on tässä se ainoa tarkemman käsittelyn arvoinen esitys. 70-80 -lukujen taitteissa oli jonkinlainen "kuolemaiskelmän" buumi, joka käsittääkseni lähti juuri Yksinäisestä. Pian sen jälkeen tuli vaikkapa niin ikään valtavat albumimyynnit generoinut Matin ja Tepon Et voi tulla rajan taa, miksei myös Mikko Alatalon Ihmisen ikävä toisen luo (ystäväni Saloranta luuli aikoinaan en ole katkera mutta kuitenkin -riviä Alatalon hengentuotteeksi, mikä on ihan ymmärrettävää). Vexi Salmi teki Ahti Lampi -nimiselle hahmolle Kallio-parodian Elämän valttikortit, ja Eput parodioivat sitten tätä kaikkea Murheellisten laulujen maalla.

Geneerinen selitys tälle skenelle viittaisi rakennemuutoksen myöhäisiin kouristuksiin, ehkä jonkinlaiseen trauman käsittelyyn viipeellä, mikä on tietysti psykologisesti uskottavaa. Perhe-elämän muutoksista olikin jo puhetta, avioero alkoi olla ensimmäistä kertaa jotenkin semi-tyypillinen ratkaisu, ja Viikonloppuisä heijasteleekin toki juuri tätä, mutta Yksinäisessä ei ole vastaavaa arkielämän konkretiaa, se on oikeastaan vain näköalattomampi versio jostakin Rautavaara-klassikoista tyyliin Ruusuja lurjukselta ja Kulkuriveljeni Jan. Kulkemaan lähteminen näyttäytyy ainakin jälkimmäisessä, samoin kuin Yksinäisessä, kohtalokkaana virheenä, mutta Kulkuriveljeni Janissakin sovitus on kotitölliin lopulta palattaessa löydettävissä, kun taas Yksinäisessä ei ole mitään sovitusta. Sen lopussa ei tapahdu mitään hyvää, eikä mikään oikeuta tai perustele tehtyjä vääriä valintoja. Teksti on jyrkän moralistinen ja tuomitsee kertojansa täysin ja laittaa hänet juomaan kärsimyksen maljan viimeiseen pisaraan.

Ehkä tällaisia on turha käsitellä muuten kuin ilmentyminä siitä yleisinhimillisestä, mutta laskuhumalaiselle suomalaiselle erityisen tyypillisestä impulssista yrittää itsesäälin ja fiktiiviseen tarinaan projisoidun empatian kautta käsitellä omia vääriä valintoja ja saada lohtua siitä, että kyse oli kai jonkinlaisesta kohtalosta.


49/100


Reijo Kallio vetää Yksinäisen jossain tv-ohjelmassa, meinaa alussa kompastua mikin johtoon ja kampauskin on hieno.


Albumi Spotifyssa

Musta Valo: Kaikki on haurasta

Kaikki on haurasta -levyn avausbiisissä lauletaan: "Vain yksi kirja matkoilla mukana / Laterna Magica", ja myönnän, että piti googlettaa, mistä kirjasta on kyse. Termi on tuttu, vaan ei kirjan nimenä. No, sehän on tietysti Ingmar Bergmanin omaelämäkerta.

Mustan Valon laulaja-kitaristi ja biisintekijä Lauri-Matti Parppei onkin myös elokuvantekijä. En tosin ole hänen lyhäreitään nähnyt, eikä Bergman-sivistyksenikään niin kummoista ole, joskin Seitsemäs sinetti on vaikuttavimpia koskaan näkemiäni leffoja. Mustan Valon musiikista ei tule erityisesti Bergman mieleen, mutta kyse taitaakin olla yleisemmin siitä, että elokuvan teknisiä ja niistä kumpuavia filosofia aspekteja käytetään metaforana pyrittäessä kertomaan, millaisia vaikutelmia tällä musiikilla haetaan.

Laterna magica eli "taikalyhty" on myös elokuvan esihistoriaan liittyvä tekninen apuväline, josta Wikipedia kertoo seuraavaa: "Taikalyhtyyn kuului valonlähteenä toimiva öljylamppu, jonka valaisemia lasille maalattuja kuvia voitiin heijastaa tarkoitukseen sopivalle pinnalle linssin avulla. Kiertelevät projektionistit järjestivät 1800-luvulla näytöksiä kaupungeissa. Varsinaisen "diakuvan" päälle saatettiin lisätä liikkuvia elementtejä erikoistehosteena."

Mustan Valon Laterna Magica -biisin voikin tulkita kertovan vaikka taiteen tekemisen vaatimuksen ehdottomuudesta, tämän toiminnan ylittämättömästä tärkeydestä kaikkeen muuhun inhimilliseen toimintaan verrattuna. Siksi Bergmanin omaelämäkerta on ainoa mukana oleva kirja kertojan matkoilla. Matka rinnastunee tässä elämään, jonka keskeinen tarkoitus on metaforinen kuvien heijastaminen pinnoille. Näin musiikiksi puettuna metaforinen, elokuvantekijänä Parppei sitten tekee samaa konkreettisemmin.

Laterna Magica on niukkasanainen ja dramaattinen manifesti, joka minimalistisessa, puhdaspiirteisessä mahtipontisuudessaan ammentaa ehkä sittenkin kasaria enemmän ysäriltä ja heijastelee juuri sitä valoa, johon yhtyeen nimikin viittaa. Musta valo on tekninen termi sekin, googlettamalla löysin paljon tietoa esimerkiksi mustavalolampuista, mikä alkoi tuntua jo todella hämmentävältä. Näihin asioihin voisi selvästikin uppoutua pitkäksi aikaa. Mutta ajattelin tässä kuitenkin käsitellä Musta Valo -yhtyeen uutta levyä, joka on aivan muutaman päivän voimasoitossa noussut vuoden suosikkieni joukkoon. Tai itse asiassa voisin käsitellä lähinnä kahta kappaletta, levyn ensimmäisen ohella sen viimeistä.

On aina hyvä ratkaisu laittaa levyn alkuun painava ohjelmajulistus ja loppuun kaikki langat yhteen vetävä, definitiiviseltä tuntuva järkäle. Tässä Musta Valo on nyt onnistunut ihailtavasti. Laterna Magica on biisi, joka herättää heti kiivaan kiinnostuksen käsillä olevaan levyyn. Seitsemän seuraavaa kappaletta ovat 2010-lukulaista ahdistusta vaihtelevista näkökulmista, mutta usein erittäin onnistuneesti tiivistäviä, hmm, vaikka nyt goottisuomirockbiisejä, joissa ihmissuhteiden ja yleisen toimintaympäristön toisiinsa sotkeutuvaa kaoottisuutta käsitellään keskimäärin oivaltavasti. Ne ovat silti tavanomaisia verrattuna siihen, mikä tulee viimeisenä.

Suola-aavikko -biisi saattaa olla vaikka vuoden paras kuulemani kappale, ainakin hyvin lähellä sitä. Se on yksinkertaisesti pakahduttava, sitä tekee mieli kuunnella kerran toisensa jälkeen, vaikkei siitä todellakaan tule hyvälle tuulelle. Jähmeiden koskettimien ja vielä jähmeämmän rytmiraidan varaan rakentuva, vapaalla kädellä kaiutettu slovari henkii joka nuotillaan niitä kylmiä teollisia mustan ja harmauden sävyjä, niitä valtavia ja uhkaavia ja sieluttomia tiloja, joista kappaleen tekstikin kertoo. Kyse on niistä monumentaalisista rakennuksista, joihin Googlet, Facebookit ja vastaavat säilövät sitä laitearmeijaa, jota 2010-luvun sosiaalisen elämän pyörittäminen vaatii. Paradoksaalisesti tässä mahdollisimman kalseassa ympäristössä säilötään ihmisten tunteita ja muistoja.

Havainto on itsestäänselvä, rinnastus ilmeinen, mutta miksiköhän kukaan muu ei ole aiemmin tehnyt korviini osunutta upeaa kappaletta tästä aihepiiristä? Some koetaan banaaliksi aiheeksi, josta voi syntyä popmusiikin keinoin vain jokin Dingon Facebookissa. Kyllä minäkin varmaan lauluntekijänä suhtautuisin kriittisesti näin päivänkohtaiseen aiheeseen, tuomitsisin sen mahdottomaksi.

Mutta todella vahva taiteellinen näkemys selättää mahdottomuudet. Voi syntyä upea teos, vaikka siinä käytettäisiin verbiä "interpoloi". Oudolla tavalla Parppei ja Musta Valo tekevät tästä sitä yhtyeen nimen implikoimaa synkkää ja elegistä kauneutta parhaimmillaan. Teksti alkaa tuntua kylmäävän konkreettiselta: ajattele hehtaarimittaista teollisuusrakentamisen edustajaa jossain Arizonassa, ajattele sitten, että sen sisällä kummittelevat miljoonien ihmisten rakastumiset, erot, sekoilut, lomareissut, Oak Barrel -päivitykset. Teollisuushallin seinillä pyörii loputtomana kakofoniana puolen minuutin kännivideoita Berliinistä tai Barbadokselta. Screenien lomassa miljoonien thumbnail-kokoisten profiilikuvien mosaiikki.

Ja kun tämä aika katoaa, katoavat sitä eläneiden ihmisten tarinatkin, koko heidän ihmisyytensä.

Tämä on sellainen aihepiiri, jota ei voi käsitellä vihaisen yhteiskuntakritiikin keinoin. Elegia ja tragedia ovat ainoat mahdolliset moodit. En usko, että näistä teemoista on mahdollista tehdä parempaa kappaletta kuin Mustan Valon Suola-aavikko.


Suola-aavikko Spotifyssa

Alamaisema: Kaustisen Purppuripelimannit: Konstan parhaat, osa 1

70-luvun alkuvuodet olivat vielä niin varhaista aikaa isomman mittakaavan albumimyynnin Suomen-historiassa, että kaikenlaisia varsin erikoisia tapauksia pääsi nousemaan ilmiöiksi. Näin tuntuu käyvän silloin, kun ei ole vielä oikein selviä markkinoita uudelle formaatille. Toisaalta valistuksellista tehtäväänsä toteuttaneen Yleisradion asema oli aivan eri maailmasta kuin nykyään, ainakin "aikuisyleisön" näkökulmasta hegemoninen mitä musiikkiin tuli, ja taas toisaalta jonkinlainen murroskauden ja uusien musiikillisten tuulien tuntu nosti esiin monenlaisia yllättäviäkin juttuja. Voi tuntua paradoksaaliselta, että keskipohjalaisen pelimannimusiikin diggailu sopi tähän laajasti ymmärrettynä "progressiiviseen" kuvioon, mutta varmasti se on ollut monelle tavalliselle musiikinkuluttajalle uusi ja jännittävä maailma verrattuna vaikkapa Dannyn kuunteluun.

Niinpä kuusikymppinen kaustislainen viulisti Konsta Jylhä nuoremmista soittajista koottuine Purppuripelimanneineen nousi hetkellisesti isoksi tähdeksi. Hän oli kyllä saanut jo 50-luvulta asti edustaa virallisissa yhteyksissä omaa musiikillista perinnettään, mutta levymyynnillinen suosio rajoittui vuosiin 1971-72. Listahistoriaa tutkaillessa voi päätellä elokuussa 1971 listoille nousseen ja haikeaksi kansanmusiikki-instrumentaaliksi aivan poikkeuksellisen isoksi hitiksi edenneen Vaienneen viulun olleen tässä tärkeänä tekijänä: samassa kuussa listoille nousi myös tämä kokoelma Purppuripelimannien parhaita, joka näyttää kyllä julkaistun jo vuonna 1970. Tilastoihin kerran päästyään se vietti siellä yli vuoden ja oli parhaimmillaan kakkosena.

Wikipedian mukaan Vaiennut viulu oli sävelletty jo jouluna 1964, ja sama lähde kertoo myös juoksijalegenda Paavo Nurmen halunneen, että Jylhä soittaisi sen hänen hautajaisissaan. Tämä kuvaa varmasti hyvin kappaleen ikonista luonnetta. Nurmen toive ei aivan toteutunut, sillä kun hänet haudattiin vuonna 1973, oli Jylhä itse sairaalassa, ja nuorempi Purppuripelimanni Hannu Rauma laitettiin asialle.

Edelleenkin Wikipedian perusteella Jylhän elämäntarina vaikuttaa "poptähdelle" kohtalaisen karulta ja hyvin suomalaiselta: päivätyöuransa kuorma-autonkuljettajana tehnyt mies joutui 60-luvun alussa ensin työtapaturmaan, josta seurasi kallonmurtuma, ja kärsi heti sen perään sydänkohtauksen. Automiehen hommat loppuivat siihen ja taloudellisia vaikeuksia seurasi, mikä vähän pakottikin keskittymään musiikkiin - mutta terveydelliset ongelmat jatkuivat ja lopettivat julkisen soittourankin vuonna 1974, vain pari vuotta suurimman menestyksen jälkeen.

Jylhän hämmentävästä crossover-statuksesta 70-luvun alussa kertoo sekin, että Purppuripelimannit oli eräs ensimmäisen Ruisrockin esiintyjiä vuonna 1970. Muistaakseni suomirock-historiikissa Jee jee jee mainitaan, että paikalle saapunut melko hippihenkinen yleisö olisi ollut aika fiiliksissä.

Niin, kirjoitin näinkin paljon Jylhän elämästä ja urasta lähinnä sen takia, ettei Konstan parhaiden ensimmäisen osan sisältämistä pelimannisävelmistä oikein ole sanottavaa, tai siis minulla ei ole, kun tämä on minulle - ei nyt vieras musiikin lajityyppi, mutta sellainen, jonka asiantuntija en todellakaan ole. Minullahan on kyllä pohjalaisia juuria, olen Kaustisen kansanmusiikkijuhlillakin käynyt ensimmäisiä kertoja jo ihan pienenä ja viime vuonna kävin siellä pitkästä aikaa uudestaan ja nautin tapahtumasta ja musiikista todella paljon. Mutta nykyäänhän Kaustisilla kai kuulee tällaista peruskamaa lähinnä erilaisten "pelimanniesiintyjien", käsittääkseni usein ihan koululaisorkestereiden ja vastaavien esittämänä - ihan puristista kamaa ei varmastikaan monikaan ns. luova taiteilija koe mielekkääksi soitella. Toisaalta tietysti jonkun on täytynyt aikanaan paaluttaa tämä homma levymuotoon, ja Purppuripelimannit teki varmasti nimenomaan sen. Ilmeisesti ainakin suurin osa Konstan parhaiden biiseistä on Jylhän omaa tuotantoa, ei ikivihreitä, mutta tässä genressä näiden rajat hämärtyvät amatöörin korvissa helposti.

Muille amatööreille levyn sisältämää musiikkia voisi kuvailla suunnilleen näin: viulu on lead-instrumentti, haitari pitää poljentoa yllä, lisäksi mukana kuuluisi olevan kontrabasso ja urkuharmooni. Tämä ei ole mitään rivakkatempoista polskaa, vaan enimmäkseen keski- tai hidastempoista. Vaiennut viulu on toki upea, mutta sen nyyhkytaajuuksilla ei kuitenkaan muuten juuri liikuta. Musiikki soi täyteläisenä ja korvaa miellyttävänä, mutta jää helposti taustalle. Materiaali on tosiaan täysin instrumentaalista, ainoatakaan lauluosuutta ei levyllä ole. Kappaleet sekoittuvat kieltämättä helposti toisiinsa.

Tätä voisi varmaan käyttää kirjoitusmusiikkina tietyntyyppisissä jutuissa, eikä tämä taustalla soidessaan kai häiritsisi juuri missään tilanteessa, mutta vaikea tähän on jaksaa kunnolla paneutua. Kun tätä kuuntelee vuoden 2017 loppumetreillä striimauspalvelusta, ei voi kuin ajatella, että kaikki muu lähi- ja kulttuurihistoria tämän musiikin ympärillä on sittenkin kiinnostavampaa kuin itse musiikki.


75/100


Vaiennut viulu Konsta Jylhän juhlakonsertissa 1971


Levy Spotifyssa

Kuunnelkaa Suistamon Sähköä!

Semmoinen ihan lyhyt huomio vain tähän väliin, että kuunnelkaa hyvät ihmiset Suistamon Sähköä! Joidenkin korviini kantautuneiden suositusten kautta löysin äskettäin yhtyeen jo vuonna 2015 ilmestyneen esikoislevyn, ja olen luukutellut sitä täällä kotioloissa aivan hurmion vallassa. Seuraavaksi pitäisi tietysti päästä todistamaan toimintaa livenä, koska suurin osa hehkutuksesta on koskenut juuri esiintymistilanteita.

Mistä siis kyse? Karjalaistyyppisten kansanlauluaiheiden ja -melodioiden yhdistämisestä konebiittiin ja räppiosuuksiin. Jos kuulostaa potentiaalisesti kiusaannuttavalta, niin en ihmettele, mutta Suistamon Sähkön suuruus piileekin juuri tällaisen hankalan fuusion toteuttamisessa jotenkin täysin luontevasti ikään kuin nämä erilaiset elementit olisi tarkoitettukin soimaan osana samaa polyfonista kokonaisuutta. Näinhän asia tietysti onkin, koska kyllähän te olette lukeneet kaikki ne väsyneet läpät siitä, mikä on "tämän ajan kansanmusiikkia". Suistamon Sähkön tyypit vain tuntuvat ottaneen tuon retoriikan kirjaimellisesti ja päättäneet, että sehän voi olla tämän ajan kansanmusiikkia ilman, että luovuttaisiin kaikista niistä tyylipiirteistä, joita "kansanmusiikki"-nimisen genren mielletään yleensä sisältävän.

Pelkästään kokoonpanon nimi on täydellinen. Ensinnäkin siinä on alkusointu (sille on aina kumarrettava), ja toiseksikin laatokankarjalaisen pitäjän yhdistäminen mm. modernin populaarimusiikin (eli esim. "konemusiikin") mahdollistaneeseen innovaatioon kuvaa mahdollisimman saumattomasti sitä, miltä tämä musiikki kuulostaa. Rinnastus ei jää pelkästään otsikkotasolle, sillä tekstitkin tuovat perinnemenneisyyden iloisesti tanhuamaan stroboskoopin epilepsiavaloon. Kyse on pitkälti tajunnanvirrasta ja mielikuvista, eikä kyse oikein voisi muusta ollakaan.

Enpä keksi juuri mielekkäämpää ja tarpeellisempaa ja perseelle potkivampaa kuunneltavaa maamme parin päivän kuluttua koittavan pakkojuhlan aattona. Ymmärrettäisiinpä historian ja nykyisyyden suhde yleisemminkin näin vaistonvaraisesti ja tarkasti: historiaa ei voi eristää talvisotaliitteisiin eikä nykyisyyttä johonkin, hmm, post-internet -läppään. Ne täydentävät toistensa merkityksiä, ja elämä on aina ihaninta, kun on virittäytynyt molemmille taajuuksille.


Levy Spotifyssa

Alamaisema: Jukka Poika: Yhdestä puusta (2012)

Kyllä Jukka Pojan suosituinta levyä voi varmaan jo käsitellä tässä sarjassa: vaikka Yhdestä puusta ilmestyi vasta viisi ja puoli vuotta sitten, on artistin ja koko suomireggae-homman suosio ehtinyt romahtaa sen jälkeen. Tuskinpa tästä levystä klassikkoa tulee. Oikeastaan kiinnostavinta on se, miten Jukka Pojan mainstream-suosion nousu ja sen lopahtaminen tapahtuivat kumpikin selvästi tällä nyt elettävällä Spotifyn, Vain elämään ja menestyjäretoriikan aikakaudella. Samat mekanismit, jotka nostivat tämän musiikin massiiviseen suosioon, myös pudottivat sen sieltä. Jukka Poika itse tuntuu tavallaan ajelehtineen nousevien ja laskevien trendien mukana. Ilman muuta hän teki tietoisia ratkaisuja, jotka edesauttoivat suosiota, mutta kun tätä musaa nyt kuuntelee, eivät ne ole niin dramaattisia kuin aikanaan ehkä tuntui. Ainakaan musiikillisesti.

Yhdestä puusta on kuitenkin sellaista kevytreggaeta lastenlaulumaisilla kertosäkeillä ja kevyellä suomipop-mollilla, jota Jukka Poika oli tehnyt ennen tätäkin. Siis jopa ennen Kylmästä lämpimään -levyä (2010), joka oli hänen selvästi suosituin julkaisunsa siihen mennessä ja loi perustan vielä suuremmalle menestykselle. Vielä tuon levyn ilmestyessä Jukka Poika vaikutti kuitenkin hieman kujalla ihmissuhdeasioissaan olevalta laiskalta hipiltä, mutta kun keikkapalkkiot ja radiosoitot sitten kääntyivät yläviistoon, löysi hän itsestään menestyjän. Taloudellisten olosuhteiden ohella menestystä ilmeni myös ihmissuhderintamalla, kuten viihdemedioissa aikanaan tarkkaan raportoitiin. Jos Kylmästä lämpimään oli jätetyn miehen lämpimän pörröistä itsesääliä, niin heti kesällä 2011 ilmestyneellä Silkkii-jättihitillä sama jantteri hekumoi pehmoerotiikan saralla tavalla, joka on suomalaisessa viihdebisneksessä taannut aina herkkätunteisen ja -sormisen tyypin maineen.

Silkkii päätyi sitten aikanaan myös tälle levylle, jonka kolmesta isosta hitistä viimeinen, Siideripissis, on vielä banaalimpi jälkiselitys edeltäjälleen. Panohommilla leuhkiminen ei ole minkään kulttuuripiirin popmusiikissa uutta, mutta tällainen lipevä ja ilmeisen omaelämäkerralliselta kuulostavaksi tarkoitettu itsetyytyväisyys saman aihepiirin tiimoilta on jotenkin... laasaslaista. Periaatteessa toisen persoonan rakkauslauluksi ja jotenkin henkilökohtaiseksi tarkoitettu kappale kuulostaa todella esineellistävältä. Tämmöisiä laulavat tyypit, joille hyvännäköinen tyttöystävä on voitonmerkki siinä missä kultalevykin.

Yhdestä puusta -levyn toinen perusjuonne liittyy yhteiskunnalliseen menestymiseen, siihen liittyviin moraalisiin opetuksiin ja siihen kohdistuvasta kritiikistä uhriutumiseen. Isoista hiteistä se kolmas, Älä tyri nyt, paneutuu tähän aihepiiriin ja nimenomaan opetuksen keinoin. Se on oikeastaan tekstinsä puolesta aika outo jättihitti. Se on suunnattu jollekulle kuvitteelliselle tyypille jossain maaseudulla, nuorelle tyypille, joka on lahjakas, mutta ympäristönsä ahtauteen turhautunut. Tämä tyyppi on selvästi alaikäinen, koska hän ei voi tehdä saman tien valintaa häipyä vittuun. Se on kyllä hänelle oikea valinta, mutta hänen pitää vain jaksaa odottaa: "käydä koulut loppuun", pysyä irti päihteistä. Sitten hän aikanaan pääsee kaupunkiin lunastamaan koko menestyspotentiaalinsa! Mutta jos hän vaikkapa juo viinaa tai käyttää huumeita tai tulee tai tekee jonkun raskaaksi tai häipyy kesken koulujen tekemään mitä haluaa, on hän vain hukannut mahdollisuutensa pärjätä. Tämä on vähän niin kuin jossain True Love Waits -kampanjassa: jaksa, jaksa, niin korkeamman kruunun saat. Se on sitten vain sitä Babylonin materiaalista menestystä, jota vastaan nuori Jukka Poika vielä kiivaili.

Levyllä on myös pari mieleenpainuvaa biisiä, jotka edustavat melko varhaista "Cheek-uhriutumista". Potentiaali-biisi on tässä mielessä erityisen kiinnostava, koska siinä nimenomaan vastustetaan ajatusta, että "haudot itsesääliä suurina määrinä / niin et sä oot uhri ja maailma on väärässä". Siinä kritisoidaan myös sellaista skenaariota, että "että takerrut kirjaan, takerrut kaiteeseen / kun virta vie sua mukanaan kaikkeuteen". Diibadaabapuheen tunnusomainen piirre on käsitteiden hämärtäminen ja kaappaaminen omaan käyttöön. Varmasti vuoden 2012 Jukka Pojan vihollisia ovat ihmiset, jotka takertuvat kirjoihin, koska heillä voi olla jotain huomautettavaa hänen mussutukseensa. Erityisen nokkelahko temppu on tietysti kääntää uhriutumisasetelma ympäri niin, että "negistelijät" ovatkin niitä, jotka uhriutuvat ja kokevat itsesääliä. Heillä ei ole siideripissistä tai silkkiä sylissä tai radiosoittolistan ykkössijoja, ja siksi he "heittaavat" tavalla, jota sitten kuvataan jonkinlaisen klassikkoaseman jo omaavassa Kuin sä heittaat -biisissä: "Kuin sä tuolla lailla heittaat / kerro miks sä viljelet vihaa / Et sä tiedä et se saastuttaa sun sielusi sisäpihaa?"Kappale tuntuisi olevan suunnattu tutulle ihmiselle, mutta kun se kerran on levyllä, ei sitä voi tulkita vain yksityisen konfliktin kuvaukseksi sen enempää kuin Siideripissiskään on julkaistuna teoksena mikään yksityinen rakkaudentunnustus.

Jos pitäisi miettiä, mikä suosittu suomalainen artisti Yhdestä puusta -levystä tulee eniten mieleen, niin voisihan sitä vastata vaikka, että Klamydia. On tehty tietty yksinkertainen musiikillinen juttu ja välitetty sen avulla nihkeää maailmankatsomusta. Mutta Jukka Pojasta artistina tällainen vertaus ei kertoisi kaikkea olennaista. Hän tuntuu nimenomaan olevan levoton liihottaja. Yksi tämän levyn lastenlauluista antaa keskeisen vihjeen: Viestii-biisin kertosäe "viestii on muokattu viimeks tänään / et säkään oo sama kuin eilen" on vähän kuin vahingossa Jukka Pojan relevantein ja eniten hänestä itsestään paljastava lausuma. Suurmenestyksensä jälkeen hän julkaisi naisvihamielisen kesäkumibiisin Cheekin kanssa ja meni Vain elämää -ohjelmaan ja omasi kaikki resurssit muodostua yhä vastenmielisemmäksi parodiaksi itsestään, mutta se käsikirjoitus ei sitten toteutunutkaan. Jukka Poikaa ei tulla näkemään stadikalla tai edes jäähallissa, ja hänen suosionsa yhtäkkinen pudotus on kai tulkittavissa vain niin, ettei hän sittenkään ollut kuin diletantti striimauspopin pallomeressä. Ei hän vaikuttanut uskottavalta. Hän taisi tajuta sen itsekin, ainakin hetkellisesti, julkaistessaan aidosti anarkistisen Crzybailaaja-singlen, joka on parhaita some-aikakauden poptähteyden ja popbiisien dekonstruktioita Suomessa, juurikin hämmentyneisyytensä takia.

Tietenkään siitä ei pitänyt juuri kukaan. Kaupallisessa ja taiteellisessa mielessä Jukka Poika on viime vuodet ollut täysin tuuliajolla. Vaikuttaa luultavalta, ettei hän melo itseään rantaan enää koskaan. Ainakaan siihen siideripissis-rantaan. On jollain tasolla mahdollista, että johonkin toiseen rantaan vielä löytyisi reitti.


23/100


Yhdestä puusta Spotifyssa

Alamaisema: Jippu: Kuka teki minusta tän naisen? (2008)

Jotain oleellista Jipun artistipersoonasta tuntuu kiteytyvän tämän, hänen toisen albuminsa nimeen. Kielirekisterin näkökulmasta olisi luontevaa kysyä joko "Kuka teki musta tän naisen?" tai "Kuka teki minusta tämän naisen?", mutta Meri-Tuuli Elorinne on tietysti mennyt jääräpäisen johdonmukaisesti puhe- ja kirjakielisen ilmauksen kömpelöllä risteytyksellä. Juu, häntä ei todellakaan kiinnosta se, miten asiat konventionaalisesti katsoen pitäisi tehdä. Tämähän on toki hyvä lähtökohta luovan työn tekemiselle, mutta ei mikään tae lopputuloksen laadusta, mistä siitäkin Jipun musiikki toimii hyvänä esimerkkinä.

Pari pintapuolisesti osuvaa verrokkia Jipulle voisi löytyä Chisusta ja Yonasta - siinä kolme viimeisen vuosikymmenen näkyvää naisartistia, joita yhdistää hieman hassun lempi/taiteilijanimen ohella juuri tällainen "perinteisesti hyvien" tekemisen tapojen sivuuttaminen. Yksikään heistä ei sovi sen enempää säntillisen iskelmälaulajan kuin "vakavan" laulaja-lauluntekijän muottiin. Sen sijaan he ovat ainakin teksteillään, Yonan ja Jipun tapauksessa myös julkisella persoonallaan, asettuneet empimättä kaikenlaisten ryppyotsaisten kaanonmiesten pilkan kohteiksi ja liikkuneet jossain siellä kiusallisen, naurettavan ja viiltävän välisellä harmaalla alueella, jolla käydään aika suuri osa populaarimusiikin merkittävistä arvotustaisteluista. Mutta kun näitä kolmea vertailee, huomaa myös, miten eri tavoin suhteellisen samalla reviirillä voi operoida. Chisu, joka tuntuu määrätietoiselta taiteilijalta ja yleensäkin ihmiseltä, joka tietää tarkkaan, mitä haluaa tehdä ja miten, on tässä mielessä Jipun vastakohta. Jipulla on itseilmaisun palo ja miellyttävä lauluääni ja mainittua uskallusta, mutta paljon muuta hänellä ei sitten olekaan, taiteellista arvostelukykyä varsinkaan. Yona taas on osannut yleensä pukea ja puetuttaa usvaisimmatkin lyyriset käänteensä niin ylevään musiikilliseen ilmaisuun, että niiden hyväksyminen on ollut paljon helpompaa. Jipun tekstien musiikillinen ilmiasu taas on keskinkertaista puoli-iskelmällistä pop-paatosta ja huonoimmillaan aivan sietämätöntä. Ja ne tekstit ovat sietämättömiä lähes koko ajan.

Viime vuosikymmenen loppupuolella Jipusta tuli silti muutamaksi vuodeksi ja levyksi hämmästyttävän suosittu. Tuo suosio oli vieläpä melko spontaanisti syntynyttä, sillä Salaisuuksia, joita yksinäiset huutaa unissaan  -debyytti (siinäpä taas otsikko, jota ei voi ainakaan syyttää yleisön harhauttamisesta) nousi isohkoksi listamenestykseksi ilman kummempaa mediahuomiota tai markkinointia (jos kohta parin pienen radiohitin avustuksella). Ihmiset kuulivat Jipun biisejä, ja ilmeisesti ne vetosivat heihin.

Kuka teki minusta tän naisen? menikin sitten suoraan listaykköseksi ja pysyi albumilistalla 20 viikkoa. Sen jälkeen Samuli Edelmanin kanssa tehty yhteislevy Pimeä onni oli yhtä iso menestys, mutta sitten Jipun suosio alkoi hiipua, eikä hän ole tainnut aikoihin jaksaa tehdäkään juuri muuta kuin random-joululevyn.

Kun tätä musiikkia nyt kuuntelee, tuntuu sen hetkellinen suosio tavallaan mysteeriltä, ja tavallaan taas ei. Ehkä tämä edustaa jonkinlaista naistenlehtien ihmissuhdekriisimaailman niljaista alavatsaa, sellaista ruumiillisempaa ja realistisempaa versiota niistä puhetavoista, joilla rakastumisista ja eroista ja masennuksista ja pohjakosketuksista lööpeissä ja helpoissa aikakauslehtiotsikoissa puhutaan. Jipun kertojat syövät kynsiä uimahallin kahvilassa, haluavat panna tarjoilijaa vessassa kun "lanteet uivat hiessä" tai kysyvät, että "pussaisitko mua vaik oisin vatsataudissa?" On varmaan niin, että tällaisten tuntemusten, ajatusten, kysymysten ja skenaarioiden esittäminen tuntuu itsessään sen verran "elämänmakuiselta" ja kiiltokuvista poikkeavalta, että se riittää tekemään niistä kohdeyleisölleen vetovoimaisia. Silloin se kysymys, onko Jipun taide oikeastaan muuta kuin kaiken mahdollisen oksentamista kankaalle jäsentymättömänä, muuttuu epäolennaiseksi. Siis toisin sanoen: ei puhuta enää hyvästä eikä huonosta.

Merkitystä silläkin tietysti on, että pintapuolisesti nämä koskettimien, akustisten kitaroiden ja balladitempojen dominoimat biisit kuulostavat "siltä miltä pitääkin", siis tunteellisilta poplauluilta. Mikään ei ole niin ilmeisellä tavalla väärin, että se karkottaisi radiomusiikin ystävän heti luotaan. Ei kappaleissa kyllä mitään oivalluksia ole, ja itse asiassa niissä on ihan yllättävän vähän edes kunnon kertosäkeitä tai muutakaan tarttumapintaa. Semmoinen säveltäjän perusvaisto on aika lailla kateissa, vaikka suunnilleen osataankin mallintaa sellainen musiikillinen muotokieli, jota ollaan haettu. Enimmäkseen vain junnataan eteenpäin, ja dynamiikkaa yritetään saada sillä, että Jippu huutaa lujempaa biisin loppua kohti.

Kuka teki minusta tän naisen? ei menestyksestään huolimatta sisälläkään varsinaisia hittejä. Levyn suosituin biisi oli ja on hieman ironisesti tuoreeltaan tehty versio Kotiteollisuuden Tuonelan koivut -paatosballadista. Vaikka alkuperäinen kappale herättääkin vähän ristiriitaisia tunteita mm. lukemattoman kuulemani karaoketulkinnan myötä, keskellä Jipun levyä tämän sävellyksen kuuleminen kirkastaa kyllä aika hyvin sen, että Tuonelan koivut sentään on biisi - ilmeinen, kaikista kliseisistä paatoksen naruista vetävä, mutta tietylle lauluntekijän ammattitaidolle perustuva ja omassa viitekehyksessään ilman muuta onnistunut.

Jippu-kuva ei tietenkään olisi täydellinen, ellei hän tekisi kaikkensa tuhotakseen biisin tehon siitäkin huolimatta, ettei hän ole tehnyt sille mitään rakenteellisesti radikaalia. Hänen versionsa taustalle vain on isketty helvetin kämäisesti köpsöttelevä rumpukonetausta, jonka päälle soitetaan kammottavaa kitaranvingutusta. Kaiken kruunaavat surrealistisen hirveät taustalaulut - hieman samankaltaisia kuulee muuallakin levyllä. Lopputulos vaikuttaa lähes avantgardelta.

Jippu taitaa lopulta olla omituisimpia listaykköseksi tylsällä 2000-luvulla päätyneitä artisteja. Tällä levyllä kaikkein parhaan tuen tälle argumentille tarjoaa loppupuolella kuultava Ihan tavallinen aamupäivä: omituinen semi-nopeatempoinen humppa, jonka teksti on melkoista dadaa ilmeisesti jossain bussissa koetuista low life -elämyksistä. Kunnon romanipaatoksella hehkutettu kertosäe huipentaa esityksen: "Musta silmä ja rintakipu ja rakkaus ja rikollinen mieli!"

Miten luokitella musiikkia, joka onnistuu sekä kartoittamaan kaikki banaaliuden ääripäät että olemaan niin kaukana ns. mainstreamista kuin poplaulun kontekstissa on mahdollista?

Ja mitä helvettiä tästä kaikesta pitäisi oikeastaan ajatella?


27/100


Ihan tavallinen aamupäivä Youtubessa


Levy Spotifyssa

Alamaisema: Jean S: Kesämies (2002)

Jean S. oli todella omituinen viime vuosikymmenen alkupuolen ilmiö, muutaman vuoden ja levyn ajan hämmentävän suosittu. Kesämies oli bändin ensimmäinen ja menestynein listalevy, se ylsi listakolmoseksi ja 16 listaviikkoon, mutta jotain levyjä tyypit olivat julkaisseet aiemminkin. Oma ensikosketukseni heihin oli jo ensimmäisenä Helsingin-syksynäni 1999, silloin kävimme Salorannan kanssa aika usein Fibassa, siis pelkästään Finlandia-vodkaa ja siihen perustuvia drinkkejä myyneessä baarikopissa Uudenmaankadulla, ja siellä soi aina joku Jean S:n levy, kaiketi heidän debyyttinsä. Jean S. -nimihän tulee käsittääkseni siitä, että kyse oli Sibelius-akatemian opiskelijoista. Tiedän kyllä, että musiikkikorkeakouluissa innoitutaan helposti kaikenlaisiin trollauksiin ja vitsiprojekteihin, mutta tiedän myös aika paljon luovempia ja parempia tällaisia projekteja kuin Jean S. Tässä on ainakaan ulkopuolisen vaikea nähdä mitään karaokea kummempaa pointtia. Oikeastaan Jean S. kuulostaa tyypillisesti karaoketaustoilta. Tässä nyt sentään on liidilaulu, mutta sekin kuulostaa karaoketaustalaululta, ja sitten on vielä varsinaiset taustalaulut, jotka kuulostavat vielä enemmän karaoketaustalauluilta.

Yhtyeen suosio saattaa liittyä siihen viitekehykseen, joka syntyi tai ainakin vahvistui vuoden 2001 alussa aloittaneen Radio Suomipopin myötä. Aikana ennen striimauspalveluita oli vielä houkuttelevaa saada kuulla satunnaista valikoimaa enemmän tai vähemmän tuttuja menneiden vuosikymmenten Suomi-hittejä. Muistan kyllä itsekin tuon houkutuksen. Mainitsen toisen vuosituhannen vaihteessa vähän tärkeän baarin, eli U. Kalevan Kalevankadulla: siellä oli kai jotenkin järkyttävän iso valikoima suomipoppia ja -iskelmää, jota soitettiin jonkun miljoonan cd:n vaihtajan avulla random-järjestyksessä. Se oli vetovoimatekijä, tätä ei voi kiistää.

Jean S. oli sitten vain bändilarppausta samasta lähtökohdasta. He esittivät hyvin tuttuja tai vähän vähemmän tuttuja kappaleita sellaiseen elävä jukeboksi -tyyliin. Käsittääkseni heillä oli erityistä ja ymmärrettävää kysyntää firmakeikoilla, joilla on varmaan hyödynnetty hyvinkin laajaa treenattujen biisien valikoimaa. Tässä tietysti kovan luokan ammattimuusikkoudella on käyttöä. Mutta bändin kuunteleminen levyltä on kyllä ihan saatanan huono idea, en suosittele.

Kesämies-levyn teema on nimen mukaisesti kesä, mutta jostain syystä Jean S. ei ole kuitenkaan viitsinyt laittaa levylle pelkästään kesäbiisejä, vaikka niitä nyt löytyisi kokonaisen uran tarpeiksi. Sen sijaan mukana on esim. Metsämökin tonttu ja In The Navy -suomennos Kaikki laivaan. On tässä tietysti yli puolet klassisia kesäbiisejäkin, Kesäkadusta Kalajoen hiekkoihin ja Kesän lapsesta Kesäduuni bluesiin. Jotain vähän yllättävämpiäkin valintoja, kuten Wooly Bully eli suomeksi Kesä-Esa.

Kesä-Esa.

Tämä varmaan kertoo jo olennaisimman Jean S:n huumorintajusta, nokkeluudesta ja suhteesta suomalaiseen kulttuuriin.

Kesämiehen ja yleensäkin Jean S:n suosion täytyy perustua siihen jukeboksiaspektiin, eli että on vain haluttu ostaa ja kuunnella tuttuja kappaleita, sama se kenen esittäminä. Eipä ihme, että tämän joukkion suosio romahti striimausaikakauden myötä, jolloin alkuperäisiäkin alkoi olla vaivatonta kuunnella koska tahansa ostamatta mitään levyä. Omaan korvaani Jean S. kuulostaa aika vastenmieliseltä. Sellainen vähän vaikeasti määriteltävä ironinen etäisyys ja edellisen nousukauden aikainen Tuomas Vimma -tyyppinen stadilainen vittuiluhuumori ovat tässä niin vahvasti läsnä. Tällainen postmodernissa pusikossa melskaaminen oli nimenomaan viime vuosikymmenen alun ja puolivälin ilmiö. Nykyäänhän eletään taas jonkinlaista uuden vakavuuden aikakautta, hyvässä ja pahassa, eikä lamakausina ole yleensäkään tällaista trollausta kulttuurihistorian kustannuksella. Suomipopin ja -iskelmän äpäräversiot ovat toki koko ajan vahvemmin läsnä ja syövyttävät uutta hyvää musiikkia tieltään, mutta Vain elämää -kontekstissa niille itketään ja niistä liikututaan, mikä on täysin vierasta Jean S:n meiningille.

Mutta joo, maailman hengettömintä ja tarpeettominta musiikkia. Toistaiseksi paskin tässä sarjassa kuuntelemani levy.


17/100


Albumi Spotifyssa

Alamaisema: Indica: Ikuinen virta (2004)

Indica ei sinänsä ole mikään yhden levyn ihme: vaikka Ikuinen virta -debyytti onkin bändin suurin menestys (30 listaviikkoa, korkein sija 4), nautti se hiljalleen hiipuneesta suosiosta oikeastaan niin kauan kuin oli aktiivinen. Nythän laulaja-Jonsu yrittelee ilmeisesti soolouraa, jonka enteet eivät kovin lupaavia ole, ja tietysti musiikkimaailma on muuttunut siinä määrin, ettei uusi Indica-musiikkikaan varmaankaan kovin suurta huomiota saisi. Noinkin pitkään jatkunut jonkinmoinen menestys kertoo kuitenkin siitä, että yhtyeellä oli uskollisia faneja. "Rock-uskottavuutta" se ei saavuttanut koskaan, ja kriitikot olivat aina nihkeähköjä: suomirockin historia tuntee useita tällaisia bändejä, jotka ovat liikkuneet siellä nopean pop-vedätyksen ja Merkittävän Klassikon laajassa välimaastossa.

Ehkäpä Ikuisen virran käsittelyn tässä blogissa oikeuttaa se, ettei tällaisia levyjä oikeastaan koskaan analysoida retrospektiivisesti missään, niin monenlaisiin limboihin ne putoavat. Minulla on tässä vähän henkilökohtaista intressiä, sillä mieleni jotenkin tekisi pitää Indicasta. Ikuinen virta -biisistä olen aina pitänytkin, ja yllättävän säännöllisesti sitä kuunnellut ihan näihin vuosiin asti. Tuolloin ala-asteikäinen siskoni oli myös ensimmäisen levyn aikaan Indican kannattajakuntaa, ja sekin lienee värittänyt bändin musiikkia positiivisesti mielessäni. Ikuinen virta -biisi jäikin alun perin mieleeni siskon soittaessa sen perheemme levyraadissa. Hän oli itse noin yhdentoista, bändin jäsenet taisivat hekin olla vasta parikymppisiä, ja biisissä lauletaan: "Entä jos elämän ikuinen virta katkeaa kuin lahonnut silta?" Tämä kovin varhaiselta tuntunut kuolevaisuuden pohtiminen jotenkin sekä huvitti että hellytti. Jonsu oli toki oikeassa, kyllä kuolemaa kannattaa ja valitettavan usein joutuukin pohtimaan jo nuorella iällä.

Ei Ikuinen virta tietenkään ole kokonaisuutena ihan niin hyvä kuin nimibiisinsä, muttei huonokaan. Levyllä on ilmeiset vaikuttajansa: tärkeimmiksi voisi varmaan nimetä Maija Vilkkumaan ja Dingon (joka taitaa puolestaan olla Vilkkumaan keskeisiä vaikuttajia). Vilkkumaa kuuluu eniten Jonsun äänenvärissä ja laulutavassa, mutta kyllä hänen dramaattiset mollilaulumelodiansakin ovat siltä suunnalta kotoisin. Dingo ei ole samalla tavalla koko ajan läsnä, joskin syntikoineen hyvin kasarihenkisen Saalistaja-avausraidan kuunteleminen ko. bändiä ajattelematta on mahdotonta. Ehkä Dingo-mielleyhtymä tulee enemmän Jonsun sanoituksista, joissa koristeellisesti ilmaistu elämänfilosofia, eskapistinen fantasia ja hyvin suuret ja dramaattiset tunteet yhdistyvät vaihtelevan tasoisesti. Tämä on syvällisten teinien musiikkia ilman, että määritelmään tarvitsisi ladata mitään yliolkaista tuhahtelua. Muistanhan minä itsekin, millaista se silloin yläasteella ja vielä lukiossakin oli. Ja vielä parikymppisenäkin omat kirjoitustyöni edustivat usein samankaltaista mielenmaisemaa kuin Ikuinen virta.

Vaikka levyn vaikutteet siis ovat helposti paikannettavissa, eivät ne oikeastaan häiritse lainkaan, koska ensinnäkin tämä kuulostaa aidolta itseilmaisulta, ja toiseksikin levyn biisimateriaali on yllättävän vahvaa. Nimikappaleen kertosäe on karaoke-singalongia parhaassa mielessä, tuollaisen kertosäkeen kirjoittaja saa olla itsestään luvan kanssa ylpeä, ja koko biisin läpäisee vaivaton melodinen vaisto, joka toimii hyvänä kontrastina kuolemahakuiselle tekstille. Toinen (tai ensimmäinen) sinkkujulkaisu Scarlett on vaivihkaisemmin vetoava, mutta vetoava kuitenkin, ja arvostan tietysti Tuulen viemää -viittausta: voin hyvin kuvitella Jonsun ihmiseksi, joka on jo hyvin nuorena löytänyt tuon aatteellisesti anakronistisen, mutta äärimmäisen kiinnostavan ja kerronnallisesti virheettömän romaanijärkäleen. (Tai elokuvan, mutta mieluummin ajattelen, että viitataan kirjaan.)

Sitten ovat Surusilmä ja Lasienkeli, jotka taas kuulostavat jo nimiensä puolesta Yön varhaistuotannolta, ja vähemmän yllättäen kuulostavat siltä myös biiseinä. Paatos on siis maksimissaan, mutta vahvanpuoleiset sävellykset auttavat sen sulattelemisessa. Täysin paskoja biisejä Ikuisella virralla ei oikeastaan ole, vaikka useampia hieman keskinkertaisia kylläkin. Sovituksissa on hirveästi koskettimia ja loppupuolella koko ajan enemmän raskaita jousia, mutta ainakin vielä tässä vaiheessa Indican uraa suomihevikitarat ovat armeliaasti poissa, mikä auttaa ratkaisevasti levystä nauttimista. Jonsu ei ole millään muotoa paska sanoittaja: hän pelaa toki kliseillä, mutta kielitajua löytyy, kliseet kuulostavat enimmäkseen ihan hyviltä.

Tämä on oikeastaan aika hyvä teinieskapismilevy. Monelle joku Yön Varietee on kovan luokan sukupolvikokemus, mutta ei tämä nyt ainakaan paljoa sille häviä.


64/100


Scarlett Youtubessa


Levy Spotifyssa

Salamaiseman vuoden levyt 2017

Marraskuun alku on tietysti varhainen ajankohta ilmoittaa vuoden levyjä. Kokemys kylläkin osoittaa, että yleensä aivan loppuvuodesta ei julkaista paljoakaan kiinnostavaa, tai jos julkaistaan, niin tässä vaiheessa vuotta siitä on vähintään jonkinlainen ennakkotieto olemassa. Mutta kaikin mokomin, julkaiskaa loistavia levyjä vaikka vielä joulukuun viimeisellä viikolla! Voin sitten lisätä ne tähän lyhyeen luetteloon vuoden 2017 parhaista kotimaisista. Tänä vuonna en nimittäin ole onnistunut valitsemaan yhtä parasta. Koetin miettiä neljän todella kovan paremmuusjärjestystä, mutta ovat niin erilaisiakin keskenään, ettei selvää ratkaisua vain syntynyt. Siis jaettu sija.

Aloitin tämän blogin vuoden 2014 alussa, ja vuoden päätteeksi valitsin Salamaiseman sen vuoden parhaaksi levyksi Scandinavian Music Groupin Terminal 2:n. Vuoden 2015 parhaaksi katsoin Janne Westerlundin Marshlandin. Viime vuonna en viitsinyt tai jaksanut edes ilmoittaa valintaani, koska ajattelin tämän blogin olevan telakalla ehkä pysyvästikin, mutta se valinta olisi ollut Jukka Nousiaisen nimetön levy.

Tämän vuoden parhaat suomalaiset ovat tipahdelleet aika tasaisin väliajoin. Alkuvuodesta Joose Keskitalo julkaisi Julius Caesarin anatomia -levyn, joka vangitsi minut muutamaksi viikoksi hyvin täydellisesti. Vaikka olen fanittanut Joosea vuosikaudet ja kirjoitellut hänen taiteestaan paljon ylisanoja julkisuuteen, äidyin tuolloin määrittelemään uutuuden jopa hänen parhaaksi levykseen. Tämä on toki mielentilasta ja määritelmistä kiinni, mutta kyllä levy on kestokuuntelussakin osoittautunut todella merkittäväksi taideteokseksi. Sen musiikillinen eloisuus ja monipuolisuus ja Joosen aiempaakin monikerroksisemmat ja kaunokirjallisemmat tekstit ovat täydellinen yhdistelmä. Kolmannen Maailmanpalon aikoina ei osannut kaivata Joosen tekstien taustalle tällaista "liikkuvampaa" ilmaisua, mutta nyt kun sitä saa, tajuaa miten hyvin se toimii. Taustabändinä soittava The Mystic Revelation Of Teppo Repo hallitsee tyylejä balkanista rippikoulugospeliin ja Love-progeen. Levy rönsyilee sinne tänne, mutta pysyy aina asiassa. Pidän juuri tällaisista / tällaisistakin levyistä. Oikeastaanhan albumikokonaisuus voi olla millainen tahansa, kunhan se on todella hyvä.

Kevään taittuessa kesäksi tuli Mikko Joensuun superkunnianhimoisen ja -mahtipontisen levytrilogian päätösosa Amen 3. Olisi todella vaikea sanoa, mikä kolmesta aamenesta on painokkain - hyvin painokkaita ne kaikki ovat. Amen 3 pelaa joillakin samoilla teemoilla kuin edeltäjänsä, mutta myös joillakin uusilla. Levyt liittyvät selvästi toisiinsa, ne myös eroavat selvästi toisistaan. Kolmonen on rauhoittavin, tyynin ja neutraalein näistä. Mutta ei se ole pelkästään sitä, senkin kiireettömistä eepoksista löytyy valtava määrä pinnanalaista intensiteettiä ja tuskaakin. Esimerkiksi The Worst In Me -teoksessa tämä sanotaan aika suoraankin. Kaikissa hyvissä trilogioissa päätösosa on se, jossa langat solmitaan yhteen, jossa itketään eniten. Sama pätee tähänkin. Amen 3:n päättävä Pearly Gates on pysäyttävä ja definitiivinen teos. Joensuun trilogia on ylipäätään hyvin kärkipäässä etsittäessä parasta ja tärkeintä Suomessa koskaan tehtyä musiikkia.

Kesään edettäessä julkaisi Riitaoja pitkään hiotun laulusarjansa Täytettyjä lintuja albumimuodossa. Projekti tosin venyttää albumin käsitettä, koska paitsi että se on rakennettu vierailevien laulajien esittämien, toisistaan aika paljonkin eroavien biisien ympärille, toteutettiin se "internet-aikakauden tyyliin" niin, että materiaalia julkaistiin vähän kerrallaan ennen varsinaista "albumijulkaisua", ja sitä on julkaistu lisää sen jälkeen. Kaikista varsinaisista levybiiseistä tehtiin myös musiikkivideot. Se, että itse kuuntelen Täytettyjä lintuja mieluiten alusta loppuun kokonaan, on varmaankin vain omaa albumikeskeistä jääräpäisyyttäni. Mutta levy on kyllä kokonaisuus. Se on vain enemmän novellikokoelma kuin romaani. Yksittäiset kappaleet esittelevät erilaisia kertojanääniä ja erilaisia näkökulmia maailmaan. Käsiteltävät aiheet mahtuvat saman peruskehikon sisään olematta minkään ilmeisen temaattisen konseptin osia. Vierailijat on valittu suunnilleen niin hyvällä maulla kuin on mahdollista. Oli kyse sitten Maritta Kuulasta, Pekko Käpistä, Faarao Pirttikankaasta tai Laura Sippolasta, on heille annettu esitettäväksi musiikkia, joka on selvästi heidän musiikkiaan, mutta yhtä selvästi Riitaojan musiikkia. Ja bändin luunkalpea Suomi-americana-soundi on ainutlaatuinen. Jos musiikki voi kuulostaa lehdistään riisuutuneilta puilta, niin tämä musiikki onnistuu siinä.

Synkän syksyn keskelle ilmaantui sitten vielä Lau Naun Poseidon, joka on musiikillisesti silkkaa hienovaraista eleganssia ja tunnelmaltaan tähän vuodenaikaan parhaalla mahdollisella tavalla sopivaa käpertymis- ja turvapaikkamusiikkia - jonka pinnan alla kuitenkin vaanii levyn täydellistäviä synkempiä sävyjä. Usein levyn kuunteleminen tuntuu siltä kuin katsoisi rakeista kotielokuvaa kulta-ajasta, jonka tietää päättyvän pian kuvaamisen jälkeen. Lumotun puutarhan ulkopuolella vaanii petoja, mutta silti fokus on lumotussa puutarhassa.

Vaikea näitä neljää on asettaa paremmuusjärjestykseen. Riippuu mielentilasta, vuodenajasta, vuorokaudenajasta. Mitä viimeiseen kriteeriin tulee, yksi versio voisi olla: Mikko Joensuu aamulla, Joose Keskitalo päivällä, Riitaoja illalla ja Lau Nau yöllä. Mutta vain yksi versio.


Joose Keskitalo: Pian kaikki vaikeudet


Mikko Joensuu: Dream About a Miracle


Riitaoja & Faarao Pirttikangas: Saari


Kaksi näytebiisiä Poseidonilta. . Levy ilmestyy 17.11.

Alamaisema: Humane: Welcome To This Wonderland (2005)

Mallinuralta poplaulajaksi siirtyneen Kim Heroldin Humane-yhtye menestyi hyvin tällä esikoisalbumillaan, vaikkei siitä ihan niin suurta ilmiötä tullut kuin useimmista sarjassa käsitellyistä levyistä. Se ylsi kuitenkin listan kahdeksanneksi, pysyi mukana 18 viikkoa ja sisältää kolme jonkinmoista hittiä: Crucify, Rescue ja Wish God Was A Woman. Humanen tähti laski nopeasti eikä kakkosalbumi pärjännyt läheskään yhtä hyvin, mutta Herold ryhtyi sooloartistiksi ja on edelleen nauttinut jonkinmoisesta julkisuudesta, joskaan ei enää tälla vuosikymmenellä mainittavasta suosiosta. Siinä ja siinä, täyttääkö Welcome To This Wonderland tässä sarjassa käsittelemisen kriteerit, mutta onhan se kuitenkin hyvä esimerkki hetkellisesti yleisessä äänimaisemassa vaikuttavasta ja nopeasti unohtuvasta musiikista, joka on juuri tietylle aikakaudelle tyypillistä.

Tässä tapauksessa aikakausi on siis viime vuosikymmenen puoliväli ja viitekehys sellainen "akustissävyinen, tunteellinen" musiikki, joka oli noihin aikoihin erityisen suosittua Brittein saarilla, mutta muuallakin. Esimerkiksi David Gray on mallikelpoinen genren edustaja, ja sen lässyimmällä laidalla James Bluntin maailmanvalloitus osuu samoihin aikoihin Humanen debyytin kanssa. Monsteribändiksi vuoteen 2005 mennessä noussut Coldplay kuuluu genren laajemman määritelmän piiriin, samoin kaikki sen vanavedessä listoille ilmaantuneet snowpatrolit ja starsailorit.

Suomessa Anssi Kela oli joitakin vuosia aiemmin noussut maan suosituimmaksi artistiksi musiikilla, jossa oli sekä akustista kitaraa että rumpukonekomppeja. Hänen yhteytensä Humaneen on toki jo aika viitteellinen. Relevantimpaa on ehkä huomata, että Heroldin kielivalinta oli vuoden 2005 Suomessa paljon yleisempi kuin se olisi mainstreamissa nykyään. Suomalainen, englanniksi laulettu musiikki menestyi todella hyvin, eikä tämä ollut genrestäkään kiinni (puhtaasti iskelmälliset jutut ja vastaavat pois lukien). Herold toki on kai ruotsinkielinen, mikä on tietysti tehnyt ratkaisusta suorastaan ilmeisen. Ulkomaatkin olivat vissiin kiikarissa.

Sittemmin Heroldkin on kyllä vaihtanut suomeen, mikä on hyvin oireellista sekin.

Humanen musiikissa leppoisia popballadeita säestetään maltillisesti akustisilla kitaroilla, koskettimilla ja varovaisilla konerytmeillä. Herold laulaa pehmeän tunteellisesti, ja hänellä on aika omalaatuinen leppeän paatoksellinen äänenväri, joka on varmasti tämän soundin mieleenpainuvin elementti. Jokin yksittäinen kokeilu, kuten rantareggaen yrittäminen Beats & Stylesin kanssa, tuo "lisäväriä" albumille, muttei ehkä positiivista sellaista. Hyvin vahvasti vuodelta 2005 tämä kuulostaa, vaikka osa näistä ideoista on suodattunut erinäisten mutkien kautta tämänkin päivän poppiin.

Muistikuvissani vuosi 2005 oli yleisestikin melko leppoisaa aikaa. Irakin sotakaan ei ollut enää otsikoissa, aggressiivinen nousukausi oli tasaantunut perushyvinvointielämäksi, vallassa oli punamultahallitus, tuo suomalaisista hallituskokoonpanoista neutraalein... Ehkä tämmöinen laiskanpulskea, hieman kaihoisa musiikki, joka ei tunnu tavoittelevan mitään tiettyä kuulijakuntaa, vaan "ketä tahansa", soveltuu juuri tuollaiseen aikaan. Kaikki ok -musiikkia. Bändin ja levyn nimikin oikein huokuvat sellaista neutraalia, kädenlämpöistä hyvää fiilistä. Ei tässä juuri särähtäviä elementtejä ole.

Herold laulaa suomalaiseksi englantia aika hyvin (taas se suomenruotsalaisuus?), eivätkä tekstitkään noin yleisesti ottaen saa hirveästi kiristelemään hampaita, mutta jos tässä jokin pistää korvaan, niin Crucify- ja Wish God Was A Woman -singlejen hieman eksentriset sanoitusjutut, joihin tuli kiinnitettyä huomiota jo aikoinaan. "Crucify me as Jesus" on jotenkin ylettömän dramaattinen kertosäelausuma näinkin hajuttoman levyn avausbiisiin. Vielä hämmentävämpi on Wish God Was A Woman, jossa kertoja rakastamaansa naista ajatellessaan toivoo a) olevansa itse myös nainen b) että Jumala olisi nainen. Ensimmäinen haave voisi mennä samastumiskaipuun (ehkä enemmän sen kuin sukupuolisen hämmennyksen) piikkiin, mutta mitä Jumala tekee tässä tekstissä? Kertoja halajaa Jumalan olevan nimenomaan "a woman just like you", siis rakastettunsa kuva.

No, vakavasti puhuen tämä varmaan kannattaa kuitata lähinnä vähemmän kirjallisesti orientoituneen kielenkäyttäjän onnahteluksi, mutta eipä Humanen musiikista hirveästi muutakaan pohdittavaa löydy. Kun laulaa naisesta ja Jumalasta samassa kertosäkeessä, saa varmaan herkän lauluntekijän maineen ja naispuolisia faneja. Suomenruotsalaisen miesmallin artistiprofiiliin tällainen sopii luontevasti, vaikka Heroldista on kyllä todettava, ettei ainakaan tällä levyllä esiinny pikkujulkkiksen statusta opportunistisesti hyödyntävä tyyppi, joka on laitettu studioon laulamaan "vain jotakin". Kyllä Heroldilla vaikuttaa olleen ihan musiikillinen visio ja ehkä myös halua viestiä jotain lauluillaan.

Kovin pitkälle se ei valitettavasti riitä. Tässä tyylilajissa pitäisi olla paljon parempia biisejä erottuakseen joukosta, ja se erottava tekijä, Heroldin lauluääni, alkaa levyn mittaan väsyttää. Mainitut sinkkubiisit, varsinkin Crucify, ovat riittävän mieleenpainuvia päästäkseen riman yli, mutta esimerkiksi Cat Clawsin kankea sähkökitarameininki on 12 vuoden perspektiivistä aika kuuntelukelvotonta. Suurin osa kappaleista yksinkertaisesti solahtaa pään läpi jälkiä jättämättä. Nimenomaan hitaimpien biisien kosketinsovituksissa on parhaimmillaan ainesta, mutta hirveästi muuta positiivista ei niistäkään voi sanoa.


48/100


Albumi Spotifyssa

Alamaisema: Hullujussi: Hullujussi (1974)

Jos kaipaa havaintoesimerkkiä siitä, miten outoa aikaa 70-luvun puoliväli (kuten tietysti kaikki muutkin populaarikulttuurin aikakaudet omalla tavallaan) oli, voi pysähtyä sen tiedon äärelle, että tätä Hullujussi-yhtyeen livenä äänitettyä esikoisalbumia on myyty yli 80 000 kappaletta, ylivoimainen valtaosa niistä kaiketi varsin pian levyn julkaisun jälkeen. Levy vietti listalla 38 viikkoa, niistä kaksi ykkösenä. Siltä löytyy myös eräs vuoden -74 isoimmista hiteistä ja bändin tunnetuin biisi Friduna skikuna. Vielä samana vuonna julkaistu kakkosalbumi Bulvania on myynyt lähes platinaa, sen jälkeen yhtyeen konsepti alkoi ilmeisesti levitä käsiin ja suosio romahti.

Myöhempinä vuosikymmeninä Hullujussia on yritetty silloin tällöin lämmitellä uudelleen, nostalgianimenä se on kohtalaisen tunnettu ja Friduna skikunaa on kierrätetty erilaisilla suomirock-koosteilla, mutta bändin listaura jäi hyvin lyhyeksi, eikä sitä varsinaisena klassikkona voi pitää. Sen suosio oli täysin sidoksissa toisaalta tiettyyn ajanhetkeen, toisaalta ilmeisesti yhtyeen liveshowhun. Näistä tekijöistä irrotettuna kenenkään on vaikea kuvitella enää kuuntelevan Hullujussia muuten kuin ihan henkilökohtaisen nostalgian verukkeella. Tämä on supermenestykseksi varsin outo levy, mutta ei mitenkään mielenkiintoisella tavalla.

Lyhyesti sanottuna yhtye soittaa baaribändimäisellä tavalla päteviä tulkintoja lähinnä boogie-woogien ja varhaisen rokkenrollin klassikoista. Laulaja Eeki Mantere (eli roolihahmo "Viktor Kalborrek") esiintyy sillä tavalla teatraalisesti, että voi kuvitella hänen tehneen ja ilmehtineen kaikenlaista lavalla, mutta sitähän ei levyä kuuntelemalla näe. Oikeastaan tässä on varsinaisia huumorielementtejä vähemmän kuin olisin luullut. Kyse ei ole suomalaisesta junttikomediasta, vaan ilmeisesti on ammennettu amerikkalaisesta show-traditiosta - Wikipedia mainitsee esikuvaksi Louis Priman, jonka toimialaa oli sellainen svengaava, "uskallettu" yökerhoviihde. On tietysti ihan positiivista, ettei tarvitse kuunnella mitään puujalkavitsejä tai varhaisempaa versiota Turo's Hevi Geestä, mutta eipä tässä toisaalta mitään kovin kiinnostavaa ole, ja olisikin aika outoa, jos joukko 70-luvun suomalaismuusikoita olisi pystynyt tässä viitekehyksessä mitään kiinnostavaa tekemään.

Yhtyeen versiota jostain That's All Right Mamasta vaivaa odotuksenmukainen jäykkäotteisuus, ja olisi todella hämmentävä ajatus haluta kuulla mieluummin tämä tulkinta kuin vaikka Elviksen. Sama koskee muitakin covereita siltä osin kuin ne ovat itselleni tutuista biiseistä. No, saahan tässä sentään bonuksena Mantereen huudahduksen "Kollaa kestää!" ennen nopeutettua loppurevittelyä. Semmoista.

Itse Friduna skikuna on kai yleensä tulkittu Hurriganes-parodiaksi, eli siis soitetaan rokkenrollia ja lauletaan sianenglantia päälle. Oivallus on varmaankin ollut Hurriganesin valtavan läpimurron aikoihin nasevampi kuin nykyään. Toisaalta ehkä silloinkin joku on huomioinut, että Hurriganesin parodioiminen, ainakin juuri tällä tavalla, on hieman turhaa. Hurriganes sisältää itse oman parodiansa, ja Remun lingvistiset edesottamukset ovat tällaisen lähestymistavan ulottumattomissa.

Lyhyt levy "huipentuu" pitkään medleyhin (tai sellaiseksi merkittyyn), jossa vedetään lisää tunnettuja biisejä, mutta nyt vähän erilaisesta lähdeaineistosta ja ilmeisemmin humoristisesti. Frederikin Harva meistä on rautaa -teoksen läpijollotus menee jo ihan selkeästi vittuiluksi, ja senhän alkuperäinen on toki ansainnut, mutta vielä vaikeampi tätä versiota on kuunnella. Hieman samanlaisen lähestymistavan Hullujussi ottaa Beatlesin kaiketi jo vuonna 1974 puhki kulutettuun Yesterdayhin, Mantere muuttaa säkeistöt pateettiseksi puhunnaksi ja alkaa lopulta jo mallintaa nyyhkettä mikrofonin äärellä, kunnes seuraa sotilasmarssiväliosa ja (pseudo)saksankielisiä natsihenkisiä komentoja heil hitleriä myöten. Ehkä tässä dekonstruktiossa jokin pointti on, mutta en jaksa miettiä asiaa enempää.

Lopuksi Viktor Kalborrek -hahmo kai vasta lopulta ottaa kunnolla vallan, ja sössöttää muka ulkomaanaksenttisella suomella Melodie d'Amour- eli Sävel rakkauden -kappaleen ruotsinlaivaurun säestyksellä. Ei naurata, ja eikös tämä "gigololaulaja Etelä-Euroopasta" -hahmo ollut aika väsynyt läppä jo vuonna 1974?

Vaikeapa tästä on mitään positiivista sanoa. Varmasti Hullujussi on ollut äänilevynä koko lailla turha jo aikanaan, vaikka bändin livetouhuissa jonkinlaisen viihdyttämispointin olisi nähnytkin. Aika ei kohtele tällaisia kauniisti, niistä tulee vain kulttuurihistorian jätettä, jolla on tietysti joskus yllättävänkin suuri dokumenttiarvo. Tässä tapauksessa en tiedä, onko sitäkään.


34/100


Harva meistä on rautaa televisioesityksenä . Tämä on siis eri versio kuin levyllä, ja toimii kieltämättä visuaalisen aspektin kanssa paremmin. Eli on siis jopa hieman hauska.


Albumi Spotifyssa

Alamaisema: Hortto Kaalo: Hortto Kaalo (1971)

1970-luvun alussa Suomessa vasta alettiin ostaa isompia määriä albumeita, ja samaan aikaan osuu erikoinen slaavilais-mustalais-eksoottinen mikrotrendi, joka käsitti oikeastaan vain kaksi artistia: "kasakka" Viktor Klimenkon ja romanimusiikin legendaarisen popularisoijan, Hortto Kaalon. Historiallis-etnografisesti heidän niputtamisensa yhteen voisi herättää aika paljon vastalauseita, mutta ilmiöillä on varmasti yhteisiä taustatekijöitä. Ja yhteisiä ilmenemismuotoja - vaikka liikuttiin hyvin väljästi määritellen iskelmägenressä, ei suosio perustunut hitteihin.

Hortto Kaalolla sellaisia oli vain yksi pieni, läpimurtolaulu Miksi ovet ei aukene meille, joka käsittääkseni sai huomiota televisiossa, ainakin osittain "poleemiseksi" koetun luonteensa takia. Muistelen lukeneeni, että yhtye perustettiin nopealla aikataululla, kun johonkin Ylen ohjelmaan piti saada esiteltäväksi romanimusiikkia. Syntyi tuo kappale, joka on pääosin laulettu romanikielellä, mutta jonka suomenkielinen kertosäe esittää sen verran perustavanlaatuisen kysymyksen, että se on valitettavan ajankohtainen edelleen. Se jäi tietysti ihmisten mieleen.

Sitä ei kuitenkaan löydy Hortto Kaalon esikoisalbumilta, joka oli ilman ainoatakaan hittiä hämmästyttävä menestys, vietti 77 viikkoa albumilistalla ja myi kultaa aikana, jolloin tämä oli vielä harvinaista. Levy koostuu trad-sävelmistä, lähinnä kai mustalaislauluista, joista osa on yhtyeen Marko Putkosen suomeksi kääntämiä, osa lauletaan romanikielellä. Sovitukset ja esitystapa tuntuvat amatöörin korvaan autenttisilta, ehkä tässä on joissakin kappaleissa pieni aavistus sellaista "esittelemme mustalaismusiikkia" -henkeä, sellaista tiettyä sisäsiistiyttä, mutta aikaan, oloihin ja levy-yhtiö Scandian ominaislaatuun nähden varsin vähän kuitenkin.

Nimittäin mustalaisromantiikkahan on vahva perinnesäie ihan valkolaistenkin esittämässä suomalaisessa iskelmässä, ja toisaalta romanit kytkeytyvät supisuomalaisen iskelmän perinteeseen niin kovina tangofaneina kuin myöhempinä aikoina laulajinakin. Tässä olisi siis kaikki ainekset sellaiseen fuusioon, jossa alkuperäinen aines olisi jo liedontunut lähes tunnistamattomiin. Silloin lopputuloksena olisi uusia Mustalaisviuluja (upea biisi, ei siinä mitään), joissa "mustalaisuus" toimii vain iskusanana ja sopivan romantillisen mielentilan laukaisijana, mutta musiikki on vain paatoksellista iskelmää. Sitä Hortto Kaalo ei siis millään muotoa ole, vaikka toki tämäkin musiikki on paatoksellista, ja toki siitä on löydettävissä yhteyksiä siihen suureen slaavilais-ugrilaiseen kulttuurielämykseen, jonka suomalaisittain merkittävä osa vanha iskelmä on.

Varsinaisella iskelmälevyllä ei tietenkään laulettaisi romanikielellä, jota valtaosa oletetusta yleisöstä ei osaa sanaakaan, mutta varsinaisen iskelmälevyn biisejä ei myöskään sovitettaisi tällaisiksi hitaasta nopeaan ja taas hitaaseen eteneviksi minidraamoiksi, jotka tuntuvat sisältävän monenlaisia tunnetiloja kolmessa minuutissa, olevan eräänlaisia pienoiskuvia ihmisen tunneskaalasta. (Tämä huomio ei ole omani, vaan Jaakko Laitinen määritteli mustalaismusiikin viehätyksen suunnilleen samoin Rumbassa 1/14 julkaistussa haastattelussani.) Varsinainen iskelmä on - ja tämä on ihan oma näkemykseni - nimenomaan yhden tunnetilan tai koetun hetken tai elämännäkemyksen mehustelemista tappiin asti siinä kolmessa minuutissa. Siksi se on aika yksitotista, ja toisaalta siinä on sen dramaattinen voima. Tämä tässä taas on levottomampaa musiikkia. Helppo klisee olisi siis sanoa: kulkijakansan musiikkia. Ja näissä lauluissa toki puhutaan kulkijoista paljon, ei kuitenkaan iskelmän yksinäisistä kulkureista, vaan liikkuvista yhteisöistä. Se on erään kansan identiteetinmäärittelyä, mutta myös historiallisesti totta ja varmaankin läheisemmässä totuudellisuussuhteessa romanien kulttuurihistoriaan kuin suuri osa suomalaisesta iskelmästä suomalaisten. Ja tämän taas voi otaksua johtuvan siitä, ettei tämänkaltainen romanimusiikki käynyt viihdeteollisuuden mankelin läpi - näin helppotajuisesti presentoitunakin se on edelleen kansanmusiikkia, ei iskelmää. Tai ainakin tulkintaa kansanmusiikkikappaleista, miten asian haluaakaan määritellä.

Tuo äskeinen pitkä kappale varmaankin paljastaa, miten vaikeilla vesillä sitä seilaa yrittäessään kirjoittaa itselle vieraasta kulttuuriperinnöstä ja sen levytetystä tulkinnasta, joka nousi valtavaan suosioon aikana, jota en itse ole kokenut. Tuon suosion voi kuitenkin otaksua kummunneen kahdesta seikasta: mustalaiskliseet ja myös jonkin verran heidän musiikkinsa vaikutteita olivat jo iskelmästä tuttuja, toisaalta tässä on monia tekijöitä - vähemmistöaspekti, musiikillinen rempseys 70-luvun alussa jo hyvin siloiseksi muuttuneeseen hitti-iskelmään verrattuna, ehkä, jos oikein kaukaa haluaa hakea, jopa biisirakenteiden tietyt hatarat yhteydet johonkin osaan ajan progressiivisesta rockista - jotka ovat voineet tuoda Hortto Kaalolle juuri tähän maailmanaikaan sellaista yleisöä, joka ei olisi missään nimessä kuunnellut Tapani Kansaa. Menestys nimenomaan albumilistalla kertoo tästä. Tietääkseni Hortto Kaalo oli myös ahkera, kova ja suosittu livebändi, mikä oli noina aikoina menestyksen kannalta paljon tärkeämpää kuin nykyään.

Levyltä kuunneltunakin tämä on hyvin eloisaa ja läsnäolevaa musiikkia. Putkonen on todella vahva lead-laulaja, ja hänhän loi myöhemmin uraa oopperalaulajana. Hänen kykynsä pitää draamaa yllä ja saada kuulija uskomaan laulamaansa - parhaimmillaan ehkä Tulin joukkoon omien -biisissä - on kärkipäätä suomalaisessa populaarimusiikissa. Mutta Hortto Kaalo on mahdollisimman kaukana vahvan laulajan ja tasokkaan taustabändin muodostamasta iskelmärepresentaatiosta, sanokaamme vaikka Topista & Agentsista. Tässä on koko ajan läsnä kollektiivi, joka laulaa ja soittaa yhdessä, vaihtelee rooleja ja elää toistensa ja musiikin mukana. Liikkuvaa musiikkia, kuten sanottua.

Mielenkiintoisia kappaleita ovat Kuule sinä impi ja Saksilla näillä rillareilla, jotka edustavat pohjalaista kansanlauluperinnettä. Suomalaisessa folk-perinteessä juuri pohojalaanen uhon ja ahdistuksen dikotomialle rakentuva laulutyyppi tuntuisi lähimmältä sukulaiselta Hortto Kaalon kanavoimalle traditiolle, ja vaikka tietysti pohjalainen laulanta on yksitotista paatosta sekin, todistaa Hortto Kaalo, että juuri tästä kohtaa tämän aidan yli voi kavuta jotenkin erityisen helposti.

Sopii tietysti ottaa huomioon, että tietysti tämä levy on nuorten muusikoiden vuonna 1971 jo melko modernissa Suomessa esittämää musiikkia, ei mikään kenttä-äänite. Se on tulkittava populaarimusiikkilevyksi. Sitä pitäisi ehkä verrata vaikkapa Fairpot Conventionin ja kumppaneiden samanaikaisiin tulkintoihin vanhasta brittitraditiosta.

Ja se on kestänyt aikaa huomattavan hyvin. Sen perimmäistä viehätystä demonstroivat sittenkin parhaiten romaninkieliset biisit: kun sanoja ei ymmärrä, on musiikin varassa, ja joka ikinen kerta siinä vaiheessa, kun bändi nostaa tempoa askel kerrallaan ja lead-laulu käy vapaata dialogia taustalaulajien kanssa, nousee omakin tunnelma kattoa kohti.


84/100


Muistoissani kuljen tietä mustalaisen Youtubessa


Albumi Spotifyssa

Alamaisema: Heikki Hela: Kaikista kaikkein (1994)

Heikki Helan ensimmäinen soololevy Kaikista kaikkein ei ehkä ollut varsinainen supermenestys, mutta se ylsi kuitenkin listakolmoseksi, ja siltä löytyy kaksi tosi isoa radiohittiä, nimikappale ja vielä isompi Uneton yö. Levyn suosion kontrasti Helan myöhempään tuotantoon on sitä paitsi melkoinen: radiomenestystä hän saavutti vielä 2000-luvullakin, mutta yksikään myöhemmistä albumeista ei noussut listalle lainkaan. Tällä vuosikymmenellä niitä ei näy enää ilmestyneenkään.

Hela on tietysti ennen ja jälkeen lyhyen soolosuosionsa tunnettu monesta muustakin: ei ehkä niinkään gospelmuusikkona 80-luvulla, mutta kylläkin viimeistään Kummelista, joka valtavana huumori-ilmiönä käytännössä selittää myös Kaikista kaikkein -levyn menestyksestä suuren osan, vaikka kyse onkin "vakavasta musiikista". Wikipedian mukaan Uneton yö on jopa esitetty ensimmäistä kertaa jossakin Kummeli-pätkässä, aihetta huonosti tuntevana en osaa tästä sanoa sen enempää. Kummelin jälkeen Hela on jatkanut paitsi laulaja-lauluntekijänä, myös näyttelijänä, toiminut lastenmusiikin parissa, tehnyt lauluja muillekin ja vaikuttaa noin yleisesti "häsläävän viihteen parissa", mikä on Suomen oloissa kovin yleinen toimenkuva.

Kaipa Helaa voi nykyään pitää jo aika unohdettuna nimenä. Ainakin nuoremman polven helsinkiläiset tuntevat paremmin hänen nimestään itselleen pseudonyymin muokanneen Heikki Helastisen (vaikka minä en oikeastaan osaa sanoa, mistä Heikki Helastinen varsinaisesti tunnetaan, mutta en toisaalta olekaan nuoremman polven helsinkiläinen). Kaikista kaikkein -levyn biiseillä on Spotifyssa todella vaatimattomat kuunteluluvut. Uneton yö on sentään soitettu reilut 18 000 kertaa, mutta nimibiisiä myöten muut liikkuvat korkeintaan muutamassa tuhannessa. Tämä ainakin on siis unohdettua musiikkia, ja kelvannee siten sarjaani. Itse muistan juurikin nuo radiohitit tuolta ajalta, mutta muita esityksiä en varmasti ole koskaan kuullut.

Takerrutaan vielä vähän tuohon gospel-taustaan, joka on hämmentävän yleinen tietyntyyppisillä suomalaisilla miespuolisilla laulaja-lauluntekijöillä 80-luvun lopulta aina Juha Tapioon asti, ehkä siitäkin eteenpäin (uudempia esimerkkejä ei tule heti mieleen). Puhutaan siis artisteista, jotka "maallisiin laulunaiheisiin" vaihdettuaan saivat parhaimmillaan todella suuren suosion: Pekka Ruuska, Mikko Kuustonen, mainittu Tapio... Joku juttu tässä on, mikä on iskenyt siihen kuulijakuntaan, joka ei halua ihan iskelmää, muttei ihan rokkiakaan. Iskelmä on kai jotenkin liian päällekäyvästi viihdyttämistä, mutta toisaalta rokki voi olla liian äänekästä tai outoa tai musiikin ohella teksteiltään kyseenalaistavaa. Kenties hengellisen popin ja rokin tausta tarjoaa luontevat edellytykset vakavamieliselle, tunteelliselle, mutta aika helpon kautta menevälle musiikille, joka "aikuisen miehen" esittämänä koetaan jotenkin puhuttelevaksi. Suomalaisen "jeesusrokin" kaanon on kai pitkälti semmoista Dylan-lightia, joka on sitten liikkuvia osasia kääntelemällä ollut helppo saada radiokelpoiseksi paikallisradioiden (ja vielä näiden nykyisten multikorporaatioidenkin) aikakaudella. Helan musiikki tällä levyllä solahtaa hyvin vaivattomasti osaksi tätä kuviota.

Kaikista kaikkein sisältää yhden mielenkiintoisen viitteen pseudohengellisen rokin varhaisempaan historiaan maassamme, nimittäin version progeyhtye Tabula Rasan varmaankin tunnetuimmasta biisistä Rakastatko vielä kun on ilta? Version geneologia on aika ilmeinen, sillä kukapa Tabula Rasassa olisi vaikuttanut, ellei Helan Kummeli-kamu ja tällä soololevylläkin ainakin sovitus- (oletan että myös soitto-) krediittejä napsiva Heikki Silvennoinen, joka on tämän kyseisen kappaleen aikanaan ihan säveltänytkin. Teksti taas on nuoren Juicen käsialaa. Eesau ja hernekeitto -viittauksineen ja kömpelöine seksiviitteineen se on niin pahasti pierunhajuista Suomen 70-lukua, ettei sitä voi vaivaantumatta kuunnella (ei voinut nuorena, kun yritin Loven sävelaarteistoon perehtyä, eikä näköjään voi edelleenkään). Biisi taas oli originaalinakin suomalaisten studiomuusikoiden soittamaa superkankeaa melkein-reggaeta, eikä tässä ole taidettu siihen lisätä juuri muuta kuin anonyymi ysärin suomipoprock-soundi, joka ei paskasta leivosta tee ja häivyttää sen vähäisen, ärsyttävyydessäänkin ainakin jotenkin mieleenpainuvan elementin tekeleestä. Kamalaa musiikkia.

No, loput Kaikista kaikkein -levystä ei sitten herätäkään erityisiä tunnereaktioita suuntaan tai toiseen, muutamaa vähän turhan pahasti kirskahtavaa tekstikukkasta lukuun ottamatta. Tämmöistä "ihan pätevää musiikkia", mutta aivan täysin unohdettavaa, laimeaa ja anonyymiä. Minkäänlaista persoonallista ääntä Helalla ei ole, silloin kun hän on kaiketi "omimmillaan", hän kuulostaa vain joltain geneeriseltä tyypiltä, silloin kun ei ole, hän saattaa esimerkiksi kuulostaa vähän Edu Kettuselta. Biisien iskelmällisen lauluntekijäpopin peruslinjalta poiketaan korkeintaan tuohon ärsyttävään studiomuusikkoreggaeen, em. coverin ohella ainakin Sadetanssija-biisissä (jossa Kettus-vaikutteetkin ovat selvimmin pinnassa, joten yritykset tehdä "jotain vähän muuta" saattavat juontaa sille sylttytehtaalle, muistelisin Kettusen kyllä olevan keskimäärin paljon parempi).

Joku Uneton yö on kai sillä tavalla lajissaan pätevä biisi, että sen voi esimerkiksi saada päähänsä soimaan, mutta keskinkertainen se on silti, koska päässä soiva keskinkertaisuus vain alleviivaa omaa keskinkertaisuuttaan, jos sallitte tällaisen vähän kömpelön tautologian. Levyn kuunneltuani uskallan olla entistä varmempi siitä, ettei Hela ilman Kummeli-nostetta olisi koskaan erottunut kaltaistensa massasta myymään edes melko paljon levyjä. Vaikka vaikeahan se tuntuu olevan arvata, mikä keskinkertaisuus kansaa milloinkin miellyttää. Se perusviitekehys, jossa Kaikista kaikkein menestyi, eli ainakin 80-luvun lopusta 90-luvun loppuun, uudella vuosituhannella Anssi Kela sitten veikin tämän homman vähän uudenlaiseen suuntaan.

Wikipedian mukaan Hela täytti tämän levyn ilmestymisvuonna 30. Keski-iän käsite on tottakai muuttunut vuosikymmenten mittaan ratkaisevasti, mutta näistä ajoista ei vielä ole neljännesvuosisataakaan. Pistääkin miettimään tuon faktan yhteys siihen perustunteeseen, että Kaikista kaikkein on keski-ikäisimmästä päästä koskaan kuulemaani musiikkia, täysin tyytyväinen siihen, ettei yritä yhtään mitään sitä helpointa vaikeampaa.


40 / 100


Levy Spotifyssa